Kauneus & Terveys

"Taistelin irti huumekierteestä"


Väkivaltainen parisuhde ajoi Ina Heiskasen huumeidenkäyttäjäksi. Putkassa tullut aavistus sai hänet taistelemaan eroon aineista ja vankilakierteestä. Nyt hän opettelee tuntemaan itsensä.
Kuvat Kaisa Sirén

Asiat alkoivat mennä pieleen, kun olin 18-vuotias. Tulin raskaaksi ja ihastuin mieheen, jonka tiesin väkivaltaiseksi. Sinisilmäisesti ajattelin, ettei hän löisi minua. Uskoin, että jos vain rakastaisin tarpeeksi, hän muuttuisi.

Sain lyhyessä ajassa kaksi lasta.

Väkivaltaisuus ei tietenkään loppunut. Nyrkkiä tuli joka nurkan takaa, ja jouduin usein pakenemaan turvakotiin.

Kun nuorin oli muutaman kuukauden ikäinen, lapset otettiin lastenkotiin ja sieltä sijaisperheeseen.

Pakoilin miestä toisessa kaupungissa, sillä turvakotikaan ei ollut tarpeeksi turvallinen. Mies uhkasi tulla ovesta läpi ja olisi varmasti toteuttanut uhkauksensa.

Kuolemanhalu johti huumeisiin

Kun lopulta pääsin miehestä eroon, sosiaalityöntekijä suositteli terapiaa. Niin voisin olla taas äiti kaiken sen hakkaamisen ja alistamisen jälkeen.

Itselläni oli mielessä toisenlainen ratkaisu. Aloittaisin huumeidenkäytön ja kuolisin pois. Niinhän elokuvissa tehtiin. Elämällä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. En jaksanut taistella edes lasteni vuoksi.

Huumeidenkäytön aloittaminen oli helppoa. Tuttavapiirissäni oli käyttäjiä. Hakeuduin heidän seuraansa ystäväni kanssa.

Aluksi aineet olivat pettymys, koska olotila ei muuttunutkaan euforiseksi. Kun muut opettivat uusia käyttötapoja, huumeet toivat hyvän olon.

Aineista tuli elämäntapa, joka työllisti minut ympärivuorokautisesti. Se oli järkyttävän uuvuttavaa aikaa.

Suhteet perheeseen ja läheisiin katkesivat. Otin heihin etäisyyttä, sillä en halunnut, että he tietäisivät asiasta.

Koska kama oli kallista, lisää rahaa oli hankittava koko ajan. Niin minusta tuli rikollinen.

Omatunto ei soimannut

Kukaan ei opettanut minua rosvoksi, opettelin sen ihan itse yrityksen ja erehdyksen kautta. Tein kellarimurtoja ja varastin autojen vanteita, lopulta myös kokonaisia autoja, vesiskoottereita, veneitä ja perämoottoreita.

Välittäjäni tilasi minulta tavaroita, joita tarvitsi. Puhelin soi jatkuvasti. Tilaus saattoi olla vaikkapa vuoden 1996 nelisylinterinen punainen Audi. Joskus sen löytämiseen meni yö, joskus viikko.

Minulla oli kotikaupungissani asunto. Kaverini ja heidän kaverinsa pyörivät siellä. En uskaltanut olla yksin. Jokainen käytti aineita.

Päivisin saatoin käydä kaupassa ja laittaa ruokaakin.

Kun ilta hämärtyi, lähdin varkaisiin.

Huumeiden vaikutuksen alaisena saatoin valvoa kaksi vuorokautta, siltikään aika ei tuntunut riittävän.

Koska käytin kamaa, en tuntenut huonoa omatuntoa. Enhän edes aina muistanut, mitä olin tehnyt! Huumeiden kanssa ei ole tunteita, siksihän niitä vetää.

Kerran tosin varastin auton, jonka takapenkillä oli paljon tavaraa sekä kaksi venäläistä passia, äidin ja tyttären. Tajusin, että heidän elämästään tulisi todella vaikeaa ilman passia. Käytin autoa yön, tankkasin sen ja vein takaisin samaan paikkaan. Passit asettelin nätisti omille paikoilleen.

