Kauneus & Terveys

"Seksuaalinen hyväksikäyttö rikkoi mieleni"


Kaisa Klapuria käytettiin seksuaalisesti hyväksi seurakunnassa, jossa hän kasvoi lapsena. Mieli sairastui ja hän vietti seitsemän vuotta suljetulla osastolla.
Kuvat Kaisu Jouppi

“Juuri kun kaikki tuntui olevan hyvin, elämäni romahti. Oli syksy 2001, ja abivuoteni oli juuri alkanut. Minulla oli kympin keskiarvo, ja olin hyvä esittämään tervettä. Olin mennyt salaa naimisiin poikaystäväni kanssa heti, kun olin täyttänyt 18. Ajattelin, että näin pääsen pois kotoa, jätän kaiken ja aloitan alusta.

Tavallaan se onnistuikin. Ehdimme olla naimisissa vuoden. Sitten yksi lapsuuden aikaisista hyväksikäyttäjistäni tunkeutui kotiimme.

En pysty kertomaan tilanteesta enempää, sillä se oli ja on yhä hyvin traumaattista. Tuntui kuin päivä olisi vaihtunut yöksi. Vanhat traumani palasivat. Koko se rakennelma, jota olin koonnut, luhistui. 

Menin lääkäriin ja valehtelin, että äidilläni on syöpä ja tarvitsen unilääkkeitä. Sitten kävin kirjoittamassa fysiikan preliminääristä täydet pisteet, menin kotiin ja otin kaikki lääkkeet kerralla.

Päädyin psykiatriseen sairaalaan. Seuraavien kymmenen vuoden aikana olin seitsemän vuotta suljetulla osastolla.

Pelkäsin helvettiä jo pienenä

Asuin lapsuuteni kylässä, jossa kaikki olivat fundamentalistisen uskonnollisia. Minulla on neljä veljeä ja rakastavat vanhemmat, mutta uskonto varjosti elämää. Jo nelivuotiaana pyysin joka ilta anteeksi kaikilta perheenjäseniltä.

Kuusivuotiaana pohdin, joutuisinko helvettiin, jos kuolisin, vai pelastuisinko lapsen viattomuuden avulla. Heräsin öisin pelkäämään ja julistin uskoa koulukavereille.

En kertonut hyväksikäytöstä

Seurakunnassa, jossa kasvoin, minulle tehtiin seksuaalista väkivaltaa. En muista tarkkaan, milloin se alkoi. Kyse oli perheeni ulkopuolisista ihmisistä enkä osannut kertoa asiasta kenellekään.

Siitä on yhä vaikea puhua. Kun puhun elämästäni, tuntuu siltä kuin kertoisin jostakin toisesta.

Meno herätyshenkisessä seurakunnassa oli holtitonta. Ihmiset kaatuilivat, leikkivät eläimiä ja puhuivat kielillä. Siellä ei ollut mitään eikä ketään turvallista lapselle. Se maailma sopi huonosti yhteen sellaisen tavallisen arjen kanssa, jossa pohdittiin huomista matikan koetta.

Uskoin, että olen paha tyttö

Minusta tuli anorektinen, sairas, itsetuhoinen ja harhainen lapsi. Kävin terveydenhoitajalla muutaman kerran, koska pyörtyilin ja olin hyvin laiha. Muuten oireitani ei huomattu. Ehkä se vaikutti asiaan, että olin hyvä koulussa.

Osasin myös piilottaa ongelmani. Hyväksikäytön aiheuttama syyllisyys ja häpeä olivat valtavia: olen paha, paha, paha tyttö, joudun helvettiin ja olen ansainnut sen. Koin, että olin kirottu, koska minulle tehtiin niin kamalia asioita.

Lue myös: Autatko liikaa ja vahingoitat itseäsi?

Sisälläni asuu poika

Miten jotain niin pahaa saattoi tapahtua siinä yhteisössä, joka oli olevinaan niin hyvä ja oikeassa? Jälkikäteen tuntuu luonnolliselta, että tuo ristiriita aiheutti minulle dissosiaatiohäiriön. Minun piti vakuuttaa itselleni, että se, mitä koin, ei ollut totta. Mieleni jakautui, jotta pystyin elämään.

Noin kymmenvuotiaana minussa syntyi poika nimeltä Joel. Hän on osa minua, mutta erillinen persoona. Tuo iloinen pieni poika edustaa kaikkea hyvää ja puhdasta. Hän on ystävä, jonka rikkinäinen mieleni loi, koska minulla ei ollut kuuntelijaa.

Hyväksikäyttö jatkui siihen asti, kun olin varhaisteini. Olin seurakunnassa vielä teininäkin neljä viisi iltaa viikossa.

Teeskentelin tavallista

Muistin vain osittain sen, mitä minulle oli tapahtunut, vaikka väkivallasta jäi kehooni jäljet. Minulla oli univaikeuksia, viiltelin itseäni, oksentelin ja olin syömättä.

