"Muistan, miltä raiskaajani haisi"

Nokialainen Marianne Karttinen, 42, joutui lapsena raiskatuksi. Uudessa runokirjassaan Rikki revitty – ehjäksi rakastettu  hän sanoittaa pienen tytön tuskan aikuisen naisen selviytymistarinaksi. Marianne kertoo tarinansa, jotta saman kokeneet saisivat voimaa selviytyä:

Muriset niskaani. Turpa kiinni tai lyön uudelleen! Älä, rukoilen. Olet painava, en voi liikkua, hengittää. Mitä teet?! Älä! Eikö kukaan auta?! sattuu, sattuu, sattuu.

“Näin kirjoitan runokirjassani pienen, rikki revityn tytön kärsimyksestä. Kymmenen vuotta sitten olin ahdistunut ja käynyt puoli vuotta terapiassa. Satuttava lapsuusmuisto kesältä 1983 oli palannut vahvasti mieleeni sen jälkeen, kun oma poikani täytti kahdeksan.

Muistin kuuman kesän. Aurinko paistoi, hiki kiharsi otsatukan ja hiekkatie lämmitti jalkapohjia. Olin kahdeksanvuotias koululainen.

Viimeisillään raskaana ollut äitini oli joutunut sairaalaan tarkkailuun. Ikävöin äitiä. Isä kävi töissä, mutta lähellä asuva sukulainen hoiti minua. Päätimme, että lähdemme hänen kanssaan kahdestaan maalle auttamaan heinänteossa.

Nautin maalaiselämästä: lehmistä, vastaniitetyn heinän tuoksusta, jopa korsien pistelystä paljailla säärillä.

Muistan, miten pollea olin, kun pääsin istumaan traktorin kyytiin. Kerran ajelulla tunsin, kuinka kuski laski kouransa polvelleni. Vaikka olin lapsi, aistin, ettei hipelöinti ollut aikuisen turvallista kosketusta vaan vaativaa ja tunkeilevaa. Käsi ei kuitenkaan edennyt polvea ylemmäs.

Voi, kun olisin uskonut jo silloin sisäiseen hälytyskellooni. Minä en luottanut mieheen, vaikka hän oli yhteisössään arvostettu, perheellinen ihminen. Uskovainenkin vielä.

Lue myös: Mitä on seksuaalinen väkivalta?

Helle jatkui. Heinäpellolla oli jumalattoman kuuma. Mies ehdotti, että hän voisi viedä minut uimaan. Epäröin lähtemistä, koska minulla ei ollut uikkareita mukana. Ajattelin sitten, että riisun pusikossa ja pulahdan nopeasti järveen.

Menimme rantaan. Muistan, kuinka saattajani pelotteli, että järvessä on rapuja ja kalliolla kyykäärmeitä.

Kastauduin veteen. Mies odotteli rannalla pyyhkeen kanssa. Kun nousin järvestä, hän kaappasi minut pyyhkeen sisään. Yhtäkkiä hän heitti pyyhkeen maahan ja tempaisi minut vatsalleni. Pelästyin. Ihmettelin, olinko tehnyt jotain pahaa, koska hän paiskasi minut maahan. Yritin lähteä karkuun, muttei minusta ollut miehelle vastusta.

Muistan ihan kaiken. Kivun, äänet ja ennen kaikkea hajut: vanhan viinan, kahvin ja kuivan mäntymetsän. Ja miehen hien. Muistan jokaisen ähkäisyn, lyönnin ja varsinkin käden, jolla hän painoi minut selästä maahan.

Palasin polvet ja sielu vereslihalla miehen kanssa takaisin talolle. Pellon sonnimullikat olivat lähteneet karkuun, ja väki vilisti niiden perässä. Kun joku kysyi polvistani, kerroin vain, että kaaduin.

Menin ulkohuussiin ja istuin siellä pitkään. Olin paniikissa. Tunsin itseni helkkarin likaiseksi ja tahratuksi. En uskaltanut puhua raiskauksesta kenellekään. Kaikki tuntui pikkutytöstä oudolta, käsittämättömältä. Mies oli pelotellut minua sanomalla, ettei äitini rakasta minua vaan tulevaa vauvaa. Hän ei uskoisi minua kuitenkaan.

Mies oli selvästi suunnitellut tekonsa, sillä oli sovittu, että lähdemme seuraavana päivänä maalta pois. Lähdön hetkellä hän kaivoi kukkarostaan kolikoita ja antoi ne minulle muka syntymäpäivälahjaksi.

Kun palasimme kotiin, äiti oli edelleen sairaalassa. Vauvan synnyttyä minusta tuntui juuri siltä, että hän rakasti vain pikkuveljeäni. En kertonut mitään tapahtuneesta. Minulla ei ollut sanoja asialle.

Lapsella on kyky unohtaa. Raiskaus painui taka-alalle pitkäksi aikaa. Paniikkikohtaukset ja käsittämätön itseinho nousivat pintaan vasta nuorena aikuisena, kun aloin seurustella tulevan mieheni kanssa.

Lue myös: Vanha mies pakotti seksiin 13-vuotiaana

Joka ainoa kerta, kun olisi pitänyt harrastaa seksiä, taistelin paniikin kanssa. Rakastelu oli toisaalta ihanaa, toisaalta hirveää. Alitajuntani käski minun lähteä pakoon, enkä oikein käsittänyt miksi. Kaikkein pahinta seksi oli humalassa tai krapulassa, sillä raiskaajani oli haissut vanhalle viinalle ja kahville.

Salattu häpeäni varjosti liittoamme. Olihan se miehelle raskasta joka kerta vongata seksiä, koska jouduin aina käymään sisäisen taistelun ennen kuin pystyin menemään toisen lähelle. Erosimme, mutta palasimme kuitenkin yhteen.

