Terve.fi

Komplisoitunut suru

Komplisoitunut suru
Suru on väistämätön ja normaali kokemus, jonka kaikki paitsi liian nuorena kuolleet kohtaavat. Se voi kuitenkin saada voimakkaita ja häiritseviä muotoja, jotka hämmentävät surevaa henkilöä ja jopa muotoja, joita toisissa olosuhteissa kutsuttaisiin psykiatrisiksi häiriöiksi. Joissakin tapauksissa psykiatrinen hoito voi auttaa.
Julkaistu: 25.6.2008

Avun hakeminen surun jatkuessa ja syvetessä

Surevat henkilöt kärsivät surusta mutta voivat myös olla vihaisia ja epäluuloisia mahdollisten auttajien motiiveista. He saattavat spekuloida pakkomielteenomaisesti kuolemaan johtaneita tapahtumia ja syyttää siitä itseään tai muita. Jopa 50 %:lla leskistä on vakavan masennuksen tyyppioireita ensimmäisten kuukausien aikana. Heillä voi myös olla hallusinaatioita; kuvitelmia kuolleiden elossaolosta, heidän läsnäolonsa tuntemista tai heidän ääniensä kuulemista. Kirjoittaja Joan Didion kutsui muistelmissaan suruaikaa aviomiehensä kuoleman jälkeen “maagisen ajattelun vuodeksi”.

Vaikka nämä oireet ovat järkyttäviä, ne ovat yleensä normaaleja reaktioita menetykseen. Ne vaativat lohdutusta ja joskus selitystä, mutta eivät hoitoa. Jos oireet kuitenkin jatkuvat ja aiheuttavat lisääntyvää voinnin huonontumista, kehittyy tila, jota kutsutaan nykyään ratkaisemattomaksi, pitkittyneeksi, traumaattiseksi tai komplisoituneeksi suruksi. Siinä on sekä masennuksen että traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) piirteitä. Lisäksi on olemassa jonkinlaista näyttöä, että tietyn tyyppinen hoito saattaa tuoda helpotusta.

Tyypillisimpiä oireita ovat läpitunkevat ajatukset ja kuvat kuolleesta henkilöstä ja hänen läsnäolonsa voimakas kaipuu. Muita komplikaatioita ovat kuoleman kieltäminen, kuvitelmat kuolleen henkilön elossaolosta, epätoivoinen yksinäisyys ja avuttomuus, viha ja katkeruus, itsemurha-ajatukset sekä halu kuolla. Kyseessä ei ole pelkästään masennus, sillä tilaan liittyy kaipuuta ja hallusinaatio-oireita. Kyse ei ole myöskään pelkästä posttraumaattisesta reaktiosta. Sureminen kuuluu normaaliin inhimilliseen kokemuspiiriin, ja lisäksi sureva henkilö ei niinkään reagoi itse kuoleman tapahtumaan kuin inhimillisen yhteyden menettämiseen.

Riskitekijät

Riski komplisoituneen surun kehittymisestä riippuu sekä kuoleman välittömistä olosuhteista että tapahtuman taustoista. Traumaperäinen stressihäiriö kehittyy todennäköisemmin traumaattisen kokemuksen jälkeen, mikäli sen läpikäynyt henkilö katsoo oman reaktionsa olevan heikkouden merkki tai uskoo, että muut eivät yritä auttaa häntä tai eivät ole myötätuntoisia. Samoin voi käydä, mikäli henkilö pelkää menettävänsä järkensä ajatellessaan kokemusta liikaa, tai jos hän spekuloi, miten hän itse tai joku muu olisi voinut estää sitä tapahtumasta. Edellä mainitut ovat myös komplisoituneen surun riskitekijöitä. Sen kehittyminen onkin todennäköisempää traumaattisen (ennenaikainen, äkillinen, väkivaltainen tai odottamaton) kuoleman jälkeen.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että kokemukset, joita ei tyypillisesti pidetä traumaattisina, kuten työongelmat, perheristiriidat ja krooniset sairaudet, voivat aiheuttaa traumaperäistä stressihäiriötä muistuttavia oireita. Samalla tavoin jopa normaalista suremisesta voi kehittyä komplisoitunut suru.

