Elämän ennalta-arvaamattomuus on osa elämän mystisyyttä. Emme voi käsikirjoittaa elämänkulkua, vaan sen tiet kulkevat omia polkujaan vieden meidät joskus risteyksiin, joista emme tunnu pääsevän eteenpäin.
Yksi suuri pysähtyminen tapahtuu, kun menetämme läheisen ihmisen. Surussa elävä ihminen saattaa paeta ikävää, jonka tyhjyys aiheuttaa. Niin voi käydä myös surevan lähellä elävälle, vaikka sureva toivookin usein, ettei häntä hylätä, vaan ihmiset pysyisivät rinnalla.
Suru pelottaa läheisiä
Monille sureville tuttu ilmiö on ystävien ja sukulaisten kaikkoaminen viereltä, kun suru kohtaa ihmistä. Psykologi, psykoterapeutti Soili Poijulan mukaan sureva ihminen saattaa olla hyvinkin vetäytynyt, herkkä ja suuren kaipauksen vallassa, jolloin läheisten ihmisten voi olla vaikeaa pysyä läsnä ja he ahdistuvat surevan pahasta olosta.
– He jaksavat olla vain lyhyen aikaa myötätuntoisia ja empaattisia. Ihmiset ovat sellaisia kuin he kykenevät olemaan. Jos ei ole omaa surukokemusta, niin ei ymmärrä, että suru on hidas ja kestää todella pitkän aikaa sopeutua menetykseen.
Moni huomaa, että ystävyyssuhteet muuttuvat surun aikana. He, keitä on pitänyt ystävinä, kaikkoavat viereltä, eivätkä kykenekään elämään surussa mukana.
– Monilta puuttuu rohkeutta jäädä surevan rinnalle. He pelkäävät surevan kohtaamista. He pelkäävät, että puhumalla ääneen asioista vahingoittavat tai eivät oikein tiedä, mitä sanoisivat.
Kun kuolema on luonnollinen, on helpompi puhua, mutta esimerkiksi itsemurhaan voi liittyä häpeää, joka estää kertomasta kenellekään, mitä on tapahtunut ja siksi ihminen saattaa Poijulan mukaan jäädä yksin.
Sureva voi kuitenkin löytää kohtalontovereita ja uusia tuttavuuksia sururyhmistä. Heidän kanssaan voi jakaa yhdistävän kokemuksen, vaikka läheisen menettämisen tapa ja suru olisivatkin muodoltaan erilaisia.
Miten auttaa surevaa?
Surevan voimat eivät välttämättä riitä aktiiviseen kanssakäymiseen, vaan hän saattaa tarvita toisenlaista olemista – kukin oman persoonansa mukaan. Jollekin sopii rauhallinen metsäkävely, toinen haluaa olla vain kotona ystävänsä kanssa. On tärkeää, että asioita tehdään surevan ihmisen voimavarojen mukaan, Poijula painottaa.
– Voi olla seurana, eikä tarvitse niin hirveästi puhuakaan. Voi itse kysyä, että voinko tulla käymään tai mennäänkö lenkille. On tärkeää olla aloitteellinen, sillä surevalla itsellä ei ole voimia varsinkaan alkuvaiheessa ottaa yhteyttä tai pyytää apua.
Poijulan mukaan Suomessa on liian vähän suruneuvontaa, kun taas ulkomailla on sureville ohjeistusta siitä, mitä suru on, miten se vaikuttaa ihmiseen, miten sureva voi auttaa itseään ja miten toiset voivat auttaa häntä.
Surevan auttamiseen vaikuttaa paljon hänen elämäntilanteensa. Poijulan mukaan perheelliset tarvitsevat usein arjenapua, kuten siivousapua, ruoanlaittoa ja kaupassa käyntiä. Yksinelävä puolestaan saattaa unohtaa syödä tai peseytyä surun keskellä, jolloin läheisen apu niissä asioissa voi olla tarpeen.
Salattu, suoritettu ja sanaton suru
Surusta ilmiönä on tehty useita tutkimuksia. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa tehdyssä Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena väitöskirjassa surua tarkasteltiin laajempana ilmiönä.
