Äidin alkoholismi teki Jaana Kotkansalon lapsuudesta turvattoman. Hänestä kasvoi taistelija. Häntä ihmetyttää, miksi kukaan aikuinen ei puuttunut perheen tilanteeseen.
"Ensimmäinen muistikuvani: heiluttelen jalkoja päiväkodin aidalla ja odotan äitiä hakemaan minua. Äiti ei tule. Sen sijaan minut hakee mummo tai naapurin kiltti täti, jolta osasin jo hakea apua. Kuulen tarhatädin sanovan hakijalle, että äiti ei päässyt, koska hän on juopottelemassa.
Niin pitkälle kuin muistan, äiti joi. Hän oli töissä satamassa ahtaajana ja osti ulkomaisista laivoista halpaa viinaa.
Muistan, kuinka äiti istui keittiönpöydän päässä tuolilla polvet sylissään ja hörppi raakaa viinaa kahvimotista. Pullo oli piilossa pöydänjalan takana.
Rankinta juominen oli viikonloppuisin ja lomilla, mutta välillä ryyppyputket venähtivät, ja jouduin soittamaan työpaikalle, että äiti on kipeänä.
Isä oli komennustöissä ulkomailla. Kerran kahdessa viikossa haimme isän lähettämän rahan Haaparannasta. Osa rahoista meni äidin kurkusta alas.
Vaikka kotioloni olivat kaikkien tiedossa, kukaan ei puuttunut asiaan. Se on ihmetyttänyt minua aina.
Alkoholistiäitiin ei voinut luottaa
Emme saaneet koskaan rakennettua normaalia äiti-tytärsuhdetta. En voinut jutella hänelle ensimmäisistä kuukautisistani, pojista tai murheistani.
Äitiin ei voinut luottaa. Kun tulin lomareissulta sukulaisten luota, hän saattoi hakea minut asemalta autolla hirveässä humalassa. Muistan, kuinka ohjasin autoa takaisin kaistalleen.
Seitsemännellä luokalla olin umpisuolileikkauksessa, ja äidin piti tulla hakemaan minut sairaalasta. Koska häntä ei kuulunut, kaverini äiti antoi minulle taksirahaa. Kotona löysin äidin täysin tolkku pois.
Sammutin kolme tulipaloa
Useammin kuin kerran tulin koulusta kotiin ja vastassa oli jotain kamalaa. Milloin äiti makasi tajuttomana lattialla, milloin koko talo oli täynnä savua.
Olen sammuttanut kolme tulipalon alkua ja pelastanut äidin lukuisia kertoja erilaisista tapaturmista. Hän piti laskuja ja muita papereita hellan vieressä, ja ruokaa laittaessa levyt unohtuivat usein päälle. Selvin päin äiti ei jaksanut useinkaan kokata, mutta humalassa hän yritti.
Yleensä ruoan laittoi isoveljeni. Kun myöhemmin asuimme omakotitalossa, hoidimme veljen kanssa lumityöt.
Kadehdin ystäviäni, joiden kotona tuoksui oikea ruoka ja joskus pullakin. Olisin niin kovasti halunnut itsekin sellaisen kodin ja jonkun, joka käskee kotiin puoli yhdeksäksi. Minä sain mennä niin kuin halusin. Kukaan ei välittänyt.
Poissaoloja koulusta kertyi äidin takia
Minusta tuli jo pienenä huolehtija. Kaadoin viinoja lavuaarista ja piilottelin autonavaimia. Katselin turhautuneena kun äiti myi kirpputoreilla velaksi ostamiaan tavaroita ja isän ja äidin yhteisiä esineitä.
Iltaisin kuuntelin huoneessani, kuinka monta korkkia äiti avasi ja miten hän toikkaroi. Jos kuului kova kolaus, ryntäsin katsomaan, tarvitseeko hän apua. En koskaan nukahtanut ennen kuin äiti oli sammunut tai mennyt nukkumaan.
Aamulla saatoin herätä siihen, että äiti koputteli haarukalla keittiönpöytää ja hätisteli itsestään pikku-ukkoja, jotka halusivat hänelle pahaa.
Kouluun lähteminen oli sellaisina aamuina hirveää. Myöhemmin olen nähnyt todistuksistani, että varsinkin yläasteella minulle kertyi todella paljon poissaoloja. En uskaltanut jättää äitiä yksin kotiin.
