Päivi Nerg hoitaa homman kuin homman

Täällä on kaoottinen tilanne. Kaupunki on kohta sekaisin, vakava miesääni ­toteaa puhelimen toisessa päässä.

On elokuu 2015. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg on palannut lomalta. Mökillä koko heinäkuun rentoutunut pää ei voi uskoa, mitä kuulee. Oulun kaupunginjohtajan ­ongelma tuntuu absurdilta.Oulun poliisilaitoksella parveilee bussilasteittain ulkomaisia ihmisiä, jotka etsivät paikkaa minne mennä.

Puhelin soi taas. VR:n toimitusjohtaja on huolissaan ”hirvittävistä turvallisuusongelmista”. Tornion junat ovat täynnä etelään pyrkiviä ulkomaalaisia. Mitäs tehdään?

Kohta myös Helsingin poliisilaitoksen päälliköllä on asiaa Päiville. Osa Suomeen saapuneista turvapaikan­hakijoista on jo pääkaupungissa. Mihin heidät ohjataan?

– Siitä se pakolaiskriisi varsinaisesti alkoi, Päivi Nerg huokaa kolme vuotta myöhemmin Valtioneuvoston linnassa ja pyörittelee kädessään henkilökorttiaan.

– Fiilikset olivat silloin vaikeimmat. Tilanteessa ­testattiin kaikki, mitä olin oppinut elämäni aikana.

Päivi ei tiennyt vuonna 2012, mihin joutuisi ja pääsisi, kun silloinen sisäministeri Päivi Räsänen nimitti hänet kansliapäällikön tehtävään.

Kansliapäällikkö on ylin virkamies. Hän johtaa ministerin kanssa sisäministeriötä, joka vastaa sisäisestä turvallisuudesta ja maahanmuutosta. Ensin paheksuttiin itse nimitystä. Se nähtiin poliittisena, sillä Päivi oli pyrkinyt eduskuntaan kristillisdemok­raattien riveistä vuonna 2007. Räsänen kiisti, että oli suosinut omiaan ja vakuutti, ­että Nerg valittiin vahvan johtajakokemuksen vuoksi.

Polemiikki risoo Päiviä yhä. Hän kokee, että hänestä tehtiin poliittinen broileri, vaikka takana oli upea työura. Päivi erosi puolueesta heti vaalien jälkeen.

Nimityskiista oli kuitenkin vasta alkusoittoa.

Pakolaiskriisi kärjistyi kesällä 2015 ja se näkyi ennen­näkemättömällä tavalla.

Vuoden aikana Suomeen tuli noin 32 000 turvapaikanhakijaa eli keskikokoisen suomalaiskaupungin asukasluvun verran. Noin puolet saapui Tornion kautta. Kriisi jakoi kansaa: osa olisi passittanut tulijat takaisin saman tien. Osa olisi antanut kaikkien jäädä.

Mediassa puhuttiin turvapaikanhakijoista kuin luonnonkatastrofista: heitä vyöryi ja tulvi. Media tulvi Päivin elämään. Kun kriisi eteni, hän kommentoi tilannetta eri tiedotusvälineissä harva se päivä, usein myös television suorassa lähetyksessä.

– Se oli kriisin paikka minulle. En ollut koskaan ollut tekemisissä median kanssa yhtä paljon. Koska olin jatkuvasti esillä, kriisi henkilöityi minuun