Komplisoituneen surun kehittyminen riippuu siitä, miten kyseinen henkilö selviää, ei vain traumasta, vaan myös menetyksestä. Me kaikki olemme alttiita haavoittumaan toteutumattomien toiveiden, hajonneitten romanssien, sairauden ja vammautumisen vuoksi. Komplisoitunut suru on suurempi vaara henkilölle, joka ei ole pystynyt reagoimaan aiempiin menetyksiin henkistä tasapainoaan menettämättä. Täten henkilö, jolla on aiemmin esiintynyt masennusta, ahdistuneisuushäiriöitä tai persoonallisuushäiriöitä, kärsii todennäköisemmin komplisoituneesta surusta menetyksen jälkeen ja traumaperäisestä stressihäiriöstä traumaattisen kokemuksen jälkeen.

Surutyö ja ero

Sureminen on erityisen vaikeaa ja tuskallista eloonjääneelle, jolla on ollut läheinen mutta hankala suhde kuolleeseen. Kaksi tunnetuinta teoriaa surusta ja sen mahdollisista komplikaatioista (Sigmund Freud, John Bowlby) perustuu tähän ajatukseen.

Freudin mukaan surevan henkilön libido tai tunne-energia suuntautuu aluksi kuviin ja ajatuksiin kuolleesta, menetettyyn ulkoiseen henkilöön. Kuolemasta toipuminen on “surutyötä”, joka on tehty, kun tämä energia lopulta suunnataan taas maailmaan.

Joskus surija tuntee kiintymyksen lisäksi vihaa, suuttumusta tai kaunaa menetettyä henkilöä kohtaan. Psykodynaamisen teorian mukaan eloonjäänyt saattaa sisäistää kuvan edesmenneestä ja samaistua tähän kuvaan kääntäen vihan ja suuttumuksen itseään vastaan. Eloonjääneillä, joilla on vaikeuksia käsitellä ambivalentteja tunteita edesmennyttä kohtaan, saattaa olla itsensä rankaisemiseen liittyviä tuntemuksia, kuten syyllisyyttä ja arvottomuuden tunnetta. Nämä oireet ovat tyypillisiä myös masennuksessa.

Bowlbyn kiintymysteoria tarjoaa vaihtoehtoisen tulkinnan surutyön päätökseen saattamisesta. Bowlbyn mukaan vauvat ja pienet lapset ovat kiintyneet vanhempaan tai muuhun hoitajaan, joka tarjoaa turvallisen sataman ja kiinnepisteen maailman tutkimiselle. Lopulta hoitajan ja lapsen täytyy kuitenkin erota. Eroaminen on stressaavaa ja molemmat osapuolet saattavat vastustaa sitä. Kiintymyksen laatu vaikuttaa siihen, miten onnistuneesti pystymme eroamaan lapsuudessa hoitajista ja miten hyvin selviämme aikuisiän menetyksistä, erityisesti läheisen kuolemasta.

Eroprosessi on monimutkainen, kun lapsen kiintymys hoitajiin on ollut epävarmaa tai ahdistunutta. Näin käy lapsen ollessa epätietoinen, ovatko hoitajat tarvittaessa turvana – tunnepuolella tai muuten. Epävarma varhainen kiintymyssuhde voi johtaa epävarmuuteen myöhemmissä ihmissuhteissa ja vastaaviin komplikaatioihin surutyötä tehdessä.

Hoito

Komplisoituneen surun hoito perustuu usein ajatukseen, että suru pitää työstää läpi. Tämä on keskeistä sekä psykoanalyyttiselle teorialle että kiintymysteorialle. Joidenkin ihmisten ajatellaan juuttuvan paikoilleen, eivätkä he pysty vapauttamaan itseään johtuen ongelmista, jotka aiheutuvat henkisestä instabiliteetistä, aikaisemmista menetyksistä tai vaikeuksista suhteessa kuolleeseen henkilöön. Psykodynaamisessa terapiassa voidaan yrittää tunnistaa mahdollisia aiempia riittämättömästi käsiteltyjä menetyksiä ja keskustella niiden yhteydestä nykyiseen menetykseen. Terapeutti voi myös tuoda varovasti esille menehtyneeseen kohdistuneita tunteita, joita vastaan eloonjäänyt on saattanut puolustautua. Näin terapeutti voi auttaa surijaa tulemaan toimeen ambivalenttisten tunteidensa kanssa.

