”Kun lääkäri kertoi vuonna 2011 minun sairastavan Hodgkinin lymfoomaa, jouduin pyytämään häntä toistamaan sanat. Olin 17-vuotias, ja solisluuni päällä ollut patti oli paljastunut imukudossyöväksi.
Solunsalpaajahoito alkoi viikko diagnoosin jälkeen. Se aiheutti pahoinvointia, enkä usein pystynyt syömään tavallista ruokaa. Elin jäätelöllä.Tukka alkoi lähteä ohimoilta, sitten päälaelta. Pitkät hiukseni olivat minulle tärkeät, ja niiden putoaminen oli kamalaa. Koin, etten ole naisellinen lyhyttukkaisena. Syöpä iski minäkuvani lekalla palasiksi. Noin neljän kuukauden hoitojen jälkeen panin peruukin ensi kertaa päähäni.Sain terveen paperit helmikuun puolivälissä 2012, päivää ennen vanhojen tansseja. Olin niin iloinen, että halasin koulussa kaikkia.
Syövästä toipuminen vei pidempään kuin sairastaminen
Hoitojen aikana keskityin vain paranemiseen. Vasta kun kaikki oli hyvin, huolet purkautuivat. Oli ristiriitaista kuulla, kuinka minun pitäisi nyt nauttia elämästä, kun itse tunsin ahdistusta siitä, miten paljon elämäni oli muuttunut.
Istuin peilin edessä, katsoin kaljua päätäni ja itkin. Lihoin kahdeksan kiloa, mikä tuntui paljolta. En ollut tyytyväinen itseeni. Olisin heti halunnut olla se entinen Elina. Vappuna kaverini pyörivät leikkipuiston karusellissa ja nauroivat. Minä mietin, pystynkö enää koskaan olemaan niin vilpittömän iloinen.
Olisin tarvinnut enemmän tukea toipumiseen. Sairaalasta ei tarjottu terapiaa. Onneksi saatoin käydä juttelemassa koulupsykologin kanssa. Masennusta kesti vuoden.
Syöpä muutti kaveripiiriäni, mutta tuntui hyvältä huomata, kuinka monet pysyivät rinnallani. Äidistä tuli paras kaverini, jonka kainalossa tuli oltua usein.
Syöpä karisti turhamaisuutta
Aloin kirjoittaa blogia, kun sairastuin. Se oli terapiaa. En enää tunnista itseäni vanhoista kirjoituksistani. Huomaan ajattelevani monista asioista, kuten ulkonäöstä, eri tavalla kuin muut ikäiseni.Ennen syöpää olin aika hattarapää. Tykkään itsestäni enemmän nyt. Olin silti tosi iloinen, kun hiukseni alkoivat kasvaa takaisin. Nyt ne ovat aiempaa tummemmat, kiharammat ja kaksi kertaa paksummat!
Viime kesänä pelästyin, että syöpä oli uusiutunut. Muutaman kuukauden päästä varmistui, ettei se ollut. Olisi ihanaa, ettei tarvitsisi pelätä terveytensä puolesta.
Kun kerron syövästäni, ihmisten ensimmäinen reaktio on hämmästys. Sitten he kysyvät, onko minulla oma tukka ja olenko nyt terve. Lopuksi he kertovat omasta läheisestään, joka on sairastunut syöpään. Kaava ei ärsytä, koska minusta on tärkeää, että syövästä puhutaan.
Sain niin järjettömän hienoa hoitoa syöpääni, että haluan vielä jotenkin korvata sen.”
Syöpä opetti minulle…Rohkeutta ja itsevarmuutta. Jos tulee tarjous, en pelkää tarttua siihen. Elämä on tässä ja nyt.
Hulluinta, mitä olen tehnyt syövän vuoksi…Muutin viikossa Helsinkiin, kun sain töitä McDonald’sista. En tuntenut kaupunkia yhtään, ja jouduin kulkemaan Kampista Forumiin navigaattorin avulla.
Vinkkini syöpään sairastuneen läheiselle…Älä sääli mutta ole empaattinen. Voit kertoa olevasi pahoillasi ja tarjoutua kuuntelemaan, jos toinen haluaa puhua.
Tutustu Elinan blogiin cancerchangedmylife.
Lue myös:
