"Anorektikkona sain valtaa ja huomiota"

Lopulta kuihtunut keho pakotti valitsemaan kuoleman ja elämän välillä.

"Koko kouluajan olin kuormittunut ja stressaantunut alisuorittaja, vaikka tykkäsinkin muutamasta aineesta.  Arjesta selviäminen tuntui raskaalta. Vaadin itseltäni paljon. Olin ollut pienestä asti pelokas.

Minulla oli vain muutama luottoystävä. Kotona olin paljon omassa huoneessa. Olisin halunnut tulla huomatuksi. Silloin jazztanssi oli pelastukseni, siinä sain käyttää tunteita ja purkaa pahaa oloa.

Isäni oli työn takia paljon poissa. Viikonloppuisin hän rentoutui joskus lasin äärellä. Tunsin turvattomuutta, enkä osannut olla luontevasti hänen kanssaan.

Teini-ikäisenä suhteemme muuttui ratkaisevasti. Isä sai liikuntaherätyksen. Tajusin, että voisin olla isän lenkkikaveri ja samalla hänelle tärkeä. Lenkkeilystä tuli yhteinen juttumme.

Isä treenasi hullun lailla. Saatoimme pyöräillä reilut kymmenen kilometriä aamulla Ylöjärveltä Tampereelle salille jumppaan ja sen jälkeen saman matkan takaisin. Illalla treeni toistui.

Isä varoitteli minua syömästä aamulla liikaa. Matkaan lähdin usein vain leipäpalan ja parsakaalipalasen voimalla. Isä laihtui 25 kiloa, ja minä aloin kuihtua.

En muista, että olisin varsinaisesti laihduttanut, tarkoitukseni oli vain elää terveellisesti. Meillä oli kotona säännölliset ruoka-ajat. En muista, että minua olisi pakotettu syömään mitään vastoin tahtoani. Liha ei maistunut.

Laihtumiseni alkoi vähitellen huolestuttaa äitiäni. Hän patisti minua kouluterveydenhoitajan luo. Olin 14-vuotias, 166-senttinen, ja painoin 42 kiloa.

Lue myös: “Sairastuin syömishäiriöön jo 10-vuotiaana”

Join paljon vettä. Harjoittelin salaa enemmän kuin annoin ymmärtää. Valehtelin vanhemmilleni, etten syö, koska söin juuri kaverilla. Yläasteella en enää käynyt koulun ruokalassa.

Kontrolloin tarkasti syömistäni: näykin hieman leipää aamulla ja söin usein pelkkää salaattia. En ahminut enkä oksentanut, en vain syönyt juuri mitään.

Kun painoni romahti, olin koulussa yhä uneliaampi. Terveydenhoitaja otti minut viikoittaiseen tarkkailuun.

Kun menin punnitukseen, minua ahdisti katsoa vaa’an lukemia. Olin laihtunut viikossa reilun kilon, mutta ajattelin, että lihon. Aloin syödä entistä vähemmän.

Olin sairas mutten tajunnut sitä. Ajatukset kiersivät treenin ja ruoan ympärillä. Olin ihan pihalla siitä, mitä minulle oli tapahtumassa ja niin varmasti perheenikin.

Saatoin itkeä kotona ruokapöydässä, etten voi syödä mitään. Syöminen aiheutti itseinhoa, se tuntui likaiselta. Näläntunne ja liikunta tuntuivat puhdistavan kehoa ja mieltä.

Syömishäiriön kautta tulin perheessäni väkisinkin näkyväksi. Koin aiemmin olevani vain haamu ja mitäänsanomaton. Minäkuvani vahvistui irvokkaalla tavalla: minulla oli anorektikon ”tehtävä”, sain valtaa ja kaipaamaani huomiota.

Halusin järkyttää ja hämmentää myös kiusaajiani koulussa, saada heidät kerrankin hiljaisiksi. Nautin siitä, että sain edes jonkinlaisen kontaktin muihin ihmisiin. Se oli sairaudessani koukuttavinta.

Lue myös: Tunnista syömishäiriön hälytysmerkit

”Miksi me ollaan täällä?” kysyin äidiltäni, kun istuimme Taysin lastentautien päivystyksessä. Oli vuosi 2002.

Painoin enää 38 kiloa, kylkiluuni paistoivat ihon läpi ja pulssini oli niin hidas, että minut otettiin heti sairaalaan tutkimuksiin. Yritin noudattaa hoitohenkilökunnan toiveita ja syödä osastolla edes vähän. Viikon jälkeen minut kotiutettiin.

Äiti sai ohjeeksi ruokailla kanssani ja vahtia syömistäni. Jos hän meni vaikka vessaan, käytin heti tilaisuuden hyväksi ja tungin leipää piiloon housunkaulukseen. Kätkin aterialta salakuljetettuja nyyttejä huoneeseeni.

Kirjasin päiväkirjaan kaikki syömiset ja liikunnan. Jos söin pienenkin aterian, tein heti tuhat vatsalihasliikettä.

15-vuotiaana minut otettiin hoitoon Taysin Pitkäniemen sairaalan nuorisopsykiatriselle osastolle. Olin siellä puolitoista vuotta putkeen. Osastolla ei sinä aikana ollut montaa anorektikkoa. Oli hyvä, etten joutunut kilpailemaanheidän kanssaan siitä, kuka meistä on laihin.