Äiti saattoi itkeä minulle, että hän oli hirvittävän väsynyt. Hän oli jäänyt yksin kahden lapsensa kanssa eikä jaksanut tilannetta. Otin äidin sanat itseeni. Tunsin, että olin äidille taakka. Siksi yritin olla reipas ja pienentää parhaani mukaan äidin taakkaa.
Menin töihin jo 14-vuotiaana ja yläasteen jälkeen hakeuduin oppisopimuskoulutukseen lähikauppaan.
Olin usein surullinen ja allapäin. Syyllisyydentunteista pääsin vasta aikuisena, kun aloin ottaa äitiin etäisyyttä.
Terapian tukemana otin etäisyyttä äitiin
Kun olin 23-vuotias, ensimmäinen lapseni Henri syntyi. Kotoa olin muuttanut pois viisi vuotta aikaisemmin. Minulla oli palava halu saada perhe, jota voisin rakastaa. Jäin kuitenkin yksinhuoltajaksi, koska avioliitto lapsen isän kanssa ei toiminut.
Samoihin aikoihin kävin terapiassa. Oivalsin, että auttajan rooli oli jäänyt minulle päälle. Hakeuduin apua kaipaavien ihmisten seuraan. Olin tottunut huolehtimaan, ja vaikka se oli rasittavaa, sain siitä myös voimaa.
Terapian tukemana aloin tietoisesti vähentää yhteydenpitoa äitiin. En enää vienyt hänelle rahaa tai ruokaa, enkä hypännyt jatkuvasti katsomassa, oliko hän vielä elossa.Irtiotto oli vaikeaa mutta teki hyvää. Näin äitiäni, mutta aloin keskittyä entistä enemmän omaan elämääni.
Liikunta alkoi viedä mennessään. Olin aloittanut kuntosaliharrastuksen jo 15-vuotiaana. Ostin ensimmäisellä palkallani punnerruspenkin ja myöhemmin hakeuduin kuntosalin asiakkaaksi. Aluksi hoidatin kuntosalilla koripallossa loukkaamaani olkapäätäni, mutta pikkuhiljaa innostuin lisää.
Painoja nostaessa en ajatellut mitään muuta kuin suoritustani. Pääsin edes hetkeksi eroon ikävistä ajatuksista.
Salilla tapasin myös aviomieheni Juhan. Meitä yhdistivät harrastuksen lisäksi samankaltaiset lapsuuden kokemukset ja arvomaailma. Hän oli ensimmäinen miesystävistäni, joka seisoi tukevasti omilla jaloillaan. Minun ei tarvinnut ottaa auttajan roolia, vaan sain itsekin olla heikko.
Mieheni kannustamana aloin treenata fitness-kisoihin. Haaveilin alkuun yksistä kilpailuista, mutta lopulta kilpailin 15 kisoissa Suomessa ja ulkomailla, ja menestystäkin tuli.
Kuolemanpelko lopetti juomisen
Äidin juominen loppui yllättävällä tavalla. Häneltä poistettiin kymmenen vuotta sitten luomi, ja se osoittautui pahanlaatuiseksi. Kuolemanpelko sai äidin lopettamaan juomisen kerrasta.
Siitä alkoi uudenlaisen, normaalin suhteen rakentaminen äitiin.
Kun viina jäi, äidillä alkoi riittää mielenkiintoa läheisiä kohtaan. Soittelimme päivittäin ja näimme useita kertoja viikossa. Joka sunnuntai äiti kävi syömässä luonani, ja juhlapyhät vietimme yhdessä.
Syksyisin retkeilimme luonnossa. Keräsimme marjoja ja sieniä ja keitimme nuotiolla nokipannukahvit. Lapseni saivat kuin saivatkin hänestä välittävän mummon. Se tuntui hyvältä.Meistä tuli äidin kanssa vuosien kuluessa parhaat ystävät ja toistemme luotetut. Hän oli pohjimmiltaan kiltti ja herkkä ihminen. Selvänä hänestä paljastui myös huumorintajuinen puoli.
Keskustelimme paljon siitä, miksi hän oli juonut ja miltä se meistä lapsista oli tuntunut. Äiti ei osannut antaa muuta selitystä kuin sen, että hän oli aina hirvittävän uupunut. Näin, miten hän häpesi sitä, ettei ollut voinut olla hyvä äiti.
En ole koskaan ollut äidille vihainen tai katkera, isälle ehkä enemmänkin. Hän jätti meidät äidin kanssa, vaikka tiesi, minkälaista elämämme oli. Myöhemmin olen onneksi saanut myös isän takaisin.
