Surmattu poikani lohduttaa unissani

Merikarvialaisen Riitta Peräahon, 55, poika surmattiin vuonna 2008. Äidin pääsy jaloilleen lapsen kuolemasta on kestänyt vuosia. Riitta kertoo tarinan, jota kukaan ei haluaisi kokea todellisuudessa:

“Kello oli noin yksi yöllä, kun puhelin soi. Tajusin lääkärin sanoista vain sen, että 27-vuotias Krister-poikani oli pahoinpidelty pesäpallomailalla tajuttomaksi. Käteni tärisivät niin, että kännykkä oli pudota.

Soitin pojan isälle, minkä jälkeen lähdimme ajamaan avomieheni Markon kanssa Turkuun. Oli pimeä lokakuinen yö. Ainoa ajatukseni oli, että perille pitää päästä nopeasti.

Kun saavuimme Turun yliopistollisen sairaalan neurokirurgiselle teho-osastolle, Krisu makasi koomassa vakavasti loukkaantuneena ja hengityskoneeseen kytkettynä.

Lääkärit yrittivät epätoivoisesti saada Kristerin aivopaineen laskemaan, mutta leikkaus ei auttanut. ”Hipaisen poskesi nukkaa, lapseni kultainen, silitän silkkistä tukkaa rakkaan ihmisen, enkeli kaiken yötä untasi vartioi, kuulethan hiljaisen helinän tiukujen, enkelilaulu soi.” Kun luin tämän runon pojalleni, hänelle tulivat kyyneleet silmiin.

Myös Krisun isä ja kolme sisarpuolta kävivät hyvästelemässä rakkaan veljen. Viimeisenä iltana, kun kaikki toivo oli hiipunut, odotimme yhdeksän tuntia lapseni varmaa kuolemaa. 

Väri oli jo paennut hänen kasvoiltaan. Sanoin Krisulle, että voit päästää jo irti, seuraavassa elämässä olemme taas yhdessä. Elintoimintoja ylläpitäneet koneet hälyttivät vielä hetken, kunnes ne sammutettiin. Kun hoitaja katsoi kelloa ja sanoi 3.22, en hetkeen tajunnut, mitä oli tapahtunut. Krisu eli pahoinpitelyn jälkeen kuusi päivää tajuihinsa tulematta.

Kun Kristerin taistelu oli ohi, hoitajat pukivat hänet ja laittoivat valkoisen lakanan päälle kanervanoksia. Se jäi erityisesti mieleeni, kun oli syksy. 

Pujotin pojan kaulaan hopeisen ristiketjun. Krisun lapsuudessa ”vaihdoimme usein neniä”, ja pojalle oli hirveän tärkeää saada nenänsä takaisin. Sairaalassa vaihdoimme nenät viimeisen kerran. 

Kun tulimme aamuyöllä viiden aikaan sairaalasta ulos, kirkonkellot soivat jossain muutaman kerran. Kysyin avomieheltäni Markolta, kuulenko omiani, mutta hänkin kuuli kellot. Sanoin, että ne soivat Kristerille. Ihmettelen vieläkin, miksi kellot soivat viideltä aamulla.

Muutama päivä kuolemansa jälkeen Krisu ilmestyi makuuhuoneen ovelle, kun olin menossa nukkumaan. En saanut selvää hänen sanoistaan, kuulin vain, kuinka ulko-ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.

Poikani tuhkaamispäivänä heräsin aamulla siihen, että näin silmissäni leiskahtavat liekit. Silloin tiesin, että tuhkaus alkaa. Se tuntui niin ahdistavalta, etten olisi halunnut nähdä sitä.

Unet ovat sen sijaan olleet lohduttavia. Niihin Krisu saapuu usein lapsena. Monet muutkin lapsensa menettäneet äidit ovat kertoneet saman. 

Kerran näin unta, että pallosalama iski kotiimme ja menin makaamaan pojan päälle hänen suojakseen. 

Muistoja ja kauniita hetkiä ei voi kukaan ottaa pois.Lapsena Krisu istui usein sylissäni ja joi pillimehua. Kolmivuotiaana poika piirteli hermanneja, eräänlaisia tikku-ukkoja. Olen säästänyt piirustukset ja tatuoinut kuviot käteeni. Hermannien viereen on tatuoitu minuutilleen aika, jonka Krisu oli täällä.

