“Kävelin itkevän vauvan kanssa ympäri asuntoa. Vähältä piti, etten paiskannut sitä seinään tai parvekkeelta alas. ”Vihaan sinua, olet pilannut elämäni”, huusin vauvalle.Lopulta olohuoneessa istuva esikoiseni puuttui asiaan. ”Äiti, vauva pelkää sinua. Sen takia se itkee eikä voi lopettaa itkemistä.”Pysähdyin kuin seinään. Hyvänen aika, mitä oikein olin tekemässä. Pyysin esikoiseltani anteeksi. ”Olet oikeassa, hyvä, kun sanoit noin.”
Seuraavana päivänä ajoin autolla lempipaikkaani Aulangolle. Istuin luonnon helmassa ja mietin, mitä tekisin. Palasin kotiin tasoristeyksen ohi. Pohdin hetken verran, kääntäisinkö autoni raiteille odottamaan seuraavaa junaa.
Oli vaikea uskoa, että minulla on synnytysmasennus
Vaikeudet alkoivat, kun toinen lapseni syntyi. Mielialani heitteli rajusti. Tunsin itseni ahdistuneeksi. Painolastia lisäsivät taloudelliset huolet. Mieheni oli työttömänä, ja perheemme sinnitteli äitiyspäivärahallani.
Olisiko tämä synnytyksen jälkeistä masennusta, ihmettelin, mutta torjuin ajatuksen. Enhän minä voinut masentua. Olin vahva ihminen, joka oli selvinnyt kaikenlaisesta. Siitäkin, että suhteeni esikoiseni isään päättyi jo raskausaikana ja jäin yksinhuoltajaksi.
Sysäsin ikävät ajatukset taka-alalle, sillä häpesin tuntojani. En kertonut niistä kenellekään. Puolisoni ja esikoiseni tosin huomasivat, että kaikki ei ollut kohdallaan.Sain kuulla vain, että olin hullu ja minun pitäisi hakeutua hoitoon. Se tuntui pahalta. Halusin luottaa siihen, että elämä parantuisi, kunhan taloudellinen tilanteemme kohentuisi.
Suhteessa olimme vasta tiemme alkutaipaleella. Väliin mahtui hyviäkin aikoja.
Muutimme isompaan asuntoon, ja huomasin olevani jälleen raskaana. Olin asiasta iloinen, vaikka olin juuri aloittamassa yritystoimintaa rakennekynsien tekijänä ja viritelmäni kariutuivat raskauden takia.Lue myös: Mistä tunnistaa masennuksen?
Raivosin koko ajan ja häpesin käytöstäni
Yhtäkkiä suhteemme oli katkolla. Jäisin yksin. Se oli täysi yllätys ja kova paikka. Soitin terveyskeskukseen ja sanoin, että haluan abortin, vaikka raskaus oli jo 16. viikolla. Seuraavana päivänä häpesin käytöstäni ja halusin pitää lapsen.
Kun mieheni lähti, tunsin suunnatonta helpotusta, vaikka olin pelännyt hänen lähtöään. Ajattelin, että ihanaa, kun saan olla lasten kanssa kolmistaan. Masennus-oireet katosivat ja oloni parani.
Palasimme kuitenkin yhteen miehen kanssa. Kun kuopukseni syntyi, mies oli mukana synnytyksessä. Sen jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen. Mikään ei sujunut suunnitelmieni mukaan ja syytin vauvaa elämäni pilaamisesta. Isommat lapseni olivat olleet helppoja, mutta kuopus oli vaativa. Hän oli hirveä tissitakiainen. Vauva vihasi kantoliinaa ja kirkui vaunuissa.
Hyviä päiviä alkoi olla aina vain vähemmän. En ollut enää koskaan hyvällä tuulella vaan olin raivoissani 24 tuntia vuorokaudessa. Tunsin vauvaa kohtaan vihaa. Soitin miehelleni ja sanoin, että hänen oli tultava kotiin kesken työpäivän tai en takaisi, keitä kotona olisi, kun hän palaisi.
Synnytysmasennus ajoi miettimään itsemurhaa
Ahdistava ilmapiiri vaikutti myös isompiin lapsiin. Keskimmäinen vetäytyi minusta ja haki apua isältään. Myös välit esikoiseen olivat huonot, ja parisuhteeni oli raunioina.
Sain kuulla myös ikäviä uutisia miehestäni. Olin aivan riekaleina. Kun ajoin tasoristeyksen ohi, ajattelin, että itsemurha olisi helppo ratkaisu ja kaikilla olisi parempi ilman minua. Se oli kuitenkin vain hetkellinen, rättiväsyneen ja ahdistuneen äidin harha-ajatus. En voisi jättää lapsiani. Oivalsin, että minun oli haettava apua.
Kun tulin kotiin, soitin itkien terveysaseman henkisen hyvinvoinnin palveluyksikköön. Pääsin psykologin vastaanotolle ja minulla todettiin keskivaikea masennus. Jos olisin saanut testissä kaksi pistettä lisää, diagnoosi olisi ollut vaikea masennus.
