Kauneus ja Terveys

Miksi nainen ahdistuu?

Miksi nainen ahdistuu?
Ahdistus on epämääräinen kansansairaus, joka rajoittaa elämää ja syö hyvinvointia. Tiina sai paniikkikohtauksen synnytyksessä, ja Johanna eristäytyi muista ihmisistä muuttamalla saareen.
Julkaistu: 23.5.2019
Käytkö varmistamassa, ettei hella jäänyt päälle? Vältätkö autolla ajamista, koska pelkäät kolaria? Istutko käytäväpaikalle, jotta pääset teatterista helposti pois? Pelkäätkö hammaslääkäriä? Googlaatko sairauksia tai välttelet ihmisvilinää?
Kaikki nämä voivat olla merkkejä ahdistuksesta. Jossain määrin tunne on hyödyksi: se varoittaa vaarasta ja suojelee. Liika ahdistus on haitallista pelkoa ja jännitystä. Kyse on ahdistuneisuushäiriöstä, jos oireet uhkaavat terveyttä ja normaalia elämää.

Yleinen kansansairaus

Noin joka viides sairastaa ahdistuneisuushäiriön. Sairaus on yhtä yleinen kaikissa länsimaissa.
Ahdistuneisuutta voi verrata yleisyydessä masennukseen. Niillä on toinenkin yhteys. Ahdistus johtaa tyypillisesti masennukseen, jos siihen ei saa hoitoa.
Perimmäistä syytä ei tiedetä. Tutkijat arvelevat, että ahdistuneen aivot korostavat pelon tunnetta. Ainakin geenien tiedetään vaikuttavan.
Nykyaika ruokkii ahdistusta. Spontaani viestittely ja avokonttori voivat olla monelle kuormittavia.
– Nykyelämä ei suosi arkuutta ja harkitsevuutta, sanoo Suomen Mielenterveysseuran kehitysjohtaja, psykiatri Kristian Wahlbeck.

Arat ja tunnolliset sairastuvat

Ahdistuksen merkkejä voi olla jo lapsuudessa. Monet ovat olleet pelokkaita ja kovia jännittämään.
– Lapsuuden kielteiset tapahtumat lisäävät riskiä aikuisiän ahdistuneisuushäiriöön. Ujoilla ja tunnollisilla ihmisillä on suurempi riski sairastua kuin suurpiirteisillä.
Uusi elämäntilanne tai kriisi voi laukaista ahdistuksen uudestaan. Moni ahdistuneisuushäiriö jää myös toteamatta. Esimerkiksi Pohjois-Suomessa vain 29 prosenttia ahdistuneista saa hoitoa.

Irtoaako leima ikinä?

Mielenterveysongelmiin liittyy yhä paljon ennakkoluuloja ja kielteistä suhtautumista. Moni ongelmista kärsivä eristäytyy torjutuksi tulemisen pelossa.
– Ongelmat eivät ole omaa syy eivätkä parane ottamalla itseä niskasta kiinni. Ahdistuneisuushäiriö on psyykkinen sairaus, johon tarvitaan ammattilaisen apua.

Sain paniikkikohtauksen synnytyksessä

”Makasin synnytyssalissa piuhoissa enkä voinut liikkua. Toisen lapsemme synnytys oli kestänyt yli kymmenen tuntia, ja olin aivan loppu. Entä jos vauvalta loppuu happi? Entä jos vauva kuolee?
Olimme yrittäneet toista lasta jo pari vuotta. Takana oli kipeä keskenmeno, ja olin pelännyt vauvan menetystä koko raskauden. Sikiö oli pieni eikä ollut kasvanut enää pariin viikkoon. Oliko hän sairas? Olinko tehnyt jotain väärin? En kestäisi, jos hän ei selviäisi.
Huoli kuristi kurkkua. Itkin, haukoin henkeä. Kohtaus kesti kymmenen minuuttia mutta tuntui ikuisuudelta. Lopulta pieni tyttö syntyi. Olin onnellinen.
Aloin saada paniikkikohtauksia yläasteella. Kohtaus iski yleensä, kun join alkoholia. Hikoilin, henki ei kulkenut ja sydän hakkasi. En tiennyt, mistä oli kyse.
Kaverit hokivat: hengitä. Oliko tämä sellainen telkkarista tuttu tilanne, jossa pitää hengittää paperipussiin?
Sain kohtauksia silloin tällöin, mutten kertonut niistä isälleni. Olisin jäänyt kiinni alkoholista alaikäisenä.
Ehkä alkoholi vapautti tunteita, jotka olivat jumittuneet sisälleni ja kohtaukset saivat kipinän niistä.
Isä teki vuorotyötä, joten itsenäistyin varhain. Minua kehuttiin reippaaksi ja iloiseksi lapseksi. Ehkä reippautta hämmästeltiin, koska olin kokenut ison menetyksen.
Kun olin neljä, äidiltäni löydettiin aivokasvain. Kun äiti kuoli, ihmettelin, miksi muut surivat.
Reippauden alla eli pelokas Tiina. Saatoin istua pitkään eteisessä ulko-oven edessä, koska en uskaltanut avata ovea. Uskoin, että ulkona vaani jotain kamalaa.
Äidin menetys jäi kaihertamaan mieltäni. Emme juuri puhuneet siitä. Pelkäsin, että isälle tulisi paha mieli. Lapsuuteni oli silti onnellinen. Isä ja 13 vuotta vanhempi isosisko pitivät minusta huolta. Sisko oli kuin äiti.
Sain diagnoosin pari vuotta sitten 27-vuotiaana. Työkaverini teki itsemurhan ja ahdistuin siitä.
Pääsin psykologille. Tärisin jo odotushuoneessa. Sitten purskahdin itkuun. Purin kaiken ahdistuksen.
Minua ahdisti töissä ja kotona. Tein kahta työtä ja blogia. Mieheni kärsi unettomuudesta ja oli masentunut. Esikoinen nukkui huonosti. Toista lasta ei kuulunut. Tunsin, että olen huono nainen ja vaimo. Sain paniikkikohtauksia töissäkin lähes päivittäin.
Psykologi ohjasi lääkärille. Sain yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin. Tilaan liittyy pitkäkestoista ahdistuneisuutta ja minulla myös paniikkikohtauksia.
Minulle määrättiin essitalopraami-lääkitys, jolla hoidetaan masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä. Kohtauksia varten sain rauhoittavia. Jatkoin terapiakäyntejä.
Diagnoosi oli iso helpotus. Tiesin vihdoin, mikä minua vaivasi. Luin netistä muiden kokemuksia. Vertaistuki tuntui hyvältä. En ollutkaan ainoa.
Viikon parin päästä lääkityksen aloittamisesta olo tasaantui. Kohtauksia ei enää tullut. Läheiset hämmästyivät, kun en enää härvännyt kuten ennen. Minun kanssani oli helpompi jutella, en rönsyillyt sinne tänne.
Vilkkauteni ja ahdistuneisuushäiriö yhdessä tekivät minusta levottoman. ADHD:ta minulla ei ole.
Kokeilin välillä elää ilman lääkkeitä, mutta oireet palasivat. Kun olin raskaana, ensin annostusta pienennettiin ja loppuraskaudesta lääke lopetetiin. Ehkä siksi odotusaika tuntui niin pelottavalta. Onneksi riitti, että mieheni oli lähellä, piti kiinni ja silitti selästä.
Kun kuopus syntyi, olin ollut ilman lääkettä muutaman kuukauden. Tarkkailin nukkuvan vauvan hengistystä. Pelkäsin, että muropaketti tippuu vauvan päähän.
Vauva känisi ensi kuukaudet. Sydän kävi kierroksilla ja ahdisti. Minun oli pakko saada itseni tasapainoon.
Kun kuopus oli kaksi kuukautta, aloitin taas masennuslääkkeet puolikkaalla annostuksella. Olo tasaantui.
Tyttäremme on yksivuotias ja voin hyvin. Terapiasta on ollut minulle hyötyä. Olen yhä herkkä stressille mutta osaan rauhoittua. Kun stressaa, hengittelen. Se toimii.
Minun on ollut vaikea hyväksyä sairauteni. Välillä tuntuu, että muilla on siisti koti, eivätkä he hermostu lapsille. Heikkoina hetkinä mietin vahvuuksiani. Kirjoitan rohkaisevat palautteet ruutuvihkoon ja luen niitä.
Rutiinien muuttaminen auttoi. Ennen juoksin täysillä ja kuuntelin musiikkia. Nyt kävelen ja kuuntelen puita.
Yksi aamu myöhästyimme lasten kanssa bussista. En tuskastunut, vaan kävelimme keskustaan ja ihmettelimme syksyn merkkejä. Elämä tuntuu kevyemmältä, kun pystyn keskittymään näihin pieniin hetkiin.”
Tiina Parviainen oli pieni lapsi, kun menetti äitinsä. Asiaa ei juuri käsitelty. Tiina arvioi, että se saattaa olla yksi ahdistuksen syy. Tiina pitää Fit Fat Mama -blogia.

