Erityisherkkä ymmärsi, ettei olekaan outo ja erilainen

Vuosi sitten ennen joulua Anne Tuomela (32) ja Annen maha haahuilivat kirjakaupassa. Vauva kellui Annen vatsassa, ja ehkä ilmassa oli hyvää sattumaa – hiven joulun taikaa. Hyllystä osui käteen Elaine Aronin kirja Erityisherkkä ihminen, ja takakannen luettuaan Anne tiesi, että tämä kirja on pakko lukea.

Osui ja upposi. Anne luki ahmien. Tämähän on kuin minun elämästäni! Minäkin reagoin juuri näin!

Ehkä koen tulleeni väärinymmärretyksi elämässäni niin monta kertaa siksi, että olen erityisherkkä, oivalsi Anne.

Ihan sama, sanooko joku erityisherkkyyttä muotitermiksi tai luuleeko joku, että kyse on diagnoosista tai sairaudesta, josta pitäisi päästä eroon. Mutta Annelle merkitsi paljon, että hän löysi sanoja sille, mikä on häntä itseään ja sai tietoa siitä, mitä ei ollut ennen ymmärtänyt.

(Ei, erityisherkkyys ei ole sairaus, vaan synnynnäinen ominaisuus, joka ilmenee eri ihmisillä eri tavoin, esimerkiksi niin, että erityisherkkä havainnoi ympäristöään tarkasti, kokee syvästi ja reagoi voimakkaasti.)

Vuoden aikana Anne on pohtinut paljon.

- Nyt koen, että saan olla oma itseni. En tiedä, oliko näin vuosi sitten. Kymmenen vuotta sitten en ainakaan olisi ollut vielä valmis tähän. Että nyt olen niin sinut itseni kanssa.

- Erityisherkkyyden ymmärtäminen on tuonut itsetuntemusta ja armollisuutta itseäni kohtaan. Etten ole vain jotenkin outo. Olen erilainen, ja niinhän me kaikki olemme.

Monesti, niin monesti aiemmin Anne on ajatellut olevansa nimenomaan outo.

Jo lapsena häpeän ja erilaisuuden tunteet olivat tuttuja. Ei kai kukaan muu enää tässä iässä kömmi äidin ja isän sänkyyn!

Eikä Anne pelännyt vain pimeää niin kuin monet muutkin, vaan myös takaovea ja varastoa, jonne mielikuvitus kehitteli hirveistä hirveimpiä hirveyksiä.

Muutokset ovat aina olleet hankalia. Silloin, kun siirryttiin haukiputaalaisesta kyläkoulusta isompaan, tuntui, ettei muutto ollut luokkakavereille juttu eikä mikään. Mutta Annella oli vaikeaa.

Nyt Anne ajattelee, että olisi helpottanut, jos joku olisi jo lapsena voinut kertoa hänelle erityisherkkyydestä.

Anne on ymmärtänyt olevansa herkkä sekä tunnemaailmaltaan että aisteiltaan.

Pahin painajainen oli kököttää Linnanmäen 3D-elokuvakatsomossa ympärillä välkkyviä valoja, järkyttävä mökä ja niin paljon porukkaa, ettei poiskaan päässyt. Ihanaa on, kun saa hissutella kotona omassa rauhassa vaikka pari päivää putkeen niin, että käy vain postilaatikolla.

-Olen nauttinut aivan hirveästi, sanoo Anne äitiyslomasta ja rauhallisesta elämänvaiheesta rauhallisen Aarre-vauvan kanssa.

Lue lisää: Ymmärrä tunteitasi

Annella on kaksi ammattia: lastentarhanopettaja ja lähihoitaja, joka on erikoistunut mielenterveys- ja päihdetyöhön. Hän on vaihtanut työpaikkaa melko usein, vaikka on vasta rapiat kolmikymppinen. Aina hän on halunnut lähteä itse.

Ehkä erityisherkkyys on vaikuttanut siihen, ettei ole viihtynyt kauan samassa työpaikassa, hän miettii nyt. On tullut tunne, että on ongelmia tai että haluaa jotain muuta.

-Nyt ajattelen, että ehkä en olekaan viallinen, vaan oma kuormittuminen on ollut liiallista.

Anne on tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen. Oikeudenmukaisuus on hänelle tärkeää, ja syviä viiltoja tulee, kun huomaa, ettei elämä aina ole oikeudenmukaista. Raskain puoli erityisherkkyydessä on Annen mielestä juuri se, että kokee pohjamutia myöten rankasti sen, että maailmassa on paljon pahuutta ja kaltoinkohtelua.

Piittaamattomuus ei ole Annen juttu. Esimerkiksi työpaikalla yhteisiä sääntöjä täytyy noudattaa, hän ajattelee.

Hän hakeutuu mieluiten sellaisten ihmisten seuraan, jotka ovat sydämellisiä ja empaattisia. Tavallisesti hän itsekin on hyvin empaattinen – paitsi silloin, kun on väsynyt tai nälkäinen tai pahimmassa tapauksessa sekä rättipoikki että jättinälkäinen. Esimerkiksi silloin, kun on tullut kotiin työpäivän jälkeen.

-Ylivirittyneenä erityisherkkä on kaikkea muuta kuin empaattinen oma itsensä. Nyt kun senkin tiedostaa, ymmärtää, että tarvitsee enemmän lepoa ja taukoa eri ärsykkeistä eikä tule enää sellaisia miksi mä taas räjähdin/kiukuttelin/huusin kotiin tullessani -tuntemuksia.

