“Kävelin itkevän vauvan kanssa ympäri asuntoa. Vähältä piti, etten paiskannut sitä seinään tai parvekkeelta alas. ”Vihaan sinua, olet pilannut elämäni”, huusin vauvalle.Lopulta olohuoneessa istuva esikoiseni puuttui asiaan. ”Äiti, vauva pelkää sinua. Sen takia se itkee eikä voi lopettaa itkemistä.”Pysähdyin kuin seinään. Hyvänen aika, mitä­ oikein olin tekemässä. Pyysin esikoiseltani anteeksi. ”Olet oikeassa, hyvä, kun sanoit noin.”

Seuraavana päivänä ajoin autolla lempi­paikkaani Aulangolle. Istuin luonnon helmassa ja mietin, mitä tekisin. Palasin kotiin taso­­ris­teyksen ohi. Pohdin hetken verran, kääntäisinkö­ autoni raiteille odottamaan seuraavaa junaa.

Oli vaikea uskoa, että minulla on synnytysmasennus

Vaikeudet alkoivat, kun toinen lapseni­ syntyi. Mielialani heitteli rajusti. Tunsin itseni ahdistuneeksi. Paino­lastia lisäsivät taloudelliset huolet. Mieheni­ oli työttömänä, ja perheemme sinnitteli äitiyspäivärahallani.

Olisiko tämä synnytyksen jälkeistä­ masennusta, ihmettelin, mutta torjuin ajatuksen. Enhän minä­ voinut masentua. Olin vahva ihminen, joka­ oli selvinnyt kaikenlaisesta­. Siitäkin, että suhteeni esikoiseni isään päättyi jo raskausaikana ja jäin yksinhuoltajaksi.

Sysäsin ikävät ajatukset taka-alalle, sillä häpesin tuntojani. En kertonut niistä kenellekään. Puolisoni ja esikoiseni tosin huomasivat, että kaikki ei ollut kohdallaan.Sain kuulla vain, että olin hullu ja minun pitäisi hakeutua hoitoon. Se tuntui pahalta. ­Halusin luottaa siihen, että elämä parantuisi, kunhan taloudellinen tilanteemme kohentuisi.

Suhteessa olimme vasta tiemme alkutaipaleella. Väliin mahtui hyviäkin aikoja.

Muutimme isompaan asuntoon, ja huomasin­ olevani jälleen raskaana. Olin asiasta iloinen, vaikka olin juuri­ aloittamassa yritystoimintaa rakennekynsien tekijänä ja viritelmäni kariutuivat raskauden takia.Lue myös: Mistä tunnistaa masennuksen?

Raivosin koko ajan ja häpesin käytöstäni

Yhtäkkiä suhteemme oli katkolla. Jäisin yksin­. Se oli täysi­ yllätys ja kova paikka­. Soitin terveyskeskukseen ja sanoin, että ­haluan abortin, vaikka raskaus oli jo 16. viikolla. Seuraavana päivänä­ häpesin käytöstäni ja halusin pitää lapsen.

Kun mieheni lähti, tunsin suunnatonta ­helpotusta, vaikka olin pelännyt hänen­ lähtöään­. Ajattelin, että ihanaa, kun saan olla lasten kanssa­ kolmistaan. Masennus-­oireet katosivat ja oloni parani.

Palasimme kuitenkin yhteen miehen kanssa. Kun kuopukseni syntyi, mies oli mukana­ synnytyksessä. Sen jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen. Mikään ei sujunut suunnitelmieni­ mukaan ja syytin vauvaa elämäni pilaami­­sesta. Isommat lapseni olivat ­olleet helppoja, mutta kuopus oli vaativa­. Hän oli hirveä tissitakiainen. Vauva vihasi kantoliinaa ja kirkui vaunuissa.

Hyviä päiviä alkoi olla aina vain ­vähemmän. En ollut enää koskaan ­hyvällä tuulella vaan olin raivoissani­ 24 tuntia vuorokaudessa. Tunsin vauvaa kohtaan vihaa. Soitin miehelleni ja sanoin, että hänen oli tultava­ kotiin kesken työpäivän tai en takaisi, keitä kotona­ olisi, kun hän palaisi.

Synnytysmasennus ajoi miettimään itsemurhaa

Ahdistava ilmapiiri vaikutti myös isompiin lapsiin. Keskimmäinen vetäytyi minusta ja haki apua isältään. Myös välit esikoiseen olivat huonot, ja parisuhteeni oli raunioina.

Sain kuulla myös ikäviä uutisia miehestäni. Olin ­aivan riekaleina. Kun ajoin tasoristeyksen ohi, ajattelin­, että itsemurha­ olisi helppo ratkaisu ja kaikilla olisi parempi­ ilman minua. Se oli kuitenkin vain hetkellinen, rätti­väsyneen ja ahdistuneen äidin harha-ajatus. En voisi jättää lapsiani. Oivalsin, että minun oli haet­tava apua.

Kun tulin kotiin, soitin itkien terveysaseman henkisen hyvinvoinnin palvelu­yksikköön. Pääsin psykologin vastaanotolle ja minulla todettiin keski­vaikea masennus. Jos olisin saanut testissä­ kaksi pistettä­ lisää, diagnoosi olisi ollut vaikea masennus.

Lue myös: Voiko masennusta ehkäistä ruokavaliolla?