Sain alussa niin sanottua päällystakkihoitoa, jossa en saanut mennä edes vessaan tai suihkuun ilman hoitajaa. Kun en voinut tehdä mitään salaa, en sitten mennyt suihkuun vaan kärsin pitkään peseytymättä.

En halunnut letkuruokintaan, joten yritin todella opetella syömään edes jonkin verran. Energiankulutukseni haluttiin laskea minimiin. Minua kuskattiin pyörätuolilla ja jopa päiväkirjaan kirjoittamistani säädeltiin.

Hoitojakso tuntui tuskalliselta. Itkin lähes koko ajan ja odotin vain kotiin pääsyä. Ihmettelin, miksi hoitoni jatkui ja jatkui. En ymmärtänyt, että olin itse esteenä kuntoutumiselleni.

Olen aina palellut helposti ja laihana vielä tavallista enemmän. Muistan, että pelästyin todella itsekin siinä vaiheessa, kun jalkani ja käteni alkoivat muuttua mustansinisiksi ja selkääni tuli valtava mustelma. Myös tukkani oheni. Niskaani ja selkääni alkoi kasvaa untuvakarvaa lämmittämään kuihtunutta kehoa.

Kuukautiset jäivät pitkäksi aikaa pois. Olin masentunut ja ahdistunut. Kotilomalla menetin hetkeksi näköni, kun verensokerini laski liian alas.

Aloin vähitellen tajuta, että tämä on minun elämäni, ei kenenkään muun. Aiemmin olin ihaillut kärsimystä, nyt pelkäsin, että kuolen. Halusin parantua, mutta keinoni olivat vielä vähissä.

Paraneminen alkoi, kun sain minulle oikeanlaista apua. Siirryin Pitkäniemestä vielä puoleksi vuodeksi Taysin yleissairaalan psykiatriselle osastolle, missä minulle annettiin aiempaa enemmän vastuuta syömisestä ja paranemisesta. Olin kapinoinut pakkohoitoa vastaan, nyt annoin itselleni luvan tervehtyä.

Lue myös: Anoreksiaa sairastanut: “Sain turvaa laihuudesta”

Ensimmäinen askel oli opetella ottamaan ruokaa itse. Määrä ei ollut tärkeä, vaan se, että uskalsin annostella ruokaa lautaselle. Jogurtti oli minusta helppoa ja hyvää ruokaa. Vieroksuin vielä syömistä, se tuntui oudolta.

Myöhemmin hakeuduin itse yksityiselle psykoterapeutille. Hän oli kaipaamani ”enkeli”, joka auttoi minua pohtimaan, mihin minä tarvitsin anoreksiaa.

Häiriintyneet ajatukseni jäivät taka-alalle ja opin ymmärtämään, mikä mahdollisesti laukaisi syömishäiriöni ja miten voin hallita stressiäni ja uupumistani. En kuitenkaan syytä syömishäiriöstä vanhempiani.

Anoreksia on vaikuttanut minuun monella tapaa. Olen pohtinut paljon, mistä hylätyksi tulemisen pelkoni johtui.  Miksi ajaudun ihmissuhteissani helposti hyväksikäytettäväksi ja jään yksin?

Tatuoinnit ovat yksi, erittäin tärkeä osa minua. Kun olen puhumassa sairaudestani kouluissa, haluan samalla rikkoa sovinnaisen naisihanteen rajoja.

Olen löytänyt uudelleen liikunnan ilon. Koen vahvistuvani päivä päivältä. En laske kaloreita enkä punnitse itseäni. Syön juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Nälkään reagoin voimakkaasti. En siedä sitä enää ollenkaan.

Toimin kokemusasiantuntijana kansalaistoiminnan keskuspuistossa ja vertaistukiohjaajana Syömishäiriöliitto Sylin Väli-Suomen syömishäiriöperheille.

Uskon, että kymmenen vuoden sisällä olen valmistunut sosiaalialalta ja voin auttaa myös syömishäiriöistä kärsiviä. Toivon, että saisin myös lapsia ja tavallisen, mukavan perheen.

Olen ollut lapsesta saakka kova pelkäämään ja jännittämään. Olin yhdeksän, kun äitini lähti synnyttämään pikkuveljeäni.  Pelkäsin valtavasti, että äiti kuolee. Minulla on aina ollut herkät tuntosarvet, joilla aistin muiden perheenjäsenten huolet ja keskinäiset jännitteet.

Mummoni hoiti minua nelivuotiaaksi. Kun piti aloittaa päiväkoti, en luottanut tarhan täteihin. Koin itseni yksinäiseksi ja erilaiseksi.

Pelon varjo kulki vierelläni koulumatkalla, kun piti kävellä yksin kotiin. Uskoin, että joku mies tulee ja tekee minulle pahaa. Lukitsin aina kodin ovet tiukasti. En kuitenkaan halunnut aiheuttaa vanhemmilleni huolta kertomalla peloistani."

Lisätietoa Syömishäiriöliitto-SYLI ry, syomishairioliitto.fi.

Alkuperäinen juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys  lehdessä 2013.