Kauneus & Terveys

"Hulluksi tulo oli parasta, mitä saattoi tapahtua"


Traumaattinen lapsuus aiheutti Jonna Tähtiselle dissosiaatiohäiriön. Se sai hänet hautaamaan järkyttävät muistot alitajuntaan. Sitten ne alkoivat pulpahdella esiin.
Kuvat Suvi Elo

Jonna Tähtinen, 36

Asuinpaikka: Turku

Ammatti: myyjä, opiskelee life coachiksi.

Perhe: aviomies ja lapset

Vaikeus: dissosiaatiohäiriö

Näistä saan tukea: kognitiivinen psykoterapia, eheytymisen eteen tehty työ, puolison tuki, luonnossa liikkuminen, lukeminen, meditoiminen ja kirjoittaminen.

Motto: Jokainen aamu antaa uuden mahdollisuuden.

"Olin neljävuotias, kun äitini miesystävä raiskasi minut. Seksuaalinen hyväksikäyttö oli todennäköisesti pitkäaikaista, mutta en osaa sanoa, miten usein sitä tapahtui.

En muista miestä itseänsä, mutta muistan, että makasin sängyllä. Mies kertoi, mitä tekisi. Kun hän toteutti aikeensa, irtaannuin itsestäni ja nousin kattoon.

Katsoin sieltä sängyllä makaavaa pientä tyttöä. Se en ollutkaan minä vaan joku muu. Kaikki kamala tapahtui sille toiselle. Olin katossa rauhassa ja turvassa kivulta.

Seksuaalinen hyväksikäyttö loppui, kun muutimme äitini kanssa toiselle paikkakunnalle.

Äitini oli alkoholisti ja vaihtoi miestä usein. Seuraava oli väkivaltainen. Kun heräsin aamulla, en tiennyt, oliko äiti kuollut vai elossa.

Hyväksikäyttö painui ajatuksissani taka-alalle. Aloin uskoa, että olin nähnyt pahaa unta. Minun piti keskittyä selviytymään tästä päivästä ja suojelemaan äitiäni. Se oli tärkein velvollisuuteni.

Minun piti myös pitää huolta, ettei kukaan saisi tietää, mitä kodissamme tapahtui. Äiti sanoi, että sosiaalitädit tulisivat ja veisivät minut, jos avaisin suuni.

Lisäksi hän pelotteli ja uhkaili minua kuolemallaan. Jos häntä ei olisi, jäisin ypöyksin. Aloin toivoa, että kuolisimme yhdessä auto-onnettomuudessa.

Lue myös: "Seksuaalinen hyväksikäyttö rikkoi mieleni"

Turvapaikka mummolassa

En ole koskaan tavannut isääni, mutta loin itselleni mieli kuvitusisän. Hänellä oli hieno auto, ja hän haki minut luoksensa viikonloppuisin puku päällä. Koulukaverit olivat kateellisia, kun kerroin heille isästä. Kerroin myös, miten hieno huone minulla oli. Tosiasiassa asuimme yksiössä ja huoneeni oli sängyn alla.

Muutimme jatkuvasti. Asuin lapsena parissakymmenessä osoitteessa, sillä pakenimme muun muassa maksamattomia vuokria. Pysyviä kaverisuhteita sain ensi kertaa neljännellä luokalla, kun asetuimme yhteen paikkaan.

Silloin äiti jätti väkivaltaisen miehensä. Pelkäsin, että mies löytäisi, lahtaisi ja pilkkoisi meidät.

Tunsin olevani turvassa vain kesälomilla, kun istuin mummolan puuportailla auringonpaisteessa. Seurasin muurahaisten kulkua samalla, kun mummo keitti ­puuroa.

”Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin asua tässä ikuisesti”, ajattelin. En olisi selvinnyt ilman tuota turvapaikkaa.

Sain hengähtää ja levähtää hetken eikä minun tarvinnut pelätä mitään.

Vietin joskus öitä myös turvakodissa. Silloin sain nukkua rauhassa. Hoitajat leikkivät kanssani. Se oli kivaa. Muuta en muista. En ilmeisesti oireillut niin pahasti, että käytökseeni olisi puututtu.

Koulussa kukaan ei kysynyt kotioloistani mitään, vaikka laiminlöin koulunkäyntiä enkä kunnioittanut auktoriteetteja. Jos joku olisi kysynyt suoraan, olisin valehdellut. Suojeluvaistoni äitiä kohtaan oli niin suuri.

Irtaannuin kehostani

”Aina etunenässä, hyvässä ja pahassa”, luki paperissa, kun valmistuin keittiöalan koulusta. Opiskeluaika oli vaikeaa. Olin levoton ja riitaisa nuori. Turvauduin helposti nyrkkeihin.

Sain potkut koulun asuntolasta kännäämisen vuoksi. Käytin alkoholia kotoa saamani esimerkin mukaan – usein ja runsaasti.

Kerran otin yliannostuksen lääkkeitä. En yrittänyt itsemurhaa, halusin vain saada nupin sekaisin. Se oli ainut tuntemani tapa turruttaa paha olo.

Lue myös dissosiaation kanssa elävän Sonjan haastattelu.

Sain työpaikan kotikyläni koulun keittiöstä. Kontolleni kuului kylmien ruokien valmistus. Olin leikkaamassa tomaatteja, kun tapahtui jotain pelottavaa. Irtaannuin yhtäkkiä ruumiistani ja nousin keittiön kattoon. Näin itseni vetämässä veitsellä ranteeni auki. Sitten laskeuduin takaisin. Mitään ei ollut oikeasti tapahtunut.

Kohtaus toistui aina, kun leikkasin tomaatteja. Pelkäsin tulleeni hulluksi. En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Kohtaukset loppuivat, kun työni päättyi.

Pian sen jälkeen aloin seurustella ja muutin Turkuun. Suhteemme oli vaikea, mutta olin miehestä hyvin riippuvainen. Pelkäsin, että menettäisin hänet, joten halusin perustaa perheen.

Napanuora äitiin ei katkennut

Esikoiseni syntyi vuonna 2002. Vähän aiemmin menimme naimisiin. Halusin, että kulissit olivat kunnossa. Kodin piti olla siisti, kuten äidin koti oli aina ollut.

Olin oppinut häneltä, että verhot eivät saaneet repsottaa, koska repsottavat verhot olivat ”juoppoverhot”.

Halusin olla täydellinen äiti, mutta lapsellani oli paha koliikki ja uuvuin täysin.

Lopulta olin tilanteessa, johon en koskaan halunnut päätyä: hyvin vaikeassa parisuhteessa, josta kärsi myös lapsi. Tilanne herätti minut.

Muutin toviksi äitini luo, joka oli raitistunut. Kun palasin Turkuun, äiti seurasi mukana. Napanuora piti meitä yhä tiukasti yhdessä. Nyt minun piti olla tavoitettavissa ympäri vuorokauden. Minun piti myös antaa äidille rahaa.

En voinut kieltäytyä, koska olin lapseni kanssa hänen apunsa varassa. Puursin kaupassa töissä, jotta pärjäisimme. Arjen pyörittäminen vei voimani. Halusin silti toisen lapsen.

Hän syntyi on-off-suhteesta vuonna 2007. Kaverini oli mukana synnytyksessä, sillä suhde isään oli päättynyt.

Lue myös: Miksi eroaminen sattuu niin paljon?

Näin kauhukuvia

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Kun näin nykyisen puolisoni Turun satamassa matkalla ruotsinlaivalle, ajattelin heti, että tuossa on minun mieheni.

Hän oli aivan erilainen kuin exäni: tasainen, turvallinen ja rauhallinen.

En kertonut hänelle taustastani. Olin iskostanut mieleeni, ettei asioista saa puhua.

Mies oli tukeni ja turvani, kun äitini alkoi taas juoda ja sai aivoverenvuodon. Oli todennäköistä, että hän kuolisi. Tein jo surutyötä, mutta yllättäen äiti toipui. Kun hän pääsi sairaalasta, romahdin.

Pian tämän jälkeen työkaverini hyökkäsi humalassa huoneeseeni työmatkalla. Se nosti vanhat pelot pintaan. Ihan kuin olisin kokenut jotain samanlaista ennen. Itkin kolme päivää putkeen.

Minulla todettiin vakava masennus. Siihen liittyi pelkoja. En uskaltanut mennä kauppaan tai istua parvekkeella kuin huppu päässä, jottei kukaan näkisi minua. Pelkäsin myös, että läheisilleni tapahtuu jotain pahaa.

Aloin nähdä kauhukuvia ja painajaisia. Niissä läheiseni tapettiin, ja itse juoksin karkuun tuntematonta uhkaa.

Masennukseni syveni. Sain työterveyshuollosta masennuslääkityksen. Kävin myös psykiatrilla, mutta hän ei reagoinut kertomaani vaan naputti vain tietokonettaan.

Lääkkeiden ansiosta oloni parani. Työnsin muistikuvat pois mielestäni. Nykyisyydessäkin oli kestämistä.

Äitini sai toisen aivoverenvuodon ja kuoli vuonna 2012. Oloni tuntui omituiselta ja tyhjältä. Minun oli vaikea ymmärtää, etten ollut enää vastuussa hänestä.

Meni hetki ennen kuin aloin hahmottaa, kuka olin ilman häntä. Äiti oli ollut elämäni tärkein ihminen.

Vaikka suhteemme oli ollut ristiriitainen, rakastin häntä.

Jätin mieheni kylmästi

Kaksi vuotta myöhemmin sain yhtäkkiä tarpeekseni turvallisesta elämästä. Mieheni tasaisuus alkoi ärsyttää ja jätin hänet. En tuntenut mitään. Halusin vain olla villi ja vapaa.

Puoli vuotta juoksin baareissa, tapailin useita miehiä ja sotkin raha-asiani. Ystävät hoitivat lapsiani.

Yhtenä yönä heräsin kauhistuneena. Tajusin, että olin menettänyt kaiken. Mieheni oli ollut parasta, mitä minulle oli tapahtunut. Olin silti jättänyt hänet ilman selityksiä.

Olin murtunut ja hain apua psykiatrilta. Tämä totesi, että sairastin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Siihen kuuluu masennus- ja maniajaksoja. Lääkärin mukaan olin ollut manian vallassa, kun hylkäsin mieheni ja vain biletin.

En olisi halunnut hyväksyä diagnoosia, mutta minun oli pakko. Jos sitä ei kirjattaisi papereihin, joutuisin itse maksamaan lääkkeet. Siihen minulla ei ollut varaa.

Tahdoin lääkkeet, koska halusin tulla terveeksi.

Jouduin suljetulle osastolle

Päätimme yrittää mieheni kanssa uudestaan. Yhteisenä ehtona oli, että alkaisimme puhua toisillemme. Muuten emme voisi rakentaa parisuhdettamme vakaalle pohjalle.

Kerroin hänelle lapsuudestani ja hyväksikäytöstä. Mieheni oli tiennyt äitini alkoholismista, muttei oikein muuta. Hän järkyttyi kovasti mutta tuki minua vankkumatta.

Eräänä lauantaiaamuna teimme yhdessä kotitöitä. Minulle tuli epätodellinen olo. Oliko mieheni oikeasti vierelläni vai kuvittelinko hänet? Mies vakuutti olevansa, mutta minun oli pakko pyytää ystävä tarkistamaan asia.

”Onko tuolla sisällä joku vai ei”, kysyin itkuisena. Mieheni vei minut päivystykseen. Kun lääkäri tuli luokseni, valo osui hänen valkoiseen takkiinsa. Hän näytti pelastavalta enkeliltä. Hän ohjasi minut hoitoon suljetulle osastolle.

Oli kova paikka joutua ”hullujenhuoneelle”. Pystyin kuitenkin rauhoittumaan.

Päässäni oli pitkään mekastanut ääni, joka käski minua siivoamaan koko ajan, koska muuten sosiaalihuolto veisi lapseni. Tämä täysin epärealistinen pelko johtui siitä, että lapsuuteni pelot nousivat pinnalle.

Sairaalassa ääni vaikeni, eikä kukaan vaatinut minulta mitään. Tästä alkoi eheytyminen.

Nykyisin sanonkin, että hulluksi tuleminen oli parasta, mitä minulle on tapahtunut.

Olin sairaalassa kaksi viikkoa, minkä jälkeen aloitin kognitiivisen psykoterapian. Se kesti kolme vuotta ja päättyi viime vuonna.

Terapian alussa muistot alkoivat tulvia mieleeni. Näin pelottavia ja väkivaltaisia näkyjä.

Kerran istuin bussissa lapseni kanssa, kun huomasin, että meitä lähestyi mies. Kuvittelin, että hän uhkasi meitä ja koski lapseeni. Todellisuudessa mies vain käveli ohitsemme.

Kerran koin solahtavani rintakehäni sisään. Jouduin labyrinttiin, jonka seinät kohosivat ja vajosivat ja joka oli täynnä kauhua. Tajusin, etteivät näyt olleet totta, mutta ne pelottivat silti.

Hinkkasin itseäni juuriharjalla

Terapeuttini mukaan nämä kohtaukset olivat dissosiatiivisia. Ne liittyvät dissosiaatiohäiriöön. Se tarkoittaa persoonan ja identiteetin pirstoutumista. Niin voi käydä trauman seurauksena.

Häiriö vaikuttaa muistiin ja siihen, että kokonaisuuksia on hankala hahmottaa. Minun oli ollut aina vaikea muistaa vuosilukuja ja eri tapahtumien järjestystä. Terapiassa tein aikajanan, jonka avulla sain selkoa elämästäni.

Häiriölle on tyypillistä myös se, että voin elää näennäisesti normaalia arkea, mutta yhtäkkiä jokin “triggeri” eli laukaiseva tekijä voi viedä minut takaisin traumamuiston aikaisiin tunteisiin. Silloin saatan tuntea epärealistista pelkoa melkein mitä hyvänsä arkipäiväistä asiaa kohtaan.

Kun olen tutkinut sairauskertomuksiani, olen huomannut, että minun on aiemminkin epäilty kärsivän dissosiatiivisista kohtauksista. Tätä ei ollut selitetty minulle.

Terapian traumapurkuvaiheessa tunsin itseni likaiseksi, pilatuksi ja mädäntyneeksi. Yritin pestä lian pois jopa juuriharjalla, mutta vaikka miten hinkkasin, koin olevani edelleen likainen.

Itkin paljon, koska jokainen uusi muisto toi lisää kipeitä muistoja. Aluksi halusin muistaa, mutta kun niin tapahtui, toivoin, että muistot loppuisivat.

Avukseni tuli turvahahmo, jonka loin terapiassa. Valitsin hahmoksi enkelin, koska enkeleillä on suojaavat siivet. Uskonnollista merkitystä sillä ei ollut. Enkelini oli kaikin puolin täydellinen ja rakasti minua ehdoitta. Se lohdutti ja auttoi, kun kävin läpi hyväksi käyttötraumojani.

Katselin enkelin kanssa itseäni neljävuotiaana. Annoin itselleni myötätuntoa, jota en ollut silloin saanut. Olin kantanut syyllisyyttä tapahtuneen takia vuosia.

Kerran yritin puhua asiasta äidilleni, mutta hän ei tahtonut kuunnella. En tiedä vieläkään, tiesikö hän.

Lue myös: Kipusairas Anna Giss saa voimaa kauneudesta

Otin vastuun hyvinvoinnistani

Sain terapeutiltani myös muita työkaluja, jotka auttoivat eheytymisen tiellä. Olennaista oli, etten ollut hänelle vain oire tai diagnoosi vaan ihminen, jonka hän kohtasi myötätunnolla.

Terapeutti ei kuitenkaan ole taikuri. Minun piti itse tehdä töitä eheytyäkseni. Vain näin minusta voisi tulla elävä ja oleva.

Oivalsin, että elämässäni tapahtuneet pahat asiat eivät johtuneet minusta. Oli oma valintani, keskittyisinkö haavan parantamiseen vai haavan tekijöihin.

Ymmärin, että olen itse vastuussa hyvinvoinnistani. Aloin tehdä sitä tukevia valintoja. Jätin alkoholin pois ja aloin huolehtia kehostani, unirytmistäni ja päivärutiineistani.

Menin metsään, sillä metsässä on parantavia voimia. Siellä voi olla sellainen kuin oikeasti on, ilman odotuksia, ilman että kukaan tuomitsee.

Metsässä opin olemaan yksin, ajatusteni kanssa. Tajusin, että olen hyvä juuri tällaisena. Olen äitinä ja vaimonakin hyvä, vaikka tiskit olisivat tiskaamatta.

Mieheni on ollut tukipilarini. Uskon, että selviämme jatkossa mistä vain. Menimme naimisiin vuonna 2015, koska halusimme juhlistaa yhteistä taivaltamme. Nyt suhteemme on tasapainoinen ja onnellinen.

Kaikesta voi selvitä

Eheytymisprosessin aikana minussa virisi suuri tarve etsiä tietoa traumoista ja niiden hoidosta. Löysin netistä ensin yksittäisiä juttuja dissosiaatiosta ja lopulta yhteisön niiden ympärillä.

Päätimme yhdeksän naisen kanssa perustaa trauma- ja dissosiaatioyhdistyksen lokakuussa 2017, koska sellaista ei vielä ollut Suomessa. Näin syntyi Disso ry.

Trauma voi vaikuttaa elämään merkittävästi. Tavoitteenamme on jakaa tietoa siitä. Haluamme tarjota myös vertaistukea. Kun sain jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät minua, rohkeuteni alkoi kasvaa. Tajusin, etten ole yksin.

Tahdon antaa ihmisille toivoa siitä, että kaikesta voi selvitä. Ennen tunsin häpeää siitä, mitä minulle on tapahtunut. Tämä on hyvin tavallista traumatisoituneille.

Enää en häpeä. Tiedän, että minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Enää en myöskään vain selviydy, vaan olen alkanut elää."

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 5/2018.

Julkaistu: 24.7.2019