Sen jälkeen kävin puolen vuoden ajan psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Hoitaja oli ihana, sydämellinen ihminen, jolle uskalsin kertoa kaiken, senkin, että vihasin vauvaani. Pikku hiljaa vihan tunteet väistyivät ja hiipuivat lopulta rakkauden alle. Rakkaus oli kulkenut koko ajan vihan rinnalla.

Minulle tarjottiin toistuvasti myös mielialalääkkeitä. Kieltäydyin lääkehoidosta, lähinnä siitä syystä, että pelkäsin saavani lisää ylipainoa, jota ­minulla oli jo entuudestaan 20 kiloa.Paino oli minulle arka asia, koska minulla oli huomauteltu siitä ikävästi, ja se ahdisti minua kovasti. Pelkäsin lisäksi, että turtuisin ja jäisin lääkekoukkuun.

Kokeilin lääkkeiden sijasta mäkikuismaa, jonka sanotaan helpottavan lieviä masennusoireita. Se tasasi mielialaani ja takasi rauhallisen yöunen.

Ero helpotti oloani

Päätin jo tuolloin, että kun voimani riittäisivät, eroaisin­. Ymmärsin, että parantuakseni minun täytyisi­ päättää raastava­ parisuhteeni. Tunsin oloni onnettomaksi, enkä tehnyt toisenkaan oloa hyväksi. Tunteeni olivat kuolleet.

Uudenvuoden aatto neljä vuotta sitten jäi mieleeni vahvasti.­ Vuoden viimeisenä päivänä itkin kolme tuntia putkeen, minkä jälkeen sanoin miehelleni, että tämä oli nyt tässä. En ikinä unohda sitä tunnetta, jonka koin, kun mies löi oven perässään kiinni. Tunsin ihan fyysisesti­, miten harteiltani putosi raskas taakka. Ihan kuin olisin vapautunut vankilasta.

Lue myös: Pohditko eroa?

Annoin itselleni luvan olla masentunut

Mieheni lähtö oli ratkaiseva käännekohta, josta alkoi suunta kohti­ parempaa. En käynyt eromme jälkeen kuin kaksi kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan puheilla, sillä en tarvinnut hoitoa enää – enkä ole tarvinnut sen koommin. Vointini on pysynyt hyvänä, vaikka olemme riidelleet miehen kanssa­ lasten asumiseen liittyvistä asioista.

Olennaista paranemisen kannalta oli myös se, että annoin itselleni luvan olla sairas. Hyväksyin synnytyksen jälkeisen masennuksen osaksi senhetkistä elämääni. Tuntui helpottavalta, kun ei tarvinnut elää kaksoiselämää ja kannatella kulisseja. Olin ollut siinä niin taitava, ettei edes äitini tiennyt, miten kaoottista elämäni oli ollut.

En ollutkaan ainut, jolla on synnytyksen jälkeinen masennus

Pikkuhiljaa aloin puhua asiasta ääneen. Tajusin myös, etten ollut ainut, joka oli sairastunut synnytysmasennukseen. Löysin netistä Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n eli Äimän, ja otin selvää, olisiko kotipaikkakunnallani vertais­tukitoimintaa. Ei ollut.

Päätin voimistuttuani perustaa itse vertaisryhmän, ­jotta kenenkään ei tarvitsisi kokea samaa häpeää, mitä minä olin kokenut.

Kun soitin neuvolan esimiehelle ja kerroin suunnitelmistani, hän sanoi, että ”et tiedä, miten kauan tätä puhelua on odotettu”.

Sittemmin on ollut vapauttavaa huomata, etten ­todellakaan paininut ongelmieni kanssa yksin. Olen myös saanut jakaa kokemustani ja luoda uskoa, että synnytys­masennuksesta voi toipua.

Suhteeni lapsiini on nykyisin hyvä. Kuopuksella ei ole tapahtuneesta muistikuvia, joten en usko, että olen voinut tehdä hänelle hallaa. Myös välit isompiin lapsiin ovat korjaantuneet.

Lue myös: Onko aivosumu totta?

Haluan auttaa muita synnytyksen jälkeen masentuneita

Elämä maistuu muutenkin hyvältä. Minusta on tullut pehmeämpi, enkä ole yhtä kärkäs kuin ennen. Olen jälleen  myönteisesti ajatteleva oma itseni. Maailma, jossa elin masentuneena, oli minulle täysin vieras. Olin parin vuoden ajan kamala ihminen, hirveä äiti ja huono avovaimo.

En mahtanut sille mitään. En halunnut masentua, mutta­ en vaihtaisi kokemusta pois, koska olen sen myötä­ oppinut paljon uutta itsestäni ja elämästä ylipäänsä. Vaikka­ jotakin jäi taakse, minulla on yhä kaikkein tärkeimmät asiat tallella.

Nyt vuonna 2017 elämä on tasaista ja hyvää arkea. Entinen mieheni asuu ulkomailla ja lapset käyvät hänen luonaan säännöllisesti. Vastuu arjen pyörittämisestä on yksin minulla. 

Olen saanut mieluisan työpaikan taloushallinnon parista ja toimin ÄIMÄN eli Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n hallituksen puheenjohtajana.

Suurin mullistus on se, että esikoiseni täyttää kohta 18 vuotta. Silloin joutunen luopumaan autostani."

Lue myös:

Palauta ilo elämääsi

Uupumusta vai burnoutia?

“Surmattu poika lohduttaa unissani”