Kun Krisu pahoinpideltiin vuonna 2008 Porissa, tekijän seurassa oli nainen, poikani naapuri. Uskon, että pahoinpitelyn taustalla oli mustasukkaisuutta. Krisu oli tulossa vierailulle heidän luokseen, kun mies ryntäsi asunnosta pesäpallomailoineen. 

Hovioikeus laski tekijän tuomion viiteen vuoteen ehdotonta vankeutta. En pystynyt menemään oikeudenkäynteihin, sillä en halua nähdä ihmistä, joka riisti poikani hengen.

En ole myöskään lukenut oikeuden pöytäkirjoja. Kun valitin päätöksestä ja hävisin, jouduin maksamaan siitä, että lapseni tapettiin.

Uskoni Suomen oikeusjärjestelmään murentui. Jos tapat ahman tai varastat kaupasta nakkipaketin, saat usein suuremmat sakot kuin ihmisen surmaamisesta. 

Ihmiset kysyivät tapahtuman jälkeen, kuinka sinä voit. Se on kauhea kysymys. Kai jokaisen pitäisi ymmärtää, kuinka tuollaisessa tilanteessa voidaan – helvetin huonosti.

Myös kysymys ”vieläkö sinä suret” on täysin mieletön. Suru ylipäänsä on liian lievä sana kuvaamaan henkirikoksen uhrin omaisen olotilaa. Henkirikoksen aiheuttamasta surusta ei voi selviytyä, voi vain oppia elämään kaipauksen kanssa. 

Jos ihminen kaatuu jäisellä kadulla ja katkaisee koipensa, raaja kipsataan. Aikanaan kipsi irrotetaan ja jalka paranee. Jos oma lapsi menehtyy henkirikoksen uhrina, ainoa keino selviytyä olisi, että saisi lapsensa takaisin. 

Kun taannoin saatoin 92-vuotiaan äitini hautaan, hänen kuolemaansa olin osannut odottaa, se oli luonnollista. Henkirikos sen sijaan on käsittämätön ja julma teko, joka jättää läheisiin pysyvät haavat. 

Krisun kuoleman jälkeen menetin ruokahaluni ja laihduin viisitoista kiloa. En muista niistä ajoista juuri mitään. Siunaustilaisuuden pidimme lähimpien kesken.

Kun olimme laskeneet kukat arkun ympärille, tartuimme toisiamme kädestä. Uurnan laskeminen ja peittäminen tuntuivat niin lohduttomalta, niin lopulliselta.

Krisun hauta on kotimme lähellä. Käyn siellä usein kukkia ja kynttilöitä mukanani. Olen askarrellut pojalle kranssin puisista linnuista ja syksyn lehdistä. Löysin kotoa Krisun nimikirjoituksen, jonka mallin mukaan hänen nimensä kaiverrettiin hautakiveen. 

Krisun ystävät toivat haudalle myös kirjeitä. Kerran löysin sieltä pehmonallen, jonka kaulassa oli koru ja risti.

Juttelin hautausmaalla Krisua pienenä hoitaneen naisen kanssa. Hän oli menettänyt 6-vuotiaan lapsenlapsensa. Puhuimme, kuinka pienenä kuolleen lapsen elämä jatkaa kulkuaan läheisten mielissä rippijuhlista lakkiaisiin ja valmistujaisiin. Aikuinen lapsi jää kuollessaan sen ikäiseksi. Ajanlasku pysähtyy.

Ajanlasku pysähtyy poismenon hetkeen. Hautapaikka on äitini vanhempien. Kävimme siellä joskus Krisun kanssa. Näytin hänelle, että tähän minut haudataan, mutta elämä kulkikin toisessa järjestyksessä. 

Äitini kärsi jo Krisun kuollessa muistisairaudesta. En kertonut äidille koskaan Krisun kohtalosta. Halusin säästää hänet siltä tuskalta. Kun kävin äitini luona, hän kysyi aina, mitä pojalle kuuluu. Minä nieleskelin kyyneleitä ja vaihdoin puheenaihetta vaikka verhoihin.

Kun äitini oli lähdössä tästä maailmasta ja hengitti jo pinnallisesti, kuiskasin hänelle, että Krisu odottaa sinua siellä.

