Ex-lääkeriippuvainen: ”Elin huurussa ja häpeässä”

“Se alkoi varkain, kuten riippuvuudet aina. Synnytin 23-vuotiaana kaksostyttäreni Wilhelmiinan ja Hildan. Olin valtavan onnellinen pienistä ihmisistä, mutta puolentoista tunnin välein heräävät pirpanat pistivät uneni sekaisin.

Seuraavat kuukaudet nukuin pätkittäin, kunnes en nukkunut enää ollenkaan. Osa ihmisistä kestää unettomuutta paremmin. Minä kestin sitä äärimmäisen huonosti osittain siksi, että sairastan epilepsiaa.

Kun kaksoset olivat muutaman kuukauden, kerroin unettomuudesta lääkärille. Hän määräsi nukahtamislääkkeitä. Ensin kaikki sujui hyvin, kun käytin lääkkeitä ohjeiden mukaan. Jossain vaiheessa huomasin, että pillerithän purevat myös ahdistukseen, pelkoihin ja levottomuuteen. Aloin lääkitä pahaa oloani.

Jossain vaiheessa kävin vuoron perään kolmella lääkärillä. Heistä yksi uusi jopa sadan tabletin reseptin aina, kun pyysin.

Kysyin lääkäriltä, voisinko päästä terapiaan. Hän totesi, että ilman muuta, mutta ei kuitenkaan koskaan kirjoittanut siihen lausuntoa.

Kun käytin rauhoittavia, oloni oli rento, huoleton ja onnellinen, minulla ei ollut mitään murheita. Koska lääkkeet lievittivät ahdistusta, niistä oli vaikea kieltäytyä.

Pillerit antoivat minulle hyvän olon tunteen, joka näyttäytyi muille sekavuutena. Elin huurussa. Tunsin syyllisyyttä ja häpeää riippuvuudestani. Tiesin, että tämä ei ole oikea tapa hoitaa ahdistusta, mutta en osannut muuta.

Lääkkeisiin koukuttuminen ei tarkoita, että niitä alkaisi vetää kuin leipää heti kun saa ensimmäisen reseptin. Riippuvuus kehittyy pikkuhiljaa. Minulla meni vuosia, ennen kuin aloin käyttää nukahtamislääkkeiden rinnalla niin kutsuttuja rauhoittavia. Aloin menettää myös työtilaisuuksia. Mokailin, eikä minua vähään aikaan kysytty töihin.

Lue myös: “Geenivirhe aiheutti minulle monta veritulppaa”

Kerran jopa nukahdin teatterin harjoituksissa ja ohjaaja hermostui minuun. Olin edellisenä iltana ottanut tupla-annoksen rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä. En ole koskaan käyttänyt rauhoittavia esiintymisjännitykseen, vaan olen lääkinnyt niillä vain elämäntilanteisiin liittyvää ahdistusta ja pelkotiloja.

Töiden menettämiset ja vastoinkäymiset eivät tuntuneet lääkehuurussa miltään. Ahdistuksen tunteet tulivat vasta myöhemmin. Uskottelin pitkään, että pärjään lääkkeiden kanssa. Vähän kuin alkoholisti uskottelee itselleen, että pystyy sulkemaan pullonkorkin koska vain.

Lue myös: “En tiedä, paranenko borrelioosista enää koskaan”

Välillä tempaisin itseni irti pillereistä, vaikka bentsodiatsepiinejä ei saisi lopettaa yhtäkkiä, se voi olla jopa vaarallista. Koin kylmät kalkkunat eli kärsin lihaskouristuksista, hikoilin, palelin ja olin harhainen. Vieroitusoireet yllättivät usein illalla, kun olin nukahtamassa.

Olin toisinaan ilman lääkkeitä kuukausia, jopa vuodenkin, mutta retkahdin aina uudestaan. Kaipasin pillereiden tuomaa hyvän olon tunnetta. Olin ahdistunut ja eksyksissä, mutta en ymmärtänyt miksi.

Lääkeriippuvuus on yhteiskunnassa melko vaiettu aihe. Jotkut pillerikoukussa olevat äidit ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, etteivät uskalla mennä vieroitukseen, koska lapset saatetaan ottaa huostaan. Kaksoset ovat valitettavasti nähneet minut aika huonossa kunnossa.