Tiinan vinkit

  1. Jos ahdistus nousee, hengitä syvään, odota hetki ja puhalla ilmat ulos.
  2. Pura ahdistusta ja kirjaa tunteitasi vaikka vihkoon. Puhu tunteistasi muille.
  3. Liiku fiiliksen mukaan. Juokse basson jytkeessä tai maleksi hiljaisuudessa.

"Olen jättänyt kaikki riennot"

Johanna Amnelille sosiaaliset tilanteet ovat raskaita. Kerran esiintymisjännitys aiheutti paniikkikohtauksen ja pakotti lääkäriin.
”Olen pelännyt ihmisiä pienestä pitäen. Lapsena Turussa piilouduin äitini helmoihin aina, kun vieras ihminen puhutteli. Minulla oli silti muutama ystävä. Tykkäsin valokuvata. Sain pokkarikameran 10-vuotiaana. Olin niin sanotusta hyvästä perheestä.
Suvussani oli muitakin arkajalkoja. Silloin puhuttiin torikammosta. Tunsin monia, jotka välttelivät ihmisjoukkoja ja jotka eivät osallistuneet sukujuhliin.
Kesken yläasteen muutimme lähiöön toiselle puolelle kaupunkia. Päätin rohkaistua. Oli aika karistaa ujous, luoda uusi rooli ja saada kavereita.
Tutustuin teineihin, joilla oli vaikeaa kotona ja joista osa asui lastenkodissa. Halusin kuulua joukkoon. Karkailin ja tein tyhmyyksiä perässä. Yhtäkkiä olin kovis.
Varastimme autoja. Ovet aukesivat ja autot käynnistyivät haravan piikillä. Ajoimme Lappiin kuukaudeksi. Äiti ja isä olivat kuolla huolesta. Ei ollut kännyköitä.
Teimme murtoja kauppoihin. Muut varastivat tupakkaa ja kaljaa, minä näpistin muumilimpparia ja irtokarkkeja.
Sain usein kaupungilla turpaani. Olin porukan ainut tyttö. Muut tytöt olivat kai mustasukkaisia siitä, että hengasin poikien kanssa. Ehkä osittain tämän vuoksi muiden ihmisten kohtaaminen on minulle yhä vaikeaa.
Jäin kiinni autovarkauksista ja jouduin vankilaan. Olin ensin 17-vuotiaana puolitoista kuukautta tutkintavankeudessa. 19-vuotiaana istuin puolivuotisen tuomion Hämeenlinnan naisvankilassa. Olin raskaana, joten pääsin osastolle, jossa oli muitakin äitejä lapsineen.
Vankilassa olin yksinäinen ja tylsistynyt. Sinne joutuminen ei tuntunut oikeastaan miltään.
Vauva syntyi vapautumiseni jälkeen. Olin 20-vuotias ja tyhjän päällä ilman ammattia ja työtä. Tyttäreni isää eivät kotityöt kiinnostaneet.
Eron jälkeen aloin viettää aikaa erään tuttavani kanssa. Hän liikkui huumepiireissä. Ensin kokeilin ekstaasia, sitten amfetamiinia ja heroiinia. Annoin kaksivuotiaan tyttäreni äidilleni.
Sain diagnooseja jo teini-iässä. Tarkkaavuushäiriö ADD selitti keskittymisongelmani. Olin masentunut ja alakuloinen. Myöhemmin diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on ahdistuneisuushäiriön muoto.
Lääkkeet tasasivat oloa mutta tekivät minusta välinpitämättömän. En saanut otetta mistään. En lainkaan tiennyt, mitä voisin tehdä työkseni. Elin yhteiskunnan tuilla. Ihastuin vääriin miehiin ja sain toisen lapseni 28-vuotiaana. Jäin lasteni kanssa yksin.
Synkkinä vuosina aloin haaveilla kodista maaseudulla. Sujuisivatko asiat paremmin, jos ympärillä olisi rauhaa? Yllättäen ystäväni tarjosi taloa vuokralle. Otin sen. Talo oli syrjässä, vetoisa ja vailla mukavuuksia, mutta olin onneni kukkuloilla. Päätin jättää lääkkeet, ja elämäni kirkastui. Halusin taas oppia tuntemaan itseni. Kuopsuttelin puutarhassa ja kuvasin luontoa. Nautin enemmän lastenikin seurasta. Menin jopa opiskelemaan. Suoritin tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon.
Tein saunamittareita, joihin painoin maisemakuviani. Perustin verkkokaupan, johon otin muidenkin paikallisten yrittäjien tuotteita. Kosmetiikalla oli eniten kysyntää. Opiskelin kirjoista saippuan ja pyykkietikan tekemistä.
Sairauteni oli yksi syy siihen, että luovuin verkkokaupastani. Kun tilauksia tulvi, työ kävi raskaaksi. Sosiaalisten tilanteiden pelko näkyy keskittymisen herpaantumisena. Jaksan työskennellä tunnin kerrallaan.
Kun teen töitä, kyseisenä päivänä ei voi olla muita menoja. Kun ryhdyin kerran saippuantekoon lapseni opettajan tapaamisen jälkeen, massa jämähti pohjaan ja meni pilalle. Herpaantuminen kävi kalliiksi.
Olen jättänyt kaikki riennot. Valokuvanäyttelyn avajaiset Helsingissä olivat järkyttävä kokemus. Tiesin, että joudun menemään lavalle ja puhumaan mikrofoniin. Olin sairas useita päiviä etukäteen. Vatsaa ja päätä särki. Tapahtuman jälkeen nukuin monta päivää.
Elämä pelkojen kanssa väsyttää, mutta en vaihtaisi tätä lääkesumuun mistään hinnasta.
Olen ylpeä siitä, että olen luonut itselleni työn diagnooseistani huolimatta. Pystyin ostamaan kauniin talon saaresta ja auton.
Elämässäni on myös rakkautta. Tapasin avomieheni Instagramissa. Kehuimme toistemme valokuvia ja päätimme tavata.
Nyt asumme ja pyöritämme saippuatehdastamme yhdessä. Onneksi miehenikään ei ole järin kiinnostunut sosiaalisesta elämästä. Viihdymme saarella lasten kanssa. Olemme samanlaisia erakkoja.”

Johannan vinkit

  1. Vaikka keskittyminen olisi muuten vaikeaa, intohimoon on mahdollista uppoutua täysillä. Voisiko siitä tulla jopa ammatti?
  2. Ulkoile ja liiku luonnossa. Se rauhoittaa.
  3. Tunnista rajasi ja toimi niiden mukaan. Ahdistus teki minusta erakon.
Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 14/2018.
1 kommentti