Apu Terveys

”Päällepäin voi näyttää, että kaikki on hyvin”


Masennus vyöryi välillä päälle, mutta tunnollinen tyttö sinnitteli eteenpäin.
Kuvat Sanna Lehto

Masennus on seurannut Heli Koivulaa, 47, jo lapsuudesta saakka ja vieläkin kauempaa. Heli kokee saaneensa alakuloisuuden ja riittämättömyyden tunteen syntymälahjaksi.

Heli kokee, että hänen masennuksensa on osa suomalaista traumatarinaa. ­Siihen kuuluu hänen suvussaan monta sukupolvea sotien traumatisoimia perheitä. Taustalla on murhetta ja surua, joista jokainen sukupolvi on saanut osansa. Ne vaikuttavat edelleen, myös Helin elämässä.

Heli Koivula

Ikä: 47.

Asuinpaikka: Espoo.

Ammatti: suunnittelijakouluttaja.

Perhe: kumppani sekä 13- ja 4-vuotiaat lapset.

Harrastukset: kirjoittaminen, äänikirjojen kuuntelu ja tanssiminen.

Surumielisyys ja alavireisyys ovat kulkeneet Helin mukana pikkutytöstä asti. Hän kasvoi kolmelapsisessa perheessä Padasjoella. Isä oli sotaorpo, joka jäi lapsilleen tunnetasolla etäiseksi. Äiti oli lähtöisin vaikeista oloista, ja Heli koetti miellyttää häntä kaikin tavoin. Tyttö pyrki tekemään asiat aina oikein, jottei äiti olisi vihainen tai pettynyt.

– Menneisyyden traumojen vuoksi lapsuudenkodissani oli pessimistinen pohjavire. Elin silti perusturvallisen hyvän lapsuuden. Minulta ei puuttunut aineellisesti mitään, Heli sanoo.

Ihan kuin minussa olisi kaksi persoonaa.

Koulussa hän pärjäsi hyvin, mutta kouluaikaa leimasi vahva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne. Heliä ei kuitenkaan jätetty joukon ulkopuolelle, vaan kyse oli hänen omasta sisäisestä kokemuksestaan. Yläasteikäisenä hänelle haettiin psykiatrista apua alakuloisuuden ja itkuisuuden vuoksi.

– Kävin Lahdessa kerran viikossa juttelemassa jonkun kanssa, mutta en muista kenen tai mitä hänen kanssaan puhuin. Nämä käynnit valoivat pohjan myöhemmälle avun hakemiselle. Olen melkoinen terrieri, kun täytyy löytää apua asioihin.

Yksinäisyys vie kaiken voiman

Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Heli muutti Helsinkiin opiskelemaan kätilöksi. Pääkaupunki tuntui isolta, vieraalta ja pelottavalta. Heli tunsi itsensä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Kokemus oli jälleen sisäinen: hänellä oli kavereita, ja hän touhusi Kätilöopiston oppilasyhdistyksessä.

Opinnot sujuivat, mutta hoitotyö ei tuntunut omalta. Helin valtasi raskas alakulo ja voimattomuuden tunne. Lääkäri diagnosoi masennuksen, määräsi lääkityksen ja antoi lähetteen terapiaan.

– En kapinoinut diagnoosia vastaan, mutta se tuotti häpeää, vahvaa kykenemättömyyden ja riittämättömyyden kokemusta.

Heli painottaa, ettei ole kahta samanlaista masennustarinaa. – Kun olet nähnyt yhden masentuneen ihmisen, olet nähnyt vain yhden masentuneen. Masennusta ei voi panna mihinkään selvään pakettiin.

Opintoihin masennus ei vaikuttanut, sillä Heli pysyi toimintakykyisenä ja valmistui hyvin arvosanoin vuonna 1997. Hän määrittelee itsensä suorittajaluonteeksi.

– Suorittajuus on kauhea kuorma, mutta sen hyvä puoli on, että mikään sellainen, mikä kuuluu tehdä, ei jää tekemättä. Minun on aina täytynyt olla kunnollinen, tunnollinen, tehokas, hyvä, kiltti ja ystävällinen.

– Päällepäin voi näyttää, että kaikki on hyvin. Kun yksinolon hetki tulee, yksinäisyys vyöryy päälle ja vie kaiken voiman. Ihan kuin minussa olisi kaksi persoonaa. Toinen on sosiaalinen, taitava ja kyvykäs olemaan ihmisten kanssa ja ottamaan vastuuta. Toinen taas on äärettömän yksinäinen ja kokee itsensä huonoksi, riittämättömäksi ja vajavaiseksi.

Pian valmistumisensa jälkeen Heli yllätti lähtemällä vuodeksi töihin Saudi-­Arabiaan. Kokemus oli hyvä ja ­tarpeellinen, mutta koti-­ikävä oli kova. Heli itki monet itkut.

– Koin, etten selvinnyt riittävän hyvin, vaikka selvisin kaikesta. En uskaltanut luottaa itseeni.

Äitiyslomalta työkriisiin

Kotimaassa masennus nosti jälleen päätään. Heli hakeutui hoitoon useita kertoja. Oireilu rasitti silloista parisuhdetta, ja se päättyi eroon.

– Hämmästyksekseni siitä alkoi yksi elämäni parhaista jaksoista. Olin alkanut harrastaa kansantansseja opiskeluaikana ja kävin paljon tanssimassa ja esiintymässä. Ostin myös auton ja tunsin olevansa vapaa kuin taivaan lintu. Opiskelin terveydenhoitajaksi ja vaihdoin työpaikkaa Jorvin sairaalasta yksityiselle lapsettomuusklinikalle.

Vuoden 2005 alussa Heli tapasi ensimmäisen lapsensa isän. Vauva ilmoitti tulostaan saman tien.

– Kätilölle kävi näin. Olin kyllä jo jonkin aikaa kipuillut, tuleeko minusta ikinä äitiä. Silti ei ollut helppoa alkaa rakentaa perhettä aika lailla vieraan ihmisen kanssa.

Minulta menivät puurot ja vellit vähän sekaisin.

Äitiys oli ihaninta, mitä Heli oli koskaan kokenut. Hän tunsi myös olevansa hyvä äiti.

– Parisuhteeni ei kuitenkaan ollut hirveän onnellinen. Olin vauva-arjessa yksin.

Parin vuoden kuluttua Heli palasi töihin, jälleen Jorvin sairaalaan. Vastassa oli iso kriisi. Naistentautien ja synnytysten toimiala yhdistyi kirurgian toimialaan, ja kätilöiden toimenkuva muuttui toisenlaiseksi. Helistä tuli henkilökunnan puolestapuhuja.

Hän tunsi taistelevansa tuulimyllyjä vastaan ja koki ensimmäistä kertaa elämässään olevansa uupunut. Vuoden 2008 alussa Heli jäi sairaus­lomalle, ja kesällä hän irti­sanoutui.

– Kyllästyin muutosrumban aiheuttamaan kiireeseen, paineeseen ja sekamelskaan. En voinut tehdä työtäni parhaalla mahdollisella tavalla.

Huomio kiinni epäkohdissa

Uusi työ löytyi neuvolasta. Heli halusi kuitenkin enemmän haastetta ja haki seksuaalikasvatuksen vastaavaksi ohjaajaksi Helsingin Tyttöjen ­Taloon. Osana työhön kuului naistietoisuusprosessi, joka kaiveli oman naiseuden pohjamutia.

– Minulla menivät puurot ja vellit vähän sekaisin. Näin joissakin nuorissa itseäni ja otin heidän asioitaan liikaa kantaakseni. Koin työssä suurta epävarmuutta ja riittämättömyyttä. Samanaikaisesti virittelin eroa lapseni isästä.

Kuormitusta lisäsi työmatka Espoosta Hakaniemeen. Heliä ahdisti poukkoilla aamuruuhkassa ärtyisten ja kiireisten ihmisten seassa. Matkan varrella oli myös runsaasti ärsykkeitä ja ääniä, jotka raastoivat hänen korviaan.

Mistä saat tukea?

– Myös sisareni ovat sairastaneet masennuksen, joten olemme toimineet toistemme vertaistukijoina. Lisäksi minulla on ­ystäviä, joilta ­ei ole tarvinnut ­piilotella mustimpiakaan tunteita.

Mitä olet oppinut?

– Elämä ei ole helppoa, eikä sen edes kuuluisi olla. Vaikeudet on viisainta hyväksyä, vaikka aina se ei ole helppoa.

Suurin voimavara?

– Tietoisen läsnäolon harjoitusten tuominen arkeen. Käyn kerran ­vuodessa hiljaisuuden retriitissä, jossa saan hengitellä kaikessa rauhassa.

Missä pisteessä olet nyt?

– En ole tällä ­hetkellä masentunut, mutta minulla on yhä vahva taipumus alavireisyyteen. Siksi joudun kuulostelemaan mieli­alaani koko ajan.

Parasta, mitä voisi tapahtua?

– Se, että jaksan elää lasteni kanssa tavallista arkea, jossa he saavat kasvaa turvallisesti. Unelmoin myös maalle muutosta.

– Minulle on tyypillistä, että poimin ympäristöstäni kaikenlaista, mitä en halua nähdä. Huomioni keskittyy epäkohtiin ja kielteisiin asioihin. Jos näen esimerkiksi naisen, jolla on musta silmä, se jää mieleeni ja vie voimavaroja. Siksi olin jo töihin tullessani kuormittunut. Ja vielä piti jaksaa matka toiseen suuntaan. Uuvuin täysin, mutta sinnittelin sisulla.

Lopulta Heli jäi sairaus­lomalle, joka muuttui ajan myötä kuntoutustueksi. Päällimmäinen tunne oli helpotus. Nyt hän sai antaa itselleen luvan levätä. Heli kävi terapiassa, jossa pääsi purkamaan historiaansa ja masennuksensa syitä.

Parin vuoden kuluttua hän oli niin hyvässä kunnossa, että kykeni palaamaan työelämään työkokeilun kautta. Hän sai paikan Suomen Mielenter­veysseurasta. Työkokeilun ­jälkeen hänelle tarjottiin osa-aikaista työsuhdetta.

– Se oli ammatilliselle itsetunnolleni mahalaskun jälkeen mahtava kokemus. Minä pystyin ja osasin, ja minusta haluttiin pitää kiinni.

– Masentuneisuus on rakentunut sukuni ja elämäni käänteissä osaksi persoonaani. Kerron siitä avoimesti, koska piilottelu vain lisäisi kuormaani, Heli Koivula kertoo.

Palapeliperhe hullunmyllyssä

Keväällä 2014 Heli totesi olevansa raskaana. Hän oli tutustunut toisen lapsensa isään pian sairauslomalle jäätyään. Tämä asui toisessa kaupungissa ja muutti vasta tänä keväänä Espooseen.

– Palapeliperhe ei ole helppo yhtälö, joten puhuin jo raskausaikana masennustaustastani neuvolassa. Sanoin, että jos jotakin apua oli saatavissa, halusin sitä. Pääsin vauva­perhetyön psykologin vastaanotolle, mikä oli loistava tuki vauvavuoteen.

Vuosi oli vauvan syntymän tuottamasta ilosta huolimatta raskas. Kesällä Helin selkä leikattiin. Sitten hänen äidillään todettiin aivokasvain. Se oli hyvänlaatuinen, mutta piti leikata. Samanaikaisesti isän ­sydämen vajaatoiminta alkoi pahentua, ja tämä kuoli joulukuussa.

Minulla on loistavasti kehittynyt katastrofien ajattelukyky.

– Ajoin loppuvuoden Lahden moottoritietä Espoosta Padasjoelle ja takaisin. Myöhemmin olen ihmetellyt, miten selvisin tästä hullunmyllystä.

Kuopuksen syntymän jälkeen Helillä ei ole ollut syvempiä masennusjaksoja. Mieli lähtee kuitenkin helposti sukeltamaan ja kiertämään haastavia kehiä, jos arjessa on rankkaa.

Puolella masennus toistuu

Mikä sairaus? Masennustila eli depressio on taustaltaan monisyinen mielialahäiriö, johon sairastuu elämänsä varrella 10–15 prosenttia ihmisistä. Masennusalttiutta lisääävät itsetunnon hauraus, kehityksen aikana sisäistetyt negatiiviset ajatusmallit ja läheisyyden tarpeeseen perustuva alttius alistua.

Masennus voi olla luonteeltaan myös keino paeta sitä laukaisevia tai ylläpitäviä pelottavia tunnetiloja. Usein sen taustalla on pitkään tukahdutettu suru läheisen, ammatillisen aseman tai kyvyn menetyksestä tai tunne-elämää tai ihmissuhteita kapeuttava traumaattinen kokemus. Sairausalttiuteen vaikuttaa myös perimä.

Oireet: Keskeinen oire on masentunut, surullinen, ärtyinen tai tyhjä mieliala sekä alentunut kyky tuntea mielenkiintoa tai mielihyvää. Lisäksi voi esiintyä unettomuutta tai väsymystä, laihtumista tai painonnousua, keskittymis- ja muistivaikeuksia, kehon liikkeiden hidastuneisuutta tai levottomuutta, seksuaalista haluttomuutta, arvottomuuden ja toivottomuuden tunnetta sekä vakavimmissa tilanteissa kuolemantoiveita tai itsemurha-­ajatuksia. Oireiden vaikeusaste heijastuu yleensä toimintakykyyn.

Hoito: Masennuslääkkeet voivat lyhentää masennusjaksoja ja estää niiden toistumista. Kaikki eivät kuitenkaan hyödy lääkehoidosta. Silloin psykoterapia voi olla paras hoito.

Vakavaa masennusta voidaan hoitaa tehokkaasti myös sähköhoidolla. Lievän ja keskivaikean masennuksen hoitoon on saatavilla Mielenterveystalon nettiterapiaa.

Uusiminen: Hoidosta huolimatta noin puolella masennus toistuu, osalla useita kertoja. Kahden sairastetun vakavan masennusjakson jälkeen kolmannen jakson todennäköisyys kohoaa yli 70 prosenttiin, jos potilas ei saa hoitoa. Kolmannen sairausjakson jälkeen uusiutumissriski on jo yli 90 prosenttia.

Lähde: terveyskirjasto.fi (2018), terve.fi.

– Yksi lääkäri sanoi, että minulla on loistavasti kehittynyt katastrofien ajattelukyky. Mietin mieluummin sitä, mikä voi mennä pieleen, kuin lähestyn asioita optimismin kautta. Tämä on vahvasti lapsuudessa opittua sosiaalista perimää.

– Myös riittämättömyyden, huonommuuden ja yksinäisyyden kokemukset aktivoituvat yhä vastoinkäymisissä ja voimien ollessa vähissä. Kaikkein mustimmilla hetkillä minusta on tuntunut, etten jaksa elää. En ole kuitenkaan koskaan yrittänyt enkä edes suunnitellut itsemurhaa.

Mitään ei ole pakko tehdä

Olennaisimpana selviytymisessään Heli pitää avun hakemista. Hän ei ole jäänyt pitkäksi aikaa yksin vaikeuksiensa kanssa. Saamansa avun ja tekemänsä työn ansiosta hän tuntee ja tunnistaa itsensä ja tarpeensa paremmin.

– Toinen tärkeä asia on tietoinen läsnäolo. Harjoitusten avulla olen kyennyt tarttumaan tähän hetkeen ja hyväksymään vaikeita asioita ja tunteita. Vointini on parantunut isoin harppauksin. Siksi enää ei ole hirveän suurta riskiä, että mieleni sukeltaisi liian syviin vesiin. Suhtaudun työhönkin nykyisin niin, että jos se alkaa viedä liikaa voimiani, minun hommani ei ole tehdä sitä.

Jos työ alkaa viedä liikaa voimiani, hommani ei ole tehdä sitä.

Heli toivoisi, että voisi rohkaista muitakin hakemaan sinnikkäästi apua. Jos sitä ei löydy ensimmäisestä suunnasta, on käännyttävä toiseen suuntaan. Lisäksi kannattaisi antaa itselleen lupa kysyä, mikä on minulle hyväksi.

– Mitä minä haluan? Mikä minulle on parasta? Haluanko lähteä ystävän kanssa kahville vai olisiko minulle parempi olla yksin hiljaa kotona?

Pitäisi-sanaa Heli suorastaan kavahtaa. Hän pyrkii aina pysähtymään, kun kuulee sanan tai se pulpahtaa hänen päähänsä.

– Pitääkö minun oikeasti? Pitääkö minun esimerkiksi pestä tänään ikkunat? Ei pidä, jos minulle on tärkeämpää huokailla sohvalla, hän ­sanoo.

Et ole yksin!

Mieli Maasta ry on valtakunnallinen yhdistys, joka ­tukee masennukseen sairastuneita ja heidän läheisiään. Avoimiin ryhmiin pääsee ­mukaan tulemalla paikalle ryhmän kokoontu­mis­aikana. Keskeistä on omien tunteiden kohtaaminen ja kokemusten jakaminen ­muiden kanssa.

Lisätietoa: mielimaastary.fi.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 9/2019.

Julkaistu: 28.11.2019