Ero ja lapset: miten vanhempi voi auttaa lasta?

Ensin pitää panna happinaamari omille kasvoille, jotta voi auttaa muita.

Tuttu hokema lentopelastamisen piiristä pätee myös tällä kertaa. Aikuisen on käsiteltävä kipeitä asioita itse eron jälkeen, jotta voisi auttaa lastaan, tähdentää eroseminaarien ohjaajakouluttaja, parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow kirjassaan Erosta eteenpäin (WSOY 2014).

-Jos saa vihata ja surra tarpeeksi, jaksaa vanhemmuudessa. Juuri tämä on se elementti, joka lapsia erossa suojaa. Siksi aikuisen velvollisuus on käydä oma ero läpi, tiivistää Stolbow.

Vihan tai katkeruuden kohdistaminen entiseen kumppaniin ei auta lasta. Sen sijaan omien tunteiden käsitteleminen koituu myös lapsen hyväksi.

Voiko tunteita sitten näyttää lapselle? Ehkäpä esimerkiksi vanhemman itku voi merkitä lapselle hyvää mallia siitä, miten surraan, ajattelee Stolbow. Tuskin olisi parempi peittää surunsa ja jättää lapset vaille mallia siitä, miten surraan. Jos peittää surunsa tai takertuu vihaansa, ei vanhemmasta ole juurikaan avuksi ja tueksi jälkikasvulleen.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, ettei lapsen pitäisi koskaan joutua kannattelemaan vanhempaansa.

Älä uskottele lapselle, ettei mikään muutu eron jälkeen.

Yhdessä voidaan listata ja miettiä niitä asioita, jotka muuttuvat ja niitä, jotka säilyvät ennallaan.

Korosta niitä asioita, jotka pysyvät samanlaisina, vaikka tuli ero. Se ei edelleenkään muutu, että lapsella on vanhemmat, vaikka ainakin toisen vanhemman uusi koti ilmestyy lapsen elämään.

Yritä asettua lapsen asemaan ja ajatella, mitä itse toivoisit erolapsena eron jälkeen. Tämä ajatus voi helpottaa esimerkiksi, jos meinaa syntyä riita entisen kumppanin kanssa.

Lapsen itsetunnolle on Stolbowin mukaan tärkeää saada huomata, että molemmat vanhemmat ovat tärkeitä, hyviä tyyppejä. Hallaa tehdään, jos murennetaan omilla puheilla toisen vanhemman tärkeyttä ja arvovaltaa lapsen silmissä.

Tämä ei toistamisesta kärsi.

Lapsen itsetunnon kannalta on tärkeää, että hän saa tietää, että molemmat vanhemmat rakastavat häntä ja lapsi on syntynyt, koska vanhemmat ovat rakastaneet myös toisiaan. Lapsi ei ole aiheuttanut eroa.

Varaa paljon kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen kanssa erikseen. Molempien vanhempien olisi Stolbowin mukaan hyvä olla jokaisen lapsen kanssa kaksin, jotta lapsi saa tilaisuuden kysyä ja puhua. Kysymykset eivät välttämättä tule nappia painamalla ja muiden seurassa.

Hyväksy se, että lapsellasi on oikeus esimerkiksi vihan tunteisiin siitä, että te olette pilanneet parisuhteenne.

Onhan kodissanne tilaa myös kiukulle ja vihalle? Eihän synny vaikutelmaa, että lapsi saa hyväksyntää vain ollessaan kiltti?

Kaikenlaiset tunteet ovat hyväksyttyjä. Lapsi saattaa esimerkiksi pelätä sitä, että vanhempi saattaa jonain päivänä haluta jättää myös hänet. Muistuta lastasi jatkuvasti siitä, ettei äiti tai isä ole jättämässä lasta.

Jos toinen vanhempi ei halua tavata lasta tai kykene siihen, tarvitaan toiselta vanhemmalta kaksin verroin rakkautta ja hyväksyntää. Toisen mustamaalaaminen ei auta tässäkään tilanteessa, sillä vanhemman mollaaminen nakertaa lapsen itsetuntoa.

Entäpä jos toinen vanhempi ei hoida vanhemmuuttaan? Stolbowin mielestä ei ole yhden vanhemman tehtävä kannatella toisen vanhemmuutta – sen kummemmin kuin nakertaakaan sitä.

Voi käydä niinkin, että parisuhteen koossa ollessa toinen vanhempi on ollut passiivinen ja avuton vanhempana, mutta eron jälkeen hän saa mahdollisuuden rakentaa uudenlaista isyyttä tai äitiyttä. Näitä yrittämisen ituja ei toisen vanhemman ole syytä polkea, vaikka ex-kumppani kuinka ottaisi päähän.

Yritä hyväksyä se, ettei sinulla ole määräysvaltaa toisen vanhemman arkeen eronne jälkeen.

Lapsen huolia kuuntele tarkalla korvalla, muistuttaa Stolbow. Jos jokin asia todella huolestuttaa lapsen kannalta liittyen hänen elämäänsä toisen vanhemman luona, yritä ottaa asia puheeksi entisen kumppanisi kanssa selkein sanoin. Mutta älä takerru turhuuksiin.

Tämän toiveen on kirjoittanut selkeästi myös aikuinen erolapsi, jonka ajatuksia tuodaan esiin kirjassa.

Uhmaikää ja murrosiän kuohuja on lapsilla myös ydinperheissä.

Ero on yksi elämänkriiseistä. Sinällään ero ei uhkaa lasta, kirjoittaa Stolbow. On kyse siitä, millä tavalla vanhemmat kykenevät eroamaan.

Uusperhekuvioissa tarvitaan lapsen kannalta hitautta ja malttia. Vanhemman pitää osata olla armollinen myös itselleen. Ei voi vaatia heti, että kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä, joka jouluna kokoontuu hyvässä hengessä saman pöydän ääreen mukana exät ja nyxät ja kaikkien muksut.

Stolbow kertoo oman kokemuksensa siitä, miten vasta eronneena yksinhuoltajana ajatteli, että tulevan miehen koetinkivi on se, kiintyykö lapsi häneen.

Nyt hänellä on kokemusta uusperheestä parinkymmenen vuoden ajalta. Hän kertoo, ettei aina totisesti ole ollut helppoa. On ollut mustasukkaisuutta ja surua ja toisen vanhemman ikävää. Kun tähän asti on päästy, on uusperhe kuitenkin myös iso voima. Lapsilla on elämässään monta aikuista, joilta voi kysyä neuvoa.

Lähde: Marianna Stolbow: Erosta eteenpäin (WSOY 2014)

Lue myös:

Uusperheen lapset ja kasvatuksen kiemurat