En ajatellut, että sellainen olisi normaalia, mutta avun hakeminen ei ollut vaihtoehto. Olinhan kirottu. Ajattelin, että minussa oli jotain perustavanlaatuisesti vialla.

Tarkkailin, miten normaalit ihmiset käyttäytyvät, ja teeskentelin sellaista. Olin toisaalta aktiivinen ja minulla oli paljon ystäviä. Vietin aikaa hevostalleilla ja keskityin kouluun.

Kuva Kaisa Klapurin surullisimmilta vuosilta, Kaisan kotialbumista.

Suljetulla osastolla en saanut terapiaa

Kun yritin itsemurhaa ja jouduin suljetulle osastolla, alkoivat pimeät vuodet. Ne olivat eri lailla pimeitä kuin lapsuus. Halusin aluksi jäädä hoitoon. Koin, että olen niin paha, että satutan jotakuta, vaikka oikeasti olen tosi kiltti.

Trauma iski hirveinä takaumina päälleni. Hypin seinille ja yritin tappaa itseni. Ylioppilaskirjoituksiin mukaani laitettiin hoitaja, koska olin niin sekava.

Kirjoitin kuusi ällää.

Parhaalla tahdollakaan en voi sanoa kuin sen, että olen hengissä hoidosta huolimatta. Kerroin sairaalassa selvästi, mitä minulle on tehty. En silti saanut terapiaa, vaan skitsofreniadiagnoosin ja 19 eri lääkettä. Tunsin itseni kemikaalikoekaniiniksi. En ymmärrä, miksen saanut muuta apua.

Pystyin juttelemaan omahoitajalleni. Muuten on sanottava, että osastolla oli monia hulluja, eivätkä he olleet potilaita.

Lihoin 80 kiloa ja nukuin päiväkausia

Lääkkeiden takia nukuin 17–18 tuntia päivässä. Väsymys oli kuin vuosituhannen krapula, keuhkotauti ja kooma yhdessä. Pulssini oli 140, minulla oli jatkuva kuume ja lihoin 80 kiloa. En tunnistanut itseäni ja ajatuksiani enää.

En olisi selvinnyt hengissä ilman aviomiestäni. Hän ei hylännyt minua, vaikka en tunnistanut häntäkään aina. Vanhempiani olen halunnut suojella, mutta miehelleni olin kertonut lapsuudestani jo teininä. Hän oli tukena, vaikka koki uskovaisena suurta ristiriitaa asiasta.

Joka päivä töiden jälkeen hän istui sairaalavuoteeni vieressä ja piti minua kädestä. Kun painoin yli 150 kiloa, hän katsoi minua silmiin ja kertoi, miten kaunis olen.

Lue myös: Tositarina hyväksikäytöstä

Psykoosilääkkeet pahensivat oloa

Pahimmillani olin kuin kiemurteleva käärme. Pakkoliikkeet olivat jatkuvia. Esimerkiksi kielen kiemurtelu sattui ja vaikeutti syömistä. Sain myös epileptisiä kohtauksia, jotka saattoivat kestää tuntikausia. Aina kun sain jostakin lääkkeestä kouristuskohtauksen, aloitettiin uusi.

Lopulta mitään ei uskallettu enää kokeilla. Neurologi totesi, että kuolen, jos neuroleptien käyttöä ei lopeteta.

Vapauduin lääkekierteestä vain, koska sain niistä rajut sivuvaikutukset. Lääkärien yllätykseksi aloin voida paremmin. Psykoosilääkkeet olivat vain pahentaneet vierauden tunnettani. Aloin kuulla, mitä ajattelin, ja tuntea olevani kehossani. Pärjäsin ajoittain kotona, jaksoin urheilla ja syödä hyvin. Laihduin 80 kiloa parissa vuodessa.

Ratkaiseva muutos tapahtui vuonna 2012, kun muutin Ouluun. Uusi psykiatri kuunteli oikeasti, mitä kerroin. Puolen tunnin keskustelun jälkeen hän arveli, ettei minulla taidakaan olla skitsofreniaa.

Dissosiaatiohäiriö: En aina tunnista itseäni 

Silloin kuulin ensimmäistä kertaa dissosiaatiohäiriöstä. Pääsin myös terapiaan ja olen ollut lääkkeittä siitä lähtien.

Kun luin sairaudesta lisää, tuntui kuin olisin lukenut itsestäni. Siihen asti olin ihmetellyt, miksi kuulen ääniä, tai en yhtäkkiä osaa kävellä tai puhua enkä näe värejä. Oli mieletöntä saada nimi sille, mikä minua vaivasi.

Dissosiaatio näkyy vierauden tunteena. En aina tunnista itseäni tai kehoani. Kun katson peiliin, kasvoni eivät ole minun. En aina tunne kipua, kuumaa tai kylmää. Enkä tunne surua tai iloa silloin, kun pitäisi.