En puhunut lapsuudenkokemuksestani nuorena edes kavereille saati vanhemmilleni. Miksi olisin? En halunnut teininä ajatella asiaa. Olin ihan tavallinen kiltti tyttö, mitä nyt kiusasin veljeäni. En tahtonut aiheuttaa huolta vanhemmille edes murrosiässä. Kannoin kuitenkin häpeää sisälläni.

Marraskuussa 2006, poikani 8-vuotissyntymäpäivän jälkeen romahdin henkisesti. Muistan, kuinka istuin autossa parkkipaikalla ja ulvoin ääneen. Tein tuolloin siivouksia yrittäjänä. Töitä saattoi kertyä pahimmillaan 90 tuntia viikossa. Olin uupunut ja haavoittuvainen. Kaikki muistot syöksyivät mieleen. Tuntui kuin olisin ollut käärittynä kelmuun, enkä saanut henkeä. Tunsin samoin kuin silloin rannalla.

Sain seuraavaksi päiväksi ajan lääkärille.  Hän määräsi masennuslääkkeitä ja antoi lähetteen terapiaan.

Esitin kotona, ettei minulla ole mitään ongelmia. Hoidin lapset ja kodin, ainakin jotenkuten. Miehen kanssa riitelin sen verran, ettei seksiä ollut. Olisin kaivannut vain turvallista syliä.

Kehoni eli raiskausta uudelleen joka yö. Se oli uskomattoman todentuntuista. Muistin raiskaajan hajun nenässäni.

Yritin kertoa kokemastani miehelleni, mutta se oli hänelle liian raskasta kuunneltavaa. Hän vetäytyi eikä kyennyt käsittelemään ahdistusta kanssani.

Lue myös: "Tulet kuolemaan tämän käden kautta"

Vanhempani järkyttyivät, kun vihdoin sain kerrottua, mikä asia minua painoi. Raiskausrikos oli tuolloin jo vanhentunut. Tapausta ei koskaan puitu oikeudessa, vaikka vanhempani siihen kehottivat.

Lopetin terapian puolen vuoden jälkeen. Tuntui, etten jaksa jauhaa enää asiaa. Lopettaminen on jälkikäteen harmittanut, mutta luulin tuolloin pärjääväni itsekseni.

Romahdusta seuraavina kuukausina ajoin autoa kuin hullu. Ilman turvavyötä, melkein kahtasataa. Katselin siltapilareita sillä silmällä, että tapan itseni. Jäisihän lapsille kelvollinen isä. Minut piti kiinni elämän syrjässä ainoastaan pelko siitä, että vain halvaannun enkä pääse eroon tuskasta.

Tukahdutin alakuloani mässäilyllä. Oluttakin kului liikaa. Istuin sohvannurkassa ja katsoin apaattisena telkkaria. Painoa kertyi. Rakensin läskeistä suojamuuria ympärilleni. Hyväksyin lihavuuden varjolla senkin, ettei avioliitto enää toiminut. En halunnut olla haluttava.

Olin vuosia hukassa. Jotakin kuitenkin muuttui. Ryhdistäydyin ja menin mukaan yhdistystoimintaan ja sain sitä kautta ystäviä ja mukavia hetkiä. Elämässä näkyi jo valonpilkahduksia, mutta sitten siivousfirmani meni nurin.

Lamaantuneena en ollut jaksanut hoitaa yrityksen asioita. Ajattelin, että jonakin päivänä asiat ovat paremmin – hoidan laskut ja muut velvoitteet sitten kun jaksan.

Lopulta tuli maksun aika. Onneksi sain mieheltäni tukea. Järjestimme raha-asiat niin, että pystyin kuittaamaan velkani. Kun selvisin velkahelvetistä hengissä, ymmärsin, että olen kuitenkin aika vahva ihminen.

Muutama vuosi sitten etsin hautausmaalta raiskaajani haudan. Sylkäisin hautakiveen ja marssin tieheni. Menin myös raiskauspaikalle. Pelkäsin, miten selviän tunnekuohusta. Muistin kaiken, mutta tuska oli vihdoin poissa. Olin onnellinen, että uskalsin tehdä sen matkan.

Yritin pelastaa avioliittoni, mutta se ei enää ollut mahdollista. Suhteemme kesti melkein parikymmentä vuotta. Muutin lasten kanssa pois yhteisestä kodista. Siitä oikeastaan alkoi lopullinen vahvistumiseni.

Minä voin nyt paremmin, toivottavasti ex-miehenikin. Ymmärrän hänen ratkaisujaan, sillä en ollut mikään helppo kumppani.

Jääkaapissani on ollut kauan vain yksi kaljatölkki. Se muistuttaa, ettei juomisesta ole lohduttajaksi, sen enempää kuin roskaruoastakaan

Tunnistan entistä paremmin tunteeni. Minun ei tarvitse enää turruttaa huonoa oloa. Osaan ja annan itselleni luvan nauttia myös seksistä. Itseinho on poissa, ja osaan taas rakastaa.

Olen antanut anteeksi itselleni ja ex-miehelleni monet kipeät asiat. Raiskaajalleni en ole anteeksi antanut. Enhän ole täydellinen.

Vaikeudet ovat muokanneet minusta naisen, joka olen tänään. Ja olen siitä naisesta hemmetin ylpeä.

Saat mut lentämään, koskettamaan taivaan kantta. Saat mut elämään, elämään kuin nainen vailla kahleita. Saat mut itkemään elämän kauneutta ja haurautta. Saat mut itkemään onnea, vapautta. Saat mut itkemään, salaisuutta. "

Runositaatit Marianne Karttinen: Rikki revitty – ehjäksi rakastettu. mediapinta.fi