Sen jälkeen kävin puolen vuoden ajan psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Hoitaja oli ihana, sydämellinen ihminen, jolle uskalsin kertoa kaiken, senkin, että vihasin vauvaani. Pikku hiljaa vihan tunteet väistyivät ja hiipuivat lopulta rakkauden alle. Rakkaus oli kulkenut koko ajan vihan rinnalla.
Minulle tarjottiin toistuvasti myös mielialalääkkeitä. Kieltäydyin lääkehoidosta, lähinnä siitä syystä, että pelkäsin saavani lisää ylipainoa, jota minulla oli jo entuudestaan 20 kiloa.Paino oli minulle arka asia, koska minulla oli huomauteltu siitä ikävästi, ja se ahdisti minua kovasti. Pelkäsin lisäksi, että turtuisin ja jäisin lääkekoukkuun.
Kokeilin lääkkeiden sijasta mäkikuismaa, jonka sanotaan helpottavan lieviä masennusoireita. Se tasasi mielialaani ja takasi rauhallisen yöunen.
Ero helpotti oloani
Päätin jo tuolloin, että kun voimani riittäisivät, eroaisin. Ymmärsin, että parantuakseni minun täytyisi päättää raastava parisuhteeni. Tunsin oloni onnettomaksi, enkä tehnyt toisenkaan oloa hyväksi. Tunteeni olivat kuolleet.
Uudenvuoden aatto neljä vuotta sitten jäi mieleeni vahvasti. Vuoden viimeisenä päivänä itkin kolme tuntia putkeen, minkä jälkeen sanoin miehelleni, että tämä oli nyt tässä. En ikinä unohda sitä tunnetta, jonka koin, kun mies löi oven perässään kiinni. Tunsin ihan fyysisesti, miten harteiltani putosi raskas taakka. Ihan kuin olisin vapautunut vankilasta.
Annoin itselleni luvan olla masentunut
Mieheni lähtö oli ratkaiseva käännekohta, josta alkoi suunta kohti parempaa. En käynyt eromme jälkeen kuin kaksi kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan puheilla, sillä en tarvinnut hoitoa enää – enkä ole tarvinnut sen koommin. Vointini on pysynyt hyvänä, vaikka olemme riidelleet miehen kanssa lasten asumiseen liittyvistä asioista.
Olennaista paranemisen kannalta oli myös se, että annoin itselleni luvan olla sairas. Hyväksyin synnytyksen jälkeisen masennuksen osaksi senhetkistä elämääni. Tuntui helpottavalta, kun ei tarvinnut elää kaksoiselämää ja kannatella kulisseja. Olin ollut siinä niin taitava, ettei edes äitini tiennyt, miten kaoottista elämäni oli ollut.
En ollutkaan ainut, jolla on synnytyksen jälkeinen masennus
Pikkuhiljaa aloin puhua asiasta ääneen. Tajusin myös, etten ollut ainut, joka oli sairastunut synnytysmasennukseen. Löysin netistä Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n eli Äimän, ja otin selvää, olisiko kotipaikkakunnallani vertaistukitoimintaa. Ei ollut.
Päätin voimistuttuani perustaa itse vertaisryhmän, jotta kenenkään ei tarvitsisi kokea samaa häpeää, mitä minä olin kokenut.
Kun soitin neuvolan esimiehelle ja kerroin suunnitelmistani, hän sanoi, että ”et tiedä, miten kauan tätä puhelua on odotettu”.
Sittemmin on ollut vapauttavaa huomata, etten todellakaan paininut ongelmieni kanssa yksin. Olen myös saanut jakaa kokemustani ja luoda uskoa, että synnytysmasennuksesta voi toipua.
Suhteeni lapsiini on nykyisin hyvä. Kuopuksella ei ole tapahtuneesta muistikuvia, joten en usko, että olen voinut tehdä hänelle hallaa. Myös välit isompiin lapsiin ovat korjaantuneet.
Haluan auttaa muita synnytyksen jälkeen masentuneita
Elämä maistuu muutenkin hyvältä. Minusta on tullut pehmeämpi, enkä ole yhtä kärkäs kuin ennen. Olen jälleen myönteisesti ajatteleva oma itseni. Maailma, jossa elin masentuneena, oli minulle täysin vieras. Olin parin vuoden ajan kamala ihminen, hirveä äiti ja huono avovaimo.
En mahtanut sille mitään. En halunnut masentua, mutta en vaihtaisi kokemusta pois, koska olen sen myötä oppinut paljon uutta itsestäni ja elämästä ylipäänsä. Vaikka jotakin jäi taakse, minulla on yhä kaikkein tärkeimmät asiat tallella.
Nyt vuonna 2017 elämä on tasaista ja hyvää arkea. Entinen mieheni asuu ulkomailla ja lapset käyvät hänen luonaan säännöllisesti. Vastuu arjen pyörittämisestä on yksin minulla.
Olen saanut mieluisan työpaikan taloushallinnon parista ja toimin ÄIMÄN eli Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n hallituksen puheenjohtajana.
Suurin mullistus on se, että esikoiseni täyttää kohta 18 vuotta. Silloin joutunen luopumaan autostani."
Lue myös:
