Apu Terveys

Dissosiaatio


Dissosiaatio eli mielen jakautuminen voidaan käsittää psyyken keinona tasapainottaa mieltä uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Lue Sonjan kertomus dissosiaatiosta.
Kuvat Antti Vettenranta

Lapsuuden traumat pirstoivat Sonja Kaurovirran persoonan. Oikea diagnoosi toi avun, mutta eheytyminen katkesi pahoin­pitelyyn. Dissosiaatiohäiriön hoito oli aloitettava alusta.

Pikkutyttönä Sonjasta tuntui, ettei kukaan välittänyt, oliko hän elossa vai kuollut. Hänen isälleen ei ollut kyllin hyvää mikään, mitä hän teki. Sonja onnistui aina suututtamaan isän.

Rangaistukseksi hän sai selkäänsä tai hänet teljettiin vaatehuoneeseen. Jos Sonja ei suostunut syömään, hänet pakotettiin siihen.

Sonja Kaurovirta

Ikä: 37.

Asuinpaikka: Espoo.

Ammatti: työkyvyttömyys­eläkkeellä.

Perhe: asuu yksin.

Harrastukset: musiikki, laulaminen.

Koulussa Sonjaa kiusattiin. Pilkkaaminen alkoi silmä­lasien käytöstä. Jo ala-asteella häntä nimiteltiin huoraksi, koska jalkapalloa pelaava tyttö tuli liian hyvin toimeen poikien kanssa.

Liikuin yhdestä helvetistä toiseen.

Sonjalla oli yksi kaveri, jonka kanssa hän jutteli puhelimessa. Koulussa kaveri ei ollut tuntevinaan häntä.

Opettaja huolestui vasta, kun Sonjan piti viedä kotiin lappu tekemättä jääneistä läksyistä. Tyttö sanoi, ettei uskalla, koska pelkää selkäsaunaa. Sonja ohjattiin kuraattorille. Hänellä ei kuitenkaan ole muistikuvia, mitä puhui tämän kanssa.

Itse asiassa Sonjalla ei ole selkeitä muistikuvia lapsuudestaan ylipäänsä. Vain välähdyksiä. Yhdessä heilahtaa nahka­remmi. Toisessa sulkeutuu vaatehuoneen ovi. Kolmannessa isä sanoo: ”Joko sinä syöt tai itket ja syöt”. Neljännessä hän kyhjöttää vaatehuoneessa ja miettii, voisiko hirttäytyä vaatetankoon.

Öisin hän valvoi, koska nukkuminen ei ollut turvallista.

– Olen joskus kuvannut tuota ajanjaksoa elämässäni niin, että liikuin yhdestä helvetistä toiseen. Kodista kouluun, koulusta kotiin. Missään en ollut turvassa. Pelko oli jatkuvasti läsnä, Sonja, 37, sanoo.

Terapia loppui konfliktiin

Väkivalta päättyi, kun vanhemmat erosivat ja isä muutti pois. Sonja sulki järkyttävät kokemuksensa syvälle sisimpäänsä. Hän alkoi lintsata koulusta ja pörrätä kaupungilla. Uniongelmat jatkuivat, eikä hän ollut päästä aamulla sängystä ylös. Opinnot jäivät kesken ja sen jälkeiset työsuhteet lyhyiksi.

– En tiennyt, mitä työtä halusin tehdä. Olin haaveillut liikunnanopettajan ammatista. Haave romahti, kun polveni vammautui jalkapalloa pelatessa. Urheilu oli ollut tärkeä osa elämääni. En löytänyt omaa suuntaani.

Sonja alkoi saada paniikkikohtauksia. Hänellä todettiin paniikkihäiriö ja masennus. Hoidoksi määrättiin mielialalääkkeitä, mutta niistä ei ollut apua. Sonja sai pahimmillaan useita kohtauksia päivässä eikä uskaltanut enää mennä elokuviin tai ravintolaan.

Onko tämä paniikkihäiriötä? Lisätietoa paniikkihäiriöstä.

Hän kävi toimintaterapiassa, ahdistuksenhallintakurssilla ja työhönvalmennuksissa. Kunto ei kohentunut.

Psykoterapiasta oli hyötyä, kunnes terapeutin käytös muuttui kummalliseksi alkuvuodesta 2007. Terapeutti ei pitänyt Sonjan karaoke- ja konemusiikkiharrastusta hyvänä, vaikka se tarjosi mielekästä tekemistä ja toi iloa. Sonja oli myös saanut ystäviä harrastuksen kautta.

Sonja Kaurovirrasta näkee ulospäin vain pintaraapaisun. - Ulkonäköni perusteella minun kuvitellaan olevan terve.

Terapeutin mielestä Sonja ei sitoutunut hoitoon, vaan juoksi kaupungilla pitämässä hauskaa. Lopulta hän väitti Sonjan vievän kotiinsa joka viikon­loppu eri miehiä.

– Istuin siinä ihmeissäni silmät pyöreinä. Miten ihminen, jolle olin avannut kaiken, minkä pystyin, saattoi syyttää minua sellaisesta? Loukkaannuin pahasti ja lähdin vastaanotolta. Minua ahdisti niin, että jouduin hyppäämään ratikasta kesken matkan pois.

– Seisoessani Pasilan sillalla mieleeni pälkähti, pitäisikö hypätä alas. Säikähdin hirveästi. Se ei voinut olla minun ajatukseni, sillä en ollut koskaan aikuiselämäni aikana halunnut tappaa itseäni ja kuolla. En tajunnut, että ahdistava tilanne nosti syvälle haudatut lapsuuden muistot pintaan.

Pelastava suojamekanismi

Sonja pelkäsi, että itsemurha-ajatus voisi nousta mieleen uudestaan. Kotona se voisi saada hänet hyppäämään kuudennen kerroksen ikkunasta. Hän soitti lääkärilleen ja kertoi, ettei uskaltanut olla yksin.

Hän pääsi hoitoon suljetulle osastolle. Siellä havahduttiin miettimään, olivatko Sonjan masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosit oikeat. Sairaalan psykologin mielestä hänen ongelmiensa taustalla olivat lapsuuden traumat, joiden vuoksi hänellä oli selkeä dissosiaatiohäiriö. Sonjan kotiuttamispapereihin kirjattiin kuitenkin passiivisaggressiivinen persoonallisuushäiriö.

Ahdistava tilanne nosti syvälle haudatut lapsuuden muistot pintaan.

– Minulta meni viimeinenkin usko hoitojärjestelmään. Selkkaus terapeuttini kanssa jäi selvittämättä, eikä virheellistä diagnoosia korjattu. En käynyt kahteen vuoteen lääkärissä kuin uusimassa reseptini.

Vasta syksyllä 2009 Sonja oli valmis palaamaan päiväsairaalahoitoon. Hän otti dissosiaatiohäiriön puheeksi ja sai luettavakseen siitä kertovan artikkelin.

– Se oli käänteentekevä lukukokemus. Tunnistin jutusta itseni. Moni sekava asia sai selityksen.

Sonja vaati, että häntä alettaisiin hoitaa dissosiaatiohäiriöpotilaana. Poliklinikan psykologilla ei ollut tähän riittävää koulutusta, mutta he sopivat, että alkaisivat yhdessä tutustua uuteen diagnoosiin.

Lue dissosiaatiohäiriön kanssa elävän Jonnan haastattelu: "Hulluksi tulo oli parasta, mitä saattoi tapahtua"

Ajan myötä Sonjalle selvisi, että varhainen, pitkäkestoinen traumatisoituminen oli johtanut hänellä persoonan jakautumiseen osiin. Toiset osat pyrkivät välttämään traumamuistoja, ja toiset kantoivat niitä mukanaan. Muistoja kantavien puolten traumatunteet tunkeutuivat hänen todellisuuteensa dissosiaatio-oireina.

– Dissosiaatio mahdollistaa, että voi jatkaa elämistä. Se sulkee traumaattiset kokemukset pois tietoisuudesta. Se on suojamekanismi, joka pelasti minut lapsena. Jos aivoni eivät olisi kehittäneet sitä, olisin kenties tappanut itseni.

Pahoinpitely parkkipaikalla

Sonja pystyi lopettamaan mielialalääkkeiden käytön jo puoli vuotta sen jälkeen, kun hän alkoi saada hoitoa oikealla diagnoosilla. Paniikkikohtaukset loppuivat. Pelko ulkoisia asioita kohtaan hävisi, kun hän oivalsi, että paniikki oli johtunut hänen traumamuistoistaan.

Seuraavana keväänä dissosiaatio-oireilu kuitenkin paheni, koska kipeät muistot alkoivat pulpahdella pintaan. Sonjalla oli uniongelmia ja vaikeuksia ajan hahmottamisessa. Hän ­ei aina ymmärtänyt, mitä ­ympärillä puhuttiin tai ­tapahtui.

Sonjalle ilmaantui myös runsaasti fyysisiä oireita, kuten selittämättömiä vatsa- ja lihaskipuja sekä päänsärkyä. Ne pakottivat huomion siirtymään muistoista toisaalle. Kun psykologikäyntejä tiivistettiin, olo alkoi pikkuhiljaa parantua. Keväällä 2012 alettiin miettiä kuntouttavaa toimintaa.

Lue lisää päänsärystä! Milloin päänsärky on migreeniä?

– Dissosiaation työstäminen oli edennyt niin pitkälle, että olin tiedostanut minussa olevat monta erilaista puolta: haavoittunut, pelokas lapsi, vaativa ja kriittinen minä, äkki­­pikainen anarkisti ja tunnekylmä robottiminä. Viimeksi mainittu ajoi toimimaan, tekemään ja pärjäsikin aikansa hyvin. Se ei kuitenkaan ollut koskaan täysin läsnä, koska se oli vain osa minua.

– Ennemmin tai myöhemmin muut osat tulivat väkisinkin pintaan, mistä seurasi ongelmia. Tämä sama kaava oli toistunut elämässäni uudestaan ja uudestaan. En ollut valmistunut mihinkään ammattiin, eivätkä työsuhteeni olleet kestäneet. Nyt aloin saada itsestäni selkoa ja samalla eheytyä.

Mistä saat tukea?

– Äidiltäni, sisaruksiltani ja ystäviltä, joita minulla on nykyisin paljon.

Mitä olet oppinut?

– Tunnistamaan omat haluni, toiveeni ja rajani. Olen löytänyt yhteyden tunteisiini – myös kielteisiin, joista lapsena rankaistiin.

Suurin voimavara?

– Oma asenne ja avoimuus. En häpeä sairauttani enkä kanna syyllisyyttä työkyvyttömyydestäni.

Missä pisteessä olet nyt?

– Paljon on yhä käsittelemättä, koska pahoinpitely muutti kaiken. En ole palautunut ennalleni, mutta olen matkalla ­kohti parempaa.

Parasta, mitä voisi tapahtua?

– Kunpa löytäisin kumppanin, jonka kanssa uskaltaisin perustaa perheen.

Syksyiset syntymäpäiväjuhlat muuttivat kaiken. Sonja jäi pirskeiden jälkeen auttamaan päivänsankaria lahjojen kantamisessa autoon. Parkkipaikalla päihtynyt mies hyökkäsi Sonjan kimppuun ja yritti kuristaa.

– Minulle on kerrottu, että joku toinen mies repi hyökkääjän kimpustani. Sitten ­poliisi tuli paikalle. Kaulas­sani olevat jäljet kuvattiin ja ­pahoinpitelijä vietiin putkaan.

Sonjan fyysiset vammat eivät olleet vakavia – mutta psyykkiset olivat. Aluksi hän sulki tapahtuneen tietoisuudestaan täysin pois. Sitten alkoi tulla takaumia, ja hän eli pahoinpitelyä yhä uudestaan. Hänen vointinsa huononi niin, että hän joutui suljetulle ­osastolle. Diagnooseihin lisättiin traumaperäinen stressihäiriö.

Rakkaus mursi suojamuurit

Pahoinpitelijä sai ehdollisen vankeustuomion. Yllättäen Sonjan oloa helpotti, kun hän näki hyökkääjän oikeudessa. Hänelle tuli vahva tunne, että enää ei tarvitsisi pelätä.

Hieman aiemmin Sonja oli aloittanut traumaterapian. Ratkaisevinta toipumisen kannalta oli kuitenkin palata pahoinpitelyn tapahtumapaikalle kesällä 2014.

– Mieleni valtasi pohjaton suru, ja aloin itkeä. Se oli edistysaskel: jos suree jotain, suree mennyttä asiaa.

Traumaterapiassa palattiin käsittelemään lapsuuden traumoja ja etsimään uudestaan yhteyttä Sonjan eri puoliin. Päiväkirjojen lukemisesta oli apua. Sonja tajusi, että hänen sisäinen pelkonsa oli ohjannut hänen toimintaansa. Se oli saanut hänet käyttäytymään tietyllä tavalla, eikä hän ollut pysähtynyt miettimään, mitä oikeasti halusi.

Aloin saada itsestäni selkoa ja samalla eheytyä.

– Päätin lapsena, etten mene naimisiin enkä tahdo lapsia. Nyt ymmärsin, että olin sulkenut perheen perustamisen mielestäni, koska omat kokemukseni lapsena ja osana perhettä olemisesta olivat niin järkyttäviä.

Vuonna 2015 Sonja tutustui mieheen, jonka kanssa olisi halunnut avioitua ja saada lapsen. Tämä rakasti häntä ja hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli. Sonjan olo muuttui niin turvalliseksi, että dissosiaatio hellitti täysin. Tämän seurauksena alkoi kuitenkin tuskallinen ajanjakso. Hänen mieleensä alkoi vyöryä vanhoja asioita, joiden hän ei ollut tiennyt tapahtuneen.

Sonja ei olisi suostunut haastatteluun, jos hänen isänsä olisi vielä elossa. – Kaltoinkohtelusta huolimatta lapsi haluaa suojella vanhempaansa. Isällä oli myös alitajuinen kontrolli minuun koko aikuiselämäni.

– Minun oli vaikea hahmottaa, mitkä tunteet olivat entisiä ja mitkä nykyisiä. Yhtenä yönä heräsin ajatukseen, että halusin kuolla. Vei hetken ymmärtää, että se oli lapsen ajatus.

Kun Sonja puhui asiasta terapeuttinsa kanssa, hän oivalsi, ettei ollut lapsenakaan halunnut oikeasti kuolla. Kuoleminen oli kuitenkin ollut ainut asia, josta hän oli silloin pystynyt päättämään.

– Pelko vanhoja muistoja kohtaan katosi. Tajusin, että voisin päättää muistakin asioista. Lopetin unilääkkeiden käytön ja opettelin uudestaan nukkumaan.

Halu vaikuttaa asenteisiin

Sonjan parisuhde ei kestänyt ajatuskaaoksesta johtuvaa stressiä, vaan päättyi eroon. Tuntui äärettömän surulliselta päästää irti ihmisestä, joka oli tuonut elämään paljon hyvää. Hän ponnisteli silti eteenpäin. Välillä olo oli parempi, välillä huonompi.

Elokuussa 2018 Sonja sai kuulla isänsä kuolleen. Hän ei ollut nähnyt tätä kymmeneen vuoteen. Uutisen muisteleminen saa hänet yhä kyyneliin.

Olen tarttunut elämäni ohjaksiin ja teen itse päätökseni.

– En tiedä, miten voin surra ihmistä, joka oli kohdellut minua kaltoin. Kävin jopa katsomassa isän ruumista. Hänet nähtyäni pystyin antamaan anteeksi.

Surutyö on edelleen kesken, kuten myös Sonjan eheytyminen. Vuoden alussa hänelle myönnettiin työkyvyttömyys­eläke. Traumaterapia päättyi huhtikuussa, mutta hoito jatkuu psykiatrian poliklinikalla avohoitona.

– En voi vaikuttaa yhteiskuntaan työtä tekemällä, mutta voin vaikuttaa ympäröivään maailmaan ja asenteisiin kokemusteni kautta. Tahdon puhua niistä julkisesti, jotta ihmiset ymmärtäisivät, mistä dissosiaatiossa on kyse. Kunpa ketään ei hoidettaisi minun laillani vuosia väärällä diagnoosilla. Avoimuus on tärkeää, jotta vaikenemisen kulttuurista päästäisiin eroon. Muuten muutosta ei saada aikaiseksi.

Haastatteluun lähteminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Kun Sonja astui kotiovesta ulos, hänen silmissään sumeni ja kädet puutuivat.

– Tämä on tyypillistä dissosiaatio-oireilua. Jokin osa minusta piti haastatteluun suostumista huonona asiana ja yritti keinolla millä hyvänsä estää minua. Tulin silti, koska halusin tulla. Olen tarttunut oman elämäni ohjaksiin ja teen itse päätökseni.

Persoonallisuus jakautuu osiin

Mikä sairaus: Rakenteellisessa dissosiaatiossa persoona jakautuu pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen seurauksena niin kutsuttuun normaaliin osaan, ANP:hen (apparently normal part of personality) ja emotionaaliseen osaan eli EP:hen (emotional part of personality). Ylivoimaiset traumaattiset kokemukset jäävät EP:n kannettaviksi.

ANP:n toiminta keskittyy välttämään traumamuistoja ja selviytymään arjesta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Identiteetti ei enää edusta koko persoonaa.

Pitkäkestoisessa traumatisoivassa ympäristössä ANP:stä lohkoutuu useampia EP-osia tai EP jakaantuu edelleen kapea-alaisemmiksi EP-­osiksi. Jos näennäisen normaaleja persoonallisuuden osia on useita, kyse on dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, DID:stä.

Oireet: Emotionaaliset persoonanosat voivat tunkeutua ANP:n todellisuuteen erilaisina dissosiaatio-oireina, kuten aistimuksina, aistipuutoksina, kipuina, liikkeinä, tunteina ja yli- tai alivireytenä. Ajan hahmottaminen on usein vaikeaa. Muistista voi puuttua pitkiäkin pätkiä.

Takaumissa ihminen kokee uudestaan vanhoja traumaattisia tapahtumia. Takauman voi laukaista mikä tahansa traumasta muistuttava ärsyke. Dissosiaatiohäiriöstä kärsivästä voi tuntua kuin häntä ei olisi olemassa tai hän katsoisi itseään itsensä ulkopuolelta. Lisäksi voi olla monenlaisia somaattisia oireita.

Hoito: Pitkäaikainen psyko- tai traumaterapia. Tavoitteena on työstää oireita ylläpitäviä traumaattisia tunnemuistoja asteittain mielelle siedettävään muotoon ja sisällyttää elämänkokemukset osaksi omaa identiteettiä ja elämänhistoriaa.

Lähteet: disso.fi, terveyskirjasto.fi.

Et ole yksin!

Suomen trauma- ja dissosiaatio­yhdistys Disso ry, disso.fi.

Julkaistu: 31.7.2019