Apu Terveys

"Tämän sairauden kanssa voi elää, vaikka olisi kuinka rankkaa"


Pia Aro pinnisteli vuosia kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvän häpeän takia. Nyt hän haluaa stigmasta eroon.
Kuvat Jirina Alanko

Kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnosoitiin Pia Arolla vuonna 1995. Tuolloin kaksisuuntaista mielialahäiriötä kutsuttiin maanis-depressiiviseksi.

Lääkärin sanat tuntuivat musertavilta. ”Et koskaan parannu. Joudut syömään lääkkeitä loppuelämäsi.”

Pia Aro

Ikä: 48.

Asuinpaikka: Helsinki.

Ammatti: teatteri­ohjaaja.

Perhe: asuu yksin.

Harrastukset: taide, politiikka, ­laulaminen ja vesivoimistelu.

Pia oli perin pohjin järkyttynyt. Mielen sairauksia pidettiin häpeällisinä ja niistä vaiettiin. Hän kertoi diagnoosista vain kihlatulleen ja vanhemmilleen.

Hoidoksi määrättiin mieli­alaa tasaava lääkitys, mutta se latisti tunteet täysin. Pia päätti vähentää lääkkeen annostusta varovasti lääkäriltä salaa ja jätti sen lopulta kokonaan pois. Tunteet palasivat – ja niiden myötä energisyys, elämänjano ja rakkaus teatteriin.

Pia haki opiskelemaan avoimeen yliopistoon improvisaatiokurssille. Siellä hän löysi jälleen teatterin tekemisen ilon ja tunsi olevansa juurillaan. Hän teki sitä, mitä oli aina halunnut tehdä.

Olin mokannut. Itkin ja sulkeuduin.

Pialla meni lujaa. Häntä pyydettiin Helsingin ylioppilasteatteriin, ja hän aloitti opiskelun teatteri-ilmaisun ohjaajalinjalla ammattikorkeakoulu Stadiassa. Hän myi perustamansa hattukaupan voitolla, ja suhde kihlattuun päättyi.

– Olen siinä mielessä aika harvinainen tapaus, etten ole koskaan tehnyt hypomania- tai maniajakson ­aikana mitään älytöntä. Minulla on yhä luottotiedot tallella, Pia sanoo.

Irti päästäminen avasi tilaa uudelle, ja Pia tunsi olevansa oikealla tiellä. Stressaava opiskeluproduktio kuormitti kuitenkin mieltä, ja masennus nosti uudestaan päätään. Pia hakeutui psykoterapiaan.

Lisätietoa masennuksesta: 10 piilevää masennuksen merkkiä

– Siellä katsottiin lähinnä nuoruusvuosiini. Ympärilläni ikäiseni pariutuivat ja tekivät lapsia, mutta minä elin menneessä, Pia, 48, kertoo nyt parikymmentä vuotta myöhemmin.

Romahdus kirjoituksissa

Pia muistaa lapsuutensa pienessä Sonkajärven kylässä onnelliseksi. Taiteellisesti lahjakas tyttö oli herkkä ja tunteellinen, mutta myös iloinen ja sosiaalinen. Koulussa hän oli luokkansa priimus.

Ongelmat alkoivat ylioppilaskirjoitusten alla keväällä 1989. Opettajat odottivat häneltä kuutta laudaturia. Mieltä nakersi pelko: mitä jos epäonnistun?

– Romahdin, kun sain kuulla, että vastaukseni uskonnon kysymyksiin reaalissa olivat menneet pieleen. Olin mokannut. Itkin ja sulkeuduin itseeni.

Todellisuudessa opettaja oli arvioinut pisteet alakanttiin, ja Pia sai reaalista laudaturin. Niitä tuli kaikkiaan viisi.

Pia Aro kuvailee puhaltaneensa tarinansa ulos kuin ilmapallon. Paluuta menneeseen ei ole. – En suostu enää elämään häpeän stigman kanssa.