Kognitiivisessa terapiassa menetyksen uudelleenarviointia autetaan kokemalla se osittain mielikuvituksessa uudelleen. Interpersoonallisessa terapiassa autetaan uusien sosiaalisten suhteiden a aktiviteettien kehittämisessä.

Traumaattisen surun terapia (traumatic grief therapy) on lupaava hoitomuoto, joka käyttää käyttäytymisterapian metodeja traumaattisiin oireisiin ja stressin lieventämiseen interpersoonallisten tekniikoiden kera. Tarkoituksena on kannustaa surijaa palaamaan takaisin maallisiin asioihin. Potilaat kertovat tarinaa kuolemasta toistetusti ja kuuntelevat näitä kertomuksia nauhalta – kuvitteellinen altistus. He oppivat kohtaamaan ajatuksia ja tilanteita, joita he ehkä ovat välttäneet – in vivo altistus. Potilaat muistelevat menehtynyttä (erityisesti onnellisia muistoja), käyvät mielikuvituskeskusteluja hänen kanssaan terapeutin ohjauksessa ja miettivät asioita, jotka kaduttavat tai aiheuttavat mielipahaa. Heitä kannustetaan miettimään, miten nauttia muista toimista menetyksen vatvomisen sijaan.

Eräässä tutkimuksessa traumaattisen surun terapia havaittiin erityisen hyödylliseksi ihmisille, jotka surivat väkivaltaista kuolemaa. Tila helpottui yli puolella traumaattisen surun terapiaa saavista kun taas tavallista interpersoonallista terapiaa saavista tila helpottui vain 13 %:lla.

Komplisoitunutta surua ei mainita American Psychiatric Associationin virallisessa diagnostisessa käsikirjassa. Menetyksiin liittyvät reaktiot ovat kuitenkin olleet mukana siitä lähtien, kun traumaperäinen stressihäiriö -diagnoosi otettiin käyttöön. Näin siksi, että tietyn tyyppisen läheisen menetyksen – odottamattoman ja väkivaltaisen – ymmärretään voivan olla itsessään traumaattista. Komplisoituneen surun diagnoosi saatetaan lisätä käsikirjan seuraavaan painokseen tai normaali läheisen menetys saatetaan luokitella potentiaaliseksi traumaattiseksi kokemukseksi. Eräiden mielipiteiden mukaan tarvittaisiin standardoitu diagnoosi, jotta komplisoituneen surun tutkimuksen tasoa saataisiin parannettua. Toisten mielipiteiden mukaan kyseessä on vain variaatio traumaperäisestä stressihäiriöstä, joka mahdollisesti myös diagnosoidaan liian usein. Uuden diagnostisen kategorian käyttöönotolla ei kuitenkaan ole niin väliä. Oleellista on se, miten voidaan auttaa sitä surijoiden vähemmistöä, joka tarvitsee tavallista enemmän lohdutusta ja tukea. Komplisoitunutta surua kannattaa pohtia, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin.

Copyright © 2006 by President and Fellows, Harvard College. All rights reserved.

Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.

 

 

Lähteet:

AARP 

Grief Support Line at 866-797-2277 (toll free)

National Institute of Mental Health

866-615-6464 (toll free)

National Center for PTSD (United States Department of Veterans Affairs)

802-296-6300

Good Grief Program (for children)

617-414-4005

Viitteet:

Boelen PA, et al. “Complicated Grief, Depression, and Anxiety As Distinct Postloss Syndromes: A Confirmatory Factor Analysis Study,” American Journal of Psychiatry (November 2005), Vol. 162, No. 11, pp. 2175–77.

Hensley PL. “Treatment of Bereavement-Related Depression and Traumatic Grief,” Journal of Affective Disorders (May 2006), Vol. 92, No. 1, pp. 117-24.

Lichtenthal WG, et al. “A Case for Establishing Complicated Grief As a Distinct Mental Disorder in DSM-V,” Clinical Psychology Review (2004), Vol. 24, pp. 637-62.

Shear K, et al. “Treatment of Complicated Grief: A Randomized Controlled Trial,” Journal of theAmerican Medical Association (June 1, 2005), Vol.293, No. 21, pp. 2601–08.

Shear K, et al. “Attachment, Loss, and Complicated Grief,” Developmental Psychobiology (November 2005), Vol. 47, No. 3, pp. 253–67.

For more references, please see www.health.harvard.edu/mentalextra

Kommentoi »