Syömiseni vain loppui eräänä päivänä. Minun ei tehnyt mieli ravintolassa tilaamaani annosta, joten jätin sen syömättä. Aloin elää vedellä ja kahvilla.Olin kiltti perfektionisti, mutta muuten en ollut tyypillinen anoreksiaan sairastuva. Olin 22-vuotias, hyvässä työssä, enkä elänyt kriisiä.
Läheiseni alkoivat huomautella, että näytin sairaalta. Aloin käydä työterveyshoitajan luona juttelemassa ja punnituksessa. En koskaan katsonut vaakaa, sillä lukemat iljettivät minua. Muutaman kuukauden jälkeen minun oli pakko ottaa useasti tarjottu sairausloma vastaan. Eristäydyin kotiin. En halunnut käydä missään, sillä kaikkialla syötiin.
Pystyin enää nukkumaan ja istumaan, tajusin, etten halunnut elää niin. Suostuin sairaalahoitoon. Mutta siitä ei ollut apua. Ilmapiiri oli ahdistava. Jos söin jotain, toinen potilas tuli kysymään, mitä söin. Oli vaikeaa saada palaakaan alas, kun viereisessä huoneessa punnerrettiin henkensä kaupalla.Muutamia kuukausia sinnittelin kotonani huonovointisena. Kävin sairaalassa tiputuksessa, koska kehoni oli kuiva. Pyörtyilin, kärsin rytmihäiriöistä ja ihoni oli mustelmilla. Vaikka halusin olla laiha, suostuin hoitoon uudestaan.
Ajattelin, että kuolen
Siksi luovuin omaisuudestani ja kodistani ennen hoitoa. Sairaalassa koin yhä, etten kuulu sinne. Protestoin ruokailuja ja terapiaa vastaan. Parantuminen pelotti, sillä se tarkoitti lihomista. Luinen vartaloni oli ollut turvani. Kesti pitkään ennen kuin myönsin olevani sairas. Parantuminen anoreksiasta alkoi, kun tajusi, että anoreksia omistaa minut. En tahtonut sitä. Tauti oli riistänyt minulta rakkauden itseäni kohtaan.
- Lue myös: Anorektikkona sain valtaa ja huomiota
Terapiaryhmässä aloin kirjoittaa
Tein merkintöjäni mustakantiseen päiväkirjaan. Niistä syntyi runokirja Pahoja asioita (Sanasato, 2015). Kun tein sitä, olin sairastua uudelleen. Onneksi osasin jo kysyä itseltäni, haluanko todella juosta tunteja ja olla syömättä. Se antoi voimaa toipua.
Hävetti, kun tajusin, millaista surua olin aiheuttanut läheisilleni. Sairauden aikaiset ajatukseni tuntuivat käsittämättömiltä. Anoreksia on aina historiaani. Se on toinen hahmo minussa. En ehkä täysin parannu, mutta voin asettaa sairauden pois päältä.”