En halua tuhlata aikaani kielteisiin ajatuksiin, vaan nautin niistä hetkistä, jotka saan viettää rakkaitteni kanssa. Tämä ajatus voimistui viime keväänä, kun menetin jälleen äitini. Nyt viimeisen kerran.
Äiti löytyi kotoa kuolleena
Olimme sopineet äidin kanssa, että menisimme ostamaan yhdessä lahjan nuorimmalle pojalleni. Äiti oli raittiina todella jämpti ja piti lupauksensa, joten kun häntä ei sovittuna päivänä näkynyt, huolestuin.
Seuraavana päivänä soitin isälleni, ja yhdessä menimme äidin asunnolle. Auto oli pihassa ja kengät eteisessä. Tiesin, että jotain oli pahasti vialla.
Kiipesin pienestä vessan ikkunasta sisälle. Kun roikuin vyötäröä myöten ikkunassa näin, että äiti makasi valtavassa verilammikossa keittiön lattialla. Kun pääsin sisälle, yritin nostaa äidin syliini, mutta ruumis oli kuivunut kiinni lattiaan. Istuin puoli tuntia äidin ruumiin vierellä. Niin pitkään meni, että ambulanssi ja ruumisauto ehtivät paikalle.
Oli poikani kaksivuotissyntymäpäivä. Äiti olisi täyttänyt kahden päivän kuluttua 74 vuotta.
Kerroin kaiken kriisityöntekijöille
Kuolemaa seuraavien päivien aikana olin niin sokissa, että osa tapahtumista on pyyhkiytynyt mielestäni täysin. Poliisi tai ehkä terveyskeskuslääkäri ohjasi minut kriisikeskukseen, jossa pääsin purkamaan mieltäni kriisityöntekijöille. Selvisin vaikeimpien hetkien yli heidän tuellaan.
Kriisityöntekijöille saatoin kertoa kaiken, mitä en välttämättä halunnut jakaa läheisteni kanssa.
Äidin kuolemaan liittyi paljon epäselviä asioita. Uskon edelleen, ettei kuolema ollut luonnollinen, ja olen vaatinut poliisia selvittämään asian perin pohjin.
Se tuntui tärkeältä, vaikka se ei tuokaan äitiäni takaisin. Kesällä, surun ja järkytyksen keskellä kirjoitin kirjaani, jossa kerron elämästäni ja valmentajan urastani.
Kirja, pieni lapsi ja työ pitivät minut järjissäni. Minulla on satoja asiakkaita painonhallintaryhmissä sekä useita valmennettavia. Heitä varten halusin pysyä myönteisenä ja kannustavana.
Kun menin ensimmäiseen ryhmätapaamiseen sairauslomani jälkeen, 20 ryhmäläistä käveli minua vastaan ja otti minut lämpimään syleilyyn. Se valoi minuun valtavasti voimaa.
Surutyö on edelleen kesken, mutta pikkuhiljaa olen päässyt eteenpäin. Joskus herään edelleen öisin siihen, että pidän äidin kylmää ruumista sylissäni. Käsissäni tunnen kalman.Olen onnellinen siitä, että minulla oli viimeiset kymmenen vuotta maailman kultaisin äiti ja ystävä. Hän oli mukana ensimmäisissä kisoissani ja kannusti minua urallani.
Äidin asuntoa tyhjentäessä löysin leikekirjoja, johon äiti oli tallettanut minua koskevat lehtijutut. Hän sanoi myös ääneen sen, että oli ylpeä minusta. Kaikkien niiden ikävien vuosien jälkeen se tuntui uskomattoman hyvältä. Juuri sellaisena haluan hänet muistaakin – rakastavana ja välittävänä äitinä.
Valitsin äidin kuolinpäivän hääpäiväkseni
En halunnut, että äidin kuolinpäivä olisi vain surun ja kaipauksen päivä, joten valitsimme sen hääpäiväksemme. Menimme naimisiin vuosi äidin kuoleman jälkeen. Päivä on nyt meille merkityksellinen monella tapaa. Se on myös Luka-poikamme syntymäpäivä.
Äiti on edelleen usein mielessä, mutta enää en odota häntä syömään viikonloppuisin. Muistan äidistä hyviä asioita – kun hän paistoi meille lapsena lättyjä tai kun nauroimme yhdessä.
Juhlapyhinä sytytän hänen kuvansa viereen kynttilän. Luka saattaa joskus osoittaa taivaalle ja sanoa, että siellä se mummo istuu. Tuntuu hyvältä, että hänelle jäi mummosta kauniita muistoja."