Kuulen mielessäni lapsen itkua

Opin tekstiä sivukaupalla ulkoa, mutten muista ystäväni häitä, koska eri osa mielestäni on ollut paikalla. Joskus kuulen Joelin äänen: ei hätää, minä autan sinua. Saatan kuulla muitakin ääniä, kuten hätääntyneen lapsen itkua. Ajattelen, että se olen minä pienenä. Muut äänet eivät ole erillisiä kuten Joel, jolla on oma käsiala ja tapa puhua.

Joskus mietin, voiko tällainen sairaus olla totta. Oireet ovat niin erikoisia. Toisaalta ihailen mielen kykyä kehittää selviytymistapoja. Jos kipu on sietämätöntä, mieli päättää, ettei sitä ole. Jos on elänyt sellaisen lapsuuden kuin minä, ei olisi tervettä olla terve.

Aktiivinen elämä auttaa

Vaikka olin käynyt terapiassa, en ollut halunnut puhua menneestä – vain siitä, miten selvitä eteenpäin. Sitten aloin heräillä öisin puhumaan. Trauman aiheuttaneet tapahtumat alkoivat pulputa suustani. Kaipasin kipeästi jotakuta, joka jakaisi salaisuuden. Huomasin, että olikin hyvä, että joku kuunteli ja sanoi, ettei se ollut sinun vikasi.

En usko, että isoista traumoista on mahdollista selviytyä normaaliin elämään ilman terapiaa. Mutta se ei voi olla elämäntapa. Haavoja ei voi repiä auki loputtomasti. Rutiinit ja tavallinen arki auttavat.

Elän nyt hyvin normaalia elämää. Opiskelen, teen töitä ja toimin vertaistukihenkilönä Uskontojen uhrien tuki ry:ssä. Kirjoitan paljon. Olen kustannustoimittanut dissosiaatiohäiriöstä kertovan kirjan Viisi naista, sata elämää.

Urheilen päivittäin. Liikunta tuo tunteen, että kehoni toimii ja on minun puolellani. Käyn jumpissa. Luulen, että mietiskely ja jooga eivät sopisi minulle. Jo pelkkä kävely voi ahdistaa. Hiljaisina hetkinä saatan kuulla ääniä.

Aktiivisuuteni voi olla pakenemista. Toisaalta, kun on nukkunut kymmenen vuotta, on kova into tehdä asioita.

Hakisinko oikeutta hyväksikäytöstä

Kun aloitin opiskelut, mieleni oli vielä minulle tavalliseen tapaan selvästi jakautunut: kotona en muistanut, mitä olin tehnyt yliopistolla. Nyt olen eri paikoissa yhä enemmän ja enemmän sama.

En peittele sitä, että olen mielenterveyskuntoutuja. Olen liikaa velkaa suljetulla osastolla tapaamilleni ihmisille. Siellä on paljon vaiennettuja ihmisiä, joilla ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Onko kukaan muu niin aseeton?

Emme kuule niiden tarinoita, jotka eivät selviä. Ajattelen, että elämäntehtäväni on kertoa traumatisoitumisesta ja dissosiaatiosta ja poistaa niihin liittyvää häpeää.

Olen miettinyt oikeuden hankkimista lapsuuteni kokemuksista seurakunnassa. En ollut ainut hyväksikäytetty, eivätkä kaikki ole selviytyneet näinkään hyvin. Toisaalta mietin, kannattaako prosessia käydä läpi. Rikoskin on vanhentunut.

Lue myös: “Muistan, miltä raiskaajani haisi”

Onnelliset lapset hämmentävät

En ole koskaan voinut ajatella hankkivani lapsia. Kun näen iloisia ja onnellisia lapsia, hämmennyn.

Olimme mieheni kanssa naimisissa viisitoista vuotta ja olemme yhä ystäviä. Minulla on ollut sellainen siunaus elämässäni, että minulla on hyviä, pitkäaikaisia ihmissuhteita. Tosin osa heistä on enemmän uskossa.

Itse olen mustien lampaiden mustin lammas. En osaa uskoa Jumalaan, vaikka haluaisin. Minulla on kova jano totuuteen.

Vaihtaisin kaiken jos voisin

Olen oppinut paljon ihmismielen toiminnasta ja siitä, miten mielenterveyskuntoutujia kohdellaan. Mutta jos kysytään, antaisinko oppimani pois ja ottaisinko normaalin elämän tilalle, niin kyllä, heti. Hinta on ollut liian kova.

Synkkiä, pimeitä hetkiä on edelleen, sillä traumakokemukset palaavat välillä. Eivät ne tuosta vain parane. Eikä sairaus jalosta, jotta osaisin koko ajan iloita pienistä asioista.

Muistan silti monena aamuna olla onnellinen siitä, että jaksan nousta. On ihme, että olen elossa. Minulla on onni nähdä maailmassa hyvyyttä helpommin kuin pahuutta. Uskon, että hyvä voittaa." 

Lue myös:

Kaisa Klapurin haastattelu Yle Areenassa

“Paranenko enää koskaan?”

Tiesitkö? Näihin sairauksiin liittyy väsymys

Julkaistu: 2.8.2017