Olemme puhuneet paljon ja selvittäneet nämä asiat. Olen painottanut heille, että ahdistuksesta ja kaikista mieltä vaivaavista asioista pitää puhua.

Lue myös: Anoreksiaan sairastunut: “Sain turvaa laihuudesta”

Erosimme kaksosten isän kanssa vuonna 2000, kun tytöt olivat kuusivuotiaita. Ero oli rankka paikka. Sen jälkeen en olisi halunnut olla sekuntiakaan hereillä. Vihasin itseäni ja elämääni niin paljon.

Vaikka olin koukussa vain tiettyihin lääkkeisiin, leimauduin hoitohenkilökunnan silmissä. Kun sairastuin kohtutulehdukseen, sain sairaalassa vain Panadolia, sillä henkilökunta kai ajatteli, että käytän väärin kaikkia lääkkeitä. Esimerkiksi kipulääkkeisiin en ole koskaan tuntenut vetoa, ainoastaan bentsot ovat aiheuttaneet minulle riippuvuutta.  

Kun olin kärsinyt lääkeriippuvuudesta kaksitoista vuotta, hakeuduin A-klinikkasäätiön Järvenpään sosiaalisairaalaan. Lääkäri määräsi minut kuuden viikon hoitojaksolle. Siellä lääkeannosta pudotettiin pikkuhiljaa. Se oli aika karua. Jouduin kohtaamaan riippuvuuden silmästä silmään.

Lue myös: “Kun näin kasvoni, menin sokkiin”

Pissanäytteiden lisäksi sukat, hiukset, laukut ja vaatteiden saumat tutkittiin tarkkaan, sillä ihmiset yrittävät salakuljettaa sairaalaan huumeita ja lääkkeitä.Lähdin vieroitukseen ystävän kannustamana. Tuntui nöyryyttävältä mennä sinne, mutta samalla päätin, että toista kertaa en tänne tule.

Ahdistavat tunteet oli vain pakko kestää. En onnistunut yksin. Tarvitsin psykologisen vieroituksen, vertaistuen, ajatustenvaihtoa kaikkien samasta syystä sairaalaan hakeutuneiden kesken.

Ensimmäinen kuukausi vieroituksen päättymisestä oli vaikea. Olin todella ahdistunut. Yhtenä aamuna ahdistus oli tiessään. Se tuntui ihmeelliseltä. Purin tuskaani kirjoittamalla ja puhumalla. Tein pitkiä kävelylenkkejä. Vaikeaa aikaa se oli silti. Vieroituksesta on nyt kaksi ja puoli vuotta. Minulla on edelleen välillä unettomia jaksoja. Myös äitini on herkkä­uninen. Se on varmasti osittain perinnöllistä.

Lue myös: “Ennen syöpää, olin hattarapää”

Juttelin kerran erään vanhan miehen kanssa, joka oli pahasti alkoholisoitunut ja ponnistanut kaatopaikalta hyvään elämään. Hän sanoi minulle, että unettomuuteen ei ole kukaan kuollut, mutta lääkkeiden yliannostukseen kyllä.

Kun pääsin vieroituksesta, tein apteekkisopimuksen. Se tarkoittaa, että vain tietty lääkäri saa määrätä minulle lääkkeitä tiettyyn apteekkiin eikä hän kirjoita bentsodiatsepiinijohdannaisia. Olen tavallaan allerginen bentsoille, ne eivät sovi minulle.

Nyt elämäni on melko leppoisaa. On töitä ja vapaa-aikaa mukavassa suhteessa. Ajateltavaa riittää myös tytärten asioissa. Elämäni paras zen-mestari on 16-vuotias adoptoitu kissamme Nappis. Kun naukumiskonsertti alkaa, se on vailla ruokaa tai hellyyttä.

Avantouinti on iso voimavarani. Uintipaikalle on matkaa nelisen kilometriä. Kun sinne reippailee joskus kolmekin kertaa viikossa edestakaisin, tulee tehtyä hyvä lenkki. Työni on nastaa puuhaa. Haastavinta on ryhmätyö. Siinä täytyy kyetä kuuntelemaan muiden tarpeita ja ottamaan silti oma tila. Parhaita hetkiä ovat esimerkiksi sellaiset, kun saa vilpittömän kiitoksen tuntemattomalta ihmiseltä."