Koirani antoivat minulle paljon voimaa surun kanssa elämiseen. Minulla oli pitkää neljä pehmoista, karuista oloista pelastettua terapeuttia.Ilman niitä en aina jaksanut lähteä uloskaan, makaisin vain sängyn pohjalla.

Olen surrut myös sitä, etten saa koskaan lapsenlapsia eikä elämäni jatku muissa ihmisissä. 

Kun joku aikanaan heittää jäämistöäni mustaan jätesäkkiin, sille ei ole yhtään jakajaa. Jostain kumman syystä olen myös jossitellut. Ajatellut, että jos olisin tehnyt joskus jonkin asian toisin, olisiko tätä tapahtunut. Se on vähän sama kuin ajattelisi, että olisiko törmännyt hirveen, jos olisi lähtenyt sekuntia myöhemmin ajamaan.  

Töihin menin aika pian Kristerin kuoleman jälkeen. Toimin kehitysvammaista ohjaajana Annikakodissa Merikarvialla. Työni antaa voimaa ja iloa. Asukkaat tulevat usein halaamaan ja ovat niin vilpittömiä. Parasta ovat pienet asiat: kun lakkaamme kynsiä tai lähdemme retkelle. 

Vertaistukitapaamiset ovat kannatelleet minua. Oli vuosina 2013­-2014 toimin Henkirikosten uhrien läheisten eli Huoman puheenjohtajana. Raha-automaattiyhdistys myönsi 2015 Huomalle Vaikuttavaa!-palkinnon vaikuttavasta työstä. Nykyään vedän vertaistukiryhmää Porissa.

Vain ihminen, joka on kokenut saman ja kulkenut tämän tien, voi täysin ymmärtää, miltä sinusta tuntuu. Tärkeintä on, ettei tarvitse olla yksin. 

Kävin aikanaan kymmenen kertaa kunnallisessa terapiassa, mutta sitten terapeutti jäi eläkkeelle enkä enää jaksanut aloittaa alusta. On suuri epäkohta, että omaiset joutuvat kriisin keskellä taistelemaan korvauksista ja oikeudestaan terapiaan. Oikeudenkäynti saattaa viedä parikin vuotta. Se vaikeuttaa toipumista. 

Kolme ensimmäistä vuotta elin kuin sumussa ja toimin kuin kone. Nyt olen saanut otteen elämän syrjästä. 

Muistan, kuinka ostin ensimmäisen ripsivärini neljän vuoden tauon jälkeen. Elämääni on tullut uusia asioita, kuten moottoripyöräily. Luen paljon. Ensimmäiseksi pyöräkseni ostin liilanvärisen Yamaha Viragon, kauniin kuin unelma.

Olen puhelintoivekonserteissa pyytänyt Prinsessalle-laulua Johanna Kurkelan laulamana. Sen sanat koskettavat, ne ovat kuin lapseni Krisun viimeinen yö:

Keinutan, kuuntelen, sut suojaan peittelen. Keinutan, myöhä on, jo kuulen aallokon. Kohti valkeata rantaa, laivaan mun laulujen, sä kuljet tietäen.

Ethän pelkää pimeää, siel on monta kynttilää. Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan. Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.

Läheisen joutuminen henkirikoksen uhriksi järkyttää syvästi elämän perustuksia. Henkirikoksen uhrina menehtyy vuosittain noin 125 suomalaista.

Aluksi reaktio voi olla epäusko. Unet saattavat muuttua painajaisiksi ja läheisen kuolemantapa pyrkii väkisin mieleen. Ärtyneisyys ja keskittymisvaikeudet ovat myös tavallisia.

Osa uhrin läheisistä on ollut tapahtumapaikalla. Jos tekijä on perheenjäsen, rikos tuntuu erityisen haavoittavalta kiintymyssuhteen vuoksi. Tällöin esimerkiksi vihan tunteminen on vaikeaa.

Toipuminen työ- ja toimintakykyiseksi vie keskimäärin 3–4 vuotta.

Asiantuntijana psykologi, traumapsykoterapeutti Soili Poijula.Lisätietoja: Henkirikosten uhrien läheiset ry. Huoma.fi

Valtakunnallinen vertaistukipuhelin 010 195 202