Pia olisi halunnut Teatterikorkeakouluun, koska näytteleminen ja laulaminen olivat hänelle intohimo. Opettajat olivat kuitenkin sitä mieltä, että hänestä olisi muuhunkin. Pia pääsi opiskelemaan englantia Jyväskylän yliopistoon, mutta päätti pitää ensin välivuoden ja lähteä au pairiksi Saksaan.

Sitä ennen Pian vanhemmat veivät hänet psykiatrille. He huolestuivat, koska tytär ei tuntenut kirjoitusten jälkeen huojennusta ja iloa, vaan oli masentunut.

Pialle määrättiin vahva lääkitys. Se muutti olon yhtäkkiä euforiseksi. Hän alkoi puhua pulputtaa ja oli koko ajan menossa. Masennuslääkkeet olivat laukaisseet hypomanian, mutta tätä ei tuolloin tajuttu.

Saksassa mieliala alkoi laskea. Pian vastuulle lykättiin kolmeviikkoinen vauva. Lisäksi piti huolehtia nelivuotiaasta, hoitaa koti ja tehdä ruokaa. Nuori nainen pelkäsi koko ajan tekevänsä virheitä.

– Kasvatusmetodit olivat kokonaan toiset kuin Suomessa. Minua ahdisti, kun vauva itki, koska en tiennyt, miksi se itki. Koin paineita myös siitä, etten oppinut saksaa täydellisesti. Stressin kasvaessa masennuin. Palasin sen vuoksi kotiin neljä kuukautta etuajassa.

Hattukauppa murhan varjossa

Masennus hellitti pikkuhiljaa, ja Pia aloitti englannin opinnot Jyväskylässä. Hän alkoi vaikuttaa myös ylioppilasteatterissa, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin. Opinnot jäivät taka-alalle.

– Tiesin haluavani tehdä teatteria, mutta ajattelin olevani niin herkkä, etten kestäisi ”jälkiturkkalaista” näyttelijäntyötä. Rohkaistuin kuitenkin hakemaan Tampereen yliopistoon näyttelijäntyön linjalle, mutten päässyt sisään.

Sen sijaan Pia pääsi modistikouluun. Hän pyrki kouluun siksi, että voisi muuttaa Turkuun. Valmistuttuaan modistiksi hän muutti kihlattunsa kanssa Helsinkiin ja perusti syksyllä 1994 Hattukauppa Pia Aron.

Lapinlahti oli ihana kokemus, todellinen sielunhoitopaikka.

– Liiketoiminnan alkamiseen liittyi tragedia. Viereisen kukkakaupan omistaja murhattiin, eikä murhaajaa saatu kiinni. Olin ainut kauppias, joka uskalsi pitää ovensa auki. Minusta oli iso kuva ja juttu Helsingin Sanomissa, ja tämän seurauksena kauppaan alkoi virrata asiakkaita.

Menestys toi valtavan työmäärän, joka kostautui stressinä. Se aiheutti unettomuutta ja alakuloa ja kääntyi lopulta vakavaksi masennukseksi. Pia pysyi kuitenkin toimintakykyisenä ja teki töitä kuin kone. Sitten masennuslääkitys laukaisi hypomanian, aivan kuten ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Lääkäri oivalsi, mistä oli kyse ja diagnosoi kaksisuuntaisen mielialahäiriön.

Kärsitkö unettomuudesta? Lue unettomuuden hoidosta.

– Olin jo hattuja tehdessäni menettänyt jollain tapaa minuuteni, koska olin hylännyt teatterin. Mielialaa tasaavan lääkityksen vuoksi muutuin pelkäksi varjoksi itsestäni. Pelkäsin, että joutuisin hullujenhuoneelle.

Sairaala sisältä puhdasta kultaa

Kun Pia lopetti lääkityksen ja palasi teatterin pariin, hän tunsi olevansa oma itsensä. Opiskelu Stadiassa oli kuitenkin rankkaa. Mieliala painui tämän tästä miinukselle. Pia alkoi kokeilla erilaisia lääkkeitä, jotta sairaus saataisiin tasapainoon.

Valmistumisen jälkeen hän haki Teatterikorkeakoulun pedagogiselle linjalle. Hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään nimensä hyväksyttyjen listalla.

– Se merkitsi suuren unelman täyttymistä. Sain opiskella juuri sitä, mitä halusin. Minusta tulisi pätevä opettamaan missä vaan.

Elokuussa 2005 matkaan tuli henkeä uhkaava mutka, kun Pia sai molemminpuolisen massiivisen keuhkoveritulpan. Hän vietti jonkin aikaa teho-osastolla.

Episodi johti vakavaan masennukseen. Pia siirrettiin hoitoon Lapinlahden psykiatriseen sairaalaan – paikkaan, jota oli eniten pelännyt.

– Yllättäen Lapinlahti oli ihana kokemus, todellinen sielunhoitopaikka. Sairaalarakennus oli ulkoapäin rapistunut, mutta sisältä puhdasta kultaa.

Pia oli Lapinlahdessa pari kuukautta, minkä jälkeen hän palasi hyvissä voimissa Teatterikorkeakouluun. Opiskelukaverit olivat muistaneet häntä voimatiikerillä, joka kertoi, ettei Pian joutuminen psykiatriseen hoitoon ollut muuttanut heidän suhtautumistaan häneen.

Pia valmistui kolmessa vuodessa. Lopputyötä tehdessä vointi heilahti hypomaniaan. Hän ei nukkunut, kävi kovilla kierroksilla ja suuttui herkästi. Silti hän sai kaiken valmiiksi määräajassa.

– Sairaudentunto ei hävinnyt, vaan ymmärsin itsekin, etten ollut kunnossa. Samana päivänä, kun jätin lopputyöni, pyysin päästä lepäämään ­HUSin psykiatriakeskukseen. Voinnin parannuttua aloitin innolla työt.

Mistä saat tukea?

– Rakkaudesta, uskosta, läheisistä ihmisistä, vertaisista, mindfulnessista, taiteesta, improsta ja mustasta huumorista.

Mitä olet oppinut?

– Ainakin voimakasta empatiaa muita kohtaan. Opettelen myös olemaan armollinen ja myötätuntoinen itselleni.

Suurin voimavara?

– Olen oivaltanut, että minä riitän. Sairaus ja oma elämänpolkuni ovat tehneet minusta juuri tällaisen kuin olen.

Missä pisteessä olet nyt?

– Olen selvinnyt hyisestä avannosta heikkojen jäiden kautta kantohangelle ja nyt jo kenties kovalle maalle. Tällä hetkellä sairauteni on oireeton

Parasta, mitä voisi tapahtua?

– Se, että saan jatkossakin herätä hengittämään ja huokua vielä monta päivää, vuottakin. Että saan elää tasapainoista elämää.

Tällä hetkellä telakalla

Pia työskenteli ensin ohjaajana Riihimäen nuorisoteatterissa ja sitten opettajana Espoon esittävän taiteen koulussa. Stressi johti jälleen masentumiseen, ja hän joutui välillä sairauslomalle.

Masennus syveni, kun Pian isä kuoli lokakuussa 2011. Seuraavana kesänä polven nivelkierukka petti, ja hän sai kuulla sairastavansa vaikeaa nivelrikkoa.

Näin tunnistat nivelrikon! Lue nivelrikon oireista.

Pian oli pakko muuttaa pitkäaikaisesta asunnostaan hissitaloon, koska hän ei enää kyennyt nousemaan rappuja. Nousemista vaikeutti ylipaino, jota oli kertynyt mielialalääkkeiden sivuvaikutuksena. Muuton jälkeen puhkesi mania, ja Pia oli hoidossa Auroran sairaalassa.

– Se oli vaikeaa aikaa. Välillä iski hirveä syyllisyys ja stressi. Koin, että minun olisi pitänyt mennä töihin, mutta en pystynyt. Tunsin myös, että minun olisi pitänyt toipua isäni kuolemasta, mutta surin edelleen. Elämästä katosi merkityksellisyys, ja minut täytti tyhjyyden tunne. Minulla todettiin ahdistuneisuushäiriö.

Pia ei enää palannut työelämään, vaan jäi kuntoutustuelle ja lopulta eläkkeelle. Tätä on yhä vaikea sanoa ääneen.

Tämän sairauden kanssa voi elää, vaikka olisi kuinka rankkaa.

– Sanon mieluummin olevani telakalla, koska eläke ei kuulosta yhteiskuntakelpoiselta. Toivon edelleen, että voisin vielä joskus palata työelämään osa-aikaisesti.

Nyt Pian sairaus on remissiossa, eli hän on oireeton. Sopiva lääkehoito on löytynyt monien kokeilujen jälkeen. Pia on myös aloittanut kognitiivis-analyyttisen terapian, joka tuntuu toimivan hyvin.

– Pyrin siihen, että elämäni olisi mahdollisimman säännöllistä. Etenkin riittävä uni on minulle tärkeää. Olen oppinut tunnistamaan paremmin voimavarojani ja sairauden ensi­oireita.

Yhä paljon annettavaa

Pia on myös luopunut salailusta. Pinnisteltyään vuosia häpeän kanssa hän uskaltaa puhua sairaudestaan avoimesti. Pian missio on taklata siihen liittyvä stigma, ja siksi hän haluaa kertoa tarinansa.

– Jospa joku saisi sen ansiosta elämäänsä valon pilkahdusta. Tämän sairauden kanssa voi elää, vaikka olisi kuinka rankkaa. Kaksisuuntaiseen ei kuole, mutta vaarana on, että vahingoittaa itseään. Minä en ole koskaan ollut itsetuhoinen, mutta sairauteen liittyy kohonnut itsemurhariski.

Pia koettaa pitää elämänsä mahdollisimman säännöllisenä. Etenkin riittävä uni on hänelle tärkeää.

Pari vuotta sitten Pia havahtui siihen, ettei voisi enää elää sitku-elämää: ”Sitten kun olen laiha, menen treffeille. Sitten kun löydän miehen, teen lapsia.” Elämä on tässä ja nyt, ja hänen oli rohjettava tarttua hetkeen. Yhdeksän kuukautta sitten Pia tapasi muusikkomiehen, jonka kanssa hän on seurustellut siitä lähtien.

– Olisin kovasti halunnut lapsia ja perheen, mutta niin ei koskaan tapahtunut. Onneksi minulla on ollut ”opetuslapseni”.

Pialla on opetuslapsia parhaillaankin. Tammikuussa hän alkoi opiskella vertaistuottajaksi Sosped-säätiössä. Hän on myös opettanut improvisaatiota mielenterveyskuntoutu­jien etujärjestössä Helmi ry:ssä. Hän oivalsi, että voisi yhdistää teatterikoulutuksensa ja kokemuksensa sairaudesta.

Pia otti yhteyttä Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsi kokemusasiantuntijakeikalle. Sittemmin hän kouluttautui MTKL:n verkkovertaisohjaajaksi.

– Haluan korostaa toivoa ja terveitä puoliani. Sairaudesta huolimatta minulla on edelleen paljon annettavaa. Kuten vanhassa virressä sanotaan, joka aamu on armo uus.

Et ole yksin!

Kaksisuuntaiset ry, kaksisuuntaiset.yhdistysavain.fi. Infopuhelin 046 562 3409 joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina klo 18–19.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 6/2019.

Julkaistu: 3.10.2019