Väitöstutkimuksessa perehdyttiin 2000-luvun alun suomalaisten kokemuksiin läheistensä menettämisestä. Tutkimusaineisto koostui mediailmoituksien avulla kerätyistä kirjeistä, joissa surevat kertoivat surustaan.
– Usein surevat toivovat osakseen erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin ovat saaneet, sanoo väitöskirjan tekijä Mari Pulkkinen Helsingin yliopiston tiedotteessa.
Poijulan mukaan kansainvälisissä tutkimuksissa on alkanut korostua ihmisen yksilöllisyys. Surua ei enää pidetä niin paljon prosessina, joka etenisi tiettyjen kaavojen mukaan. Ihminen nähdään persoonana, jonka suru on henkilökohtainen.
– Puolet surevista on resilienttejä eli joku voi hyvinkin nopeasti sopeutua menetyksen jälkeiseen elämään ja palata töihin tai opiskelemaan.
Soili Poijulan mielestä yhteiskunnan ongelma on se, että surulle ei anneta oikeutusta kaiken kaikkiaankaan, vaan surevien ihmisten pitäisi hyvin nopeasti pystyä jatkamaan elämää.
– Meillä sureminen keskittyy paljon hautajaisrituaaliin. Hautajaiset on pakko osata järjestää ja on apuja siihen, mutta muuten surevan tukemiseen on vähän ymmärrystä ja tietoa. On tutkimustietoa, että työ ja toimintakyky palautuu kahden vuoden kuluessa. Suru on hidas.
Rakkaus ei koskaan häviä
Suru on tunnetila, joka väistyy ajan kanssa, mutta menetys ei väisty koskaan. Poijulan mukaan ensimmäiset puoli vuotta on surun akuuttia vaihetta, jolloin mikä tahansa nostaa surun pintaan. Olo on hämmentynyt ja sureva saattaa tunteiden syvyyden takia kokea, että ei tunne itseään. Ajan kuluessa alkaa taas tuntua siltä, että elämä on omassa hallinnassa ja vain tietyt asiat laukaisevat ikävän.
Poijula kannustaa ottamaan tilaa ja aikaa ikävälle sekä pitämään eri tavoin yllä yhteyttä edesmenneeseen läheiseen. Samaan aikaan kannattaa tehdä pienin askelin niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä.
– Ei pidä kokea syyllisyyttä ilon tai jopa onnen tunteista. Suru kertoo ihmisen hyvyydestä. Ihminen on henkisesti kypsyneempi menetyksen jälkeen, jos hän pystyy ajan kanssa sopeutumaan menetykseen. Suru ei vain tuhoa ja pilaa elämää.
Suru on tunteena niin voimakas ja suuri, ettei sille yksinkertaisesti löydä sanoja. Surua onkin sanoitettu kautta aikain runoissa ja laulunsanoissa. Sanoituksissa kuuluu ikävä, tuska, viha, edesmenneen ihmisen olemus ja syvä kaipuu.
Suruun nivoutuu monta tunnetta, joista suurimpana on rakkaus. ”Rakkaus ei koskaan häviä” on lause, joka on kirjoitettu moniin vihkivaloihin ja rakkaudentunnustuksiin. Onko niin, että rakkaus ei häviä, vaikka läheisen menettää?
– Nimenomaan se on näin. Surevalla ihmisellä loppuiän kestävä asia on se, että rakkaus siihen ihmiseen säilyy, vaikka hän ei konkreettisesti enää olekaan täällä. Surussa on kyse rakkaudesta.
Soili Poijula on tehnyt merkittävää työtä surevien auttamisen ja traumatisoituneiden hoidon kehittäjänä. Hän on myös kirjoittanut kirjan Resilienssi, jossa käsitellään ihmisen palautumiskykyä suuristakin vastoinkäymisistä.
Lähteet:
Soili Poijulan haastattelu 16.6.2017
Helsingin yliopiston tiedote Suomalaisten suru on salattua ja sanatonta