En pelännyt. Muutaman kerran tuli kiire, kun joku alkoi huutaa juuri, kun olin tiirikoimassa kellarinovea auki. Kerran varastamassani autossa nukkui joku, ja miljoona kertaa nukahdin itse rattiin.

Selvinpäin en olisi koskaan uskaltanut tehdä asioita, joita tein huumeita käyttäessäni. Jos poliisi sai minut kiinni, nukuin putkassa kolme päivää ja jatkoin siitä, mihin oli jäänyt. En ajatellut, että voisin lopettaa. En edes ensimmäisen enkä toisen tuomion jälkeen.

Vankilassa oli helppoa

Ensimmäinen vankeustuomioni oli vuosi ja seitsemän kuukautta. Siinä oli kaikkiaan 70 syytekohtaa. Tuomio ei hetkauttanut, sillä olin tiennyt sen tulevan.

Vankilassa oli helppo olla. Nukuin ja söin hyvin. Painoa kertyi kymmenen kiloa yhden tuomion aikana.

Kukaan ei käynyt katsomassa minua.

Tapaamisajat olivat lyhyitä, ja läheisteni olisi pitänyt matkustaa koko päivä vain puolen tunnin näkemisen vuoksi. Jos joku olisi tullut käymään, olisi myös iskenyt ikävä. Lapsia näin kerran puolessa vuodessa, aina vartijoiden kanssa.

Järjestin asiani niin, että huumeita oli saatavilla heti kun vapauduin. Olin kolme kuukautta siviilissä ja sain toisen tuomion heti perään.

Totuin tällaiseen elämään. Tosin itsetuhoisuuteni, jota minulla oli ollut käytön alussa, alkoi hellittää. Näin miten ihmisiä kuoli kolareissa, väkivallan takia ja aineiden liika- ja sekakäyttöön. Kuolemanhaluni meni ohi.

Sitten eräänä yönä minulle tuli tunne, että kohta rysähtää. Minulla oli autossa iso lasti myytäväksi tarkoitettua amfetamiinia. Tiesin, että poliisit olivat kuunnelleet puhelujani, ja he odottivat oikeaa hetkeä napata minut.

Kävi niin kuin olin aavistellut: poliisit pysäyttivät minut ja veivät putkaan. Olin ollut siellä monta kertaa aikaisemminkin, mutta jostain syystä se kerta muutti kaiken.

Minulle tuli vahva tunne siitä, että rikokset saisivat jäädä.

Tunnetta voi verrata uskoon tulemiseen. Se ei ollut päätös, se vain tapahtui. Ajattelin, että lusin tuomiot pois ja katson, miten käy.

Muutokseeni ei uskottu

Tuomioni törkeästä huumausainerikoksesta oli seitsemän vuotta. Vankilassa aloin rakentaa uutta elämääni.

Vaikeinta oli saada viranomaiset uskomaan, että halusin muuttua. Minulle naurettiin, kun sanoin, etten aikonut enää palata vankilaan.

Itse uskoin, että minua odotti toisenlainen tulevaisuus. Kävin päihde- ja vihanhallintakursseilla. En tiedä, oliko niistä juuri muuta hyötyä kuin se, että ne toivat rytmiä arkeen ja sain niistä todistuksen. Kerran pääsimme laavulle grillaamaan. Toisaalta jokainen kurssi oli askel kohti vapautta.

Jotkut käsittelevät vaikeita asioita mielellään toisten kanssa, minulle sopi yksin pohtiminen. Psykiatrilla kävin vain lasten asioiden takia.

Oli lottovoitto, kun pääsin avovankilaan, jossa koulunkäynti oli mahdollista. Suoritin entisöijän tutkinnon, mutta kun pääsin töihin metallipajalle, innostuin. Alkuvuodesta 2012 hain ammattikoulun metallipuolelle.

Aluksi minua pelotti, miten pärjäisin koulussa. Mietin, olenko menneisyyteni vuoksi huonompi kuin muut.

Onnekseni järki tuntui säilyneen päässä kamankäytöstä huolimatta. Kerroin luokkakavereille ja opettajille, että kävin koulua vankilasta. Se ei ollut kenellekään ongelma.

Minulla oli mukanani seurantapuhelin, jonka avulla vankilasta nähtiin metrilleen, missä liikuin. Myöhemmin minulle asennettiin nilkkapanta. Pääasia oli, että sain opiskella niin kuin kuka tahansa. Yöksi palasin selliin.

Rakastuin Facebookissa

Ennen koulun alkua olin kurssilla opettelemassa tietokoneen käyttöä. Silloin sain Facebookiin kaveripyynnön puolitutulta mieheltä. Aloimme soitella keskenämme ja lopulta tapasimme. Rakastuin päätä pahkaa. Eräällä lomallani menimme naimisiin.

Kaikki ennustivat, ettei suhteemme kestäisi vankeuttani, mutta mies lupasi odottaa. Niin hän odottikin.

Kun vajaan viiden vuoden istumisen jälkeen pääsin koevapauteen, muutin mieheni luo.

Puolen vuoden ajan minun piti käydä säännöllisesti huumetesteissä ja viettää yöt kotona. Sen jälkeen olin virallisesti vapaa. 

Vapaus ei pelottanut. Päinvastoin. Kaikki tuntui selkeältä ja oikealta.

Tyttäremme syntyi kolme vuotta sitten. Hän on elämämme keskipiste. Aiemmin huumeet olivat elämäni sisältö, nyt se on perheeni.

Olen valtavan ylpeä ja helpottunut siitä, että osasin vielä olla vaimo ja äiti – ihminen ihmisten joukossa. Sen tajuaminen on ollut iso juttu.

Rahankäyttö on hankalaa

Uuden elämän aloittaminen ei ole ollut helppoa. Kymmenen vuoden huumeidenkäytön ja viiden vuoden yhtäjaksoisen vankilassaolon jälkeen olen aika pihalla normaali elämästä. Koko ajan tuntuu, että taustani näkyy päällepäin, enkä osaa mitään.

Vaikeinta on ollut elää ilman rahaa. 500 euron työmarkkinatuki on järkyttävän pieni verrattuna siihen, minkälaisia rahoja ennen pyörittelin. Jos halusin ostaa kolmensadan euron kengät, ostin ne miettimättä. Nyt mietin kirpputorilla, raaskinko ostaa kolmen euron talvikengät.

Rahankäyttö on suurin ongelmani. Ruokakaupassa en osaa ostaa mitään järkevää. Mieheni on nykyään vastuussa talousasioista. Annoin hänelle pankkikorttinikin.

Olen päättänyt, että opettelen senkin. Onhan se kumma, jos en opi käymään kaupassa tai käyttämään tietokonetta, jos muutkin osaavat.

Toivon, että olisin ollut viisaampi

Tällä hetkellä opettelen tuntemaan itseäni ja sitä, mihin pystyn. Olen huomannut, että olen oikeastaan aika pätevä tyyppi. Pystyn mihin vain, jos saan mahdollisuuden. Taistelin pitkään, jotta pääsisin tapaamaan lapsiani ilman valvontaa. Tuntuu hyvältä opetella tuntemaan heidät.

Ennen koin, ettei elämälläni ole mitään arvoa. Nyt osaan arvostaa sitä, että olen elossa. Neljäkymmentä kaveria kuoli huumeisiin. Monella petti psyyke. Ei ole itsestään selvää, että olen vielä täällä.

Kun puhun menneestä, tulee hieman epäuskoinen olo. Onko kaikki tapahtunut oikeasti? Mitä olen silloin ajatellut? Toisaalta on hyvä, etteivät läheiset kerro kaikkea.

Joskus kaipaan elämääni vauhtia. Huomaan ajattelevani, että tiedän, miten autot tai tavarat voisi varastaa. Mutta en ikinä uskaltaisi tehdä sellaista selvinpäin.

En ole ylpeä siitä, miten olen elänyt. Erityisesti lasten takia toivon, että olisin ollut viisaampi. Mutta ymmärrän myös sen, etten voi roimia itseäni loputtomiin menneestä.

 Syyllisyys tappaa ilon, ja pian voisin olla samassa jamassa.

Jos jotain voisin toivoa niin sitä, että pääsisin velkajärjestelyyn. Suurta velkaani en pysty maksamaan työllä. Unelmani olisi ostaa talo maalta, tilata Hobby Hallista sohva ja maksaa se erissä. Haluaisin jättää perinnöksi muutakin kuin hirveät velat ja ikäviä muistoja.

Lue myös:

Julkaistu: 20.7.2017