Nyt Anne on alkanut ymmärtää sitäkin, miten erityisherkkyys on voinut tuntua myös hänen parisuhteissaan. Tällä haavaa hän elää kaksin poikansa kanssa ja on yksinhuoltaja. Onko erityisherkkyys jotenkin vaikuttanut suhteiden päättymiseen nuoruudessa, miettii Anne. Hän on aina tarvinnut paljon omaa rauhaa ja yksinoloa, mikä taas on voinut tuntua seurustelukumppanista loukkaavalta.

Ja sitten se hurmio! Se, että tunteet kertautuvat potenssiin ääretön. Rakkauden huuma nousee alussa aivan pörröksi, kun tuntee isosti – ja sieltähän kolistaan myöhemmin alas ryskien, mustelmia saaden.

Arjessakin, aivan joka päivä, tunteet tuntuvat isosti ja syvästi. Itku tulee helposti – haastattelun aikanakin on pari sellaista hetkeä. Joskus Anne pidättelee, muttei aina. Miksi aina pitäisi? Jos ystävän vauvan ristiäisissä on kyyneliä poskella, niin mitäs tuosta.

Myös nauru ja haltioituminen ovat herkästi pinnassa. Taide ja musiikki voivat vaikuttaa syvästi. Voimabiisejä Annella on monta, esimerkiksi se, jossa Janna laulaa, että hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät, hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa. Oikeastaan sanat osuvat niin, että tämä voisi olla erityisherkkien erityisvoimabiisi.

Yhdestä tunnetilasta ei voi noin vain nopeasti leikata itseään irti ja siirtyä toiseen. Anne miettii, oliko virhe katsoa juuri ennen haastattelua tv-ohjelmaa, jossa kerrotaan kadonneiden ihmisten koskettavia tarinoita. Tällaiset tarinat eivät vain raapaise Annen pintaa, vaan saavat hänet eläytymään syvästi. Hän osaa jo suojella itseään niin, ettei katso ollenkaan sellaisia ohjelmia tai videoita, jotka kuvaavat lasten tai eläinten kaltoinkohtelua.

Toisaalta hänellä on nyt – erityisherkkyytensä tajuamisen jälkeen – myös keinoja, joilla rauhoittaa itseään ja järkeistää tilannetta silloin, kun musta tunne imee liiaksi uumeniinsa.

-Hei, tulehan vähän takaisin sieltä syvästä reagoinnista. Eivät asiat välttämättä niin pahasti ole.

Eikä tämä tarkoita sitä, että Anne latistaisi omaa itseään tai yrittäisi tukahduttaa herkkyyttään. Monessa kohden herkkyys on voima, joka tuo hyviä asioita elämään, ajattelee Anne.

-Voimakkaan empaattisuuden vuoksi pystyy iloitsemaan toisen onnesta kuin omasta. Tunne tarttuu, hän esimerkittää.

-Ja nyt kun elän lähes aina hyväntuulisen ja hymyilevän pojan kanssa, niin omakin suu on hymyssä koko ajan.

Annen erityisherkkyys ilmenee myös luovuutena. Ei, hän ei maalaa tauluja, kuten siskonsa. Mutta hänessä on käytännöllistä arjen luovuutta. Hän naureskelee lempeästi hassuille keksinnöilleen esimerkiksi ruuanlaitossa ja sisustamisessa. Mitään hän ei halua heittää hukkaan, ja kierrättämisessä luovuus on hyväksi. Päiväkodin töissä uuteen ryhmään mennessä hän saa kiksejä, kun huomaa nopeasti vaikkapa, miten jokin käyttämättä jäänyt huone saadaan vallattua lasten iloiseen toimintaan.

Ennen Anne ihmetteli, miten muut eivät aina huomaa sitä kaikkea, minkä hän huomaa. Ja eivätkö kaikki pohdikaan koko ajan kaikkea niin, että aivot savuavat!

Kun Anne kulkee kaupungilla, hän yhtäaikaisesti kuulee autojen jyrinän, vanhan miehen räkäisen rykinän, kimakan sireenin jostain kauempaa ja aistii, ettei vieressä kulkevalla ystävällä ole tänään kaikki hyvin, haistaa tupakansavun, tuntee vasemman jalan sukan valuneen inhottavasti makkaralle ja kylmän pistävän nilkkaan ja niin edespäin – mutta myös lukee jatkuvasti kaikki tekstit, jotka osuvat näkökenttään, mikä tuntuu kaiken tämän muun päälle jo vähän liialliselta.

Pää kehrää yhtä mittaa ajatuksenlankoja. Mitähän senkin takana on, että tuo bussikuski oli töykeä, aamusta iltaan ajaa täällä, yhtä ja samaa joka ikinen päivä uudestaan ja asiakkaatkin ovat töykeitä ja sillähän voi kotona olla vaikka minkälaista, paljon paineita on, kun pitää tienata ja perheestä samalla huolehtia ja olisin kai minäkin aika poikki, jos elämä olisi tuollaista….

Haastattelua tehdään Annen kodikkaassa keittiössä oululaisessa luhtitalossa. Anne puhuu vuolaasti, mutta samalla hän ehtii rullata mielessään monia ajatuksia, toisia pidemmälle ja toisia jonkin matkaa, kerkeästi ja joka suuntaan.

-Sellaistakin tässä pohdin, että mahtaisiko tuo toimittajan työ olla mukavaa erityisherkälle. Siinähän saa olla sekä ihmisten kanssa että välillä yksinään, hän nauraa.

Kuva: Anne Tuomela nauttii rauhallisesta arjesta Aarre-vauvan ja Frank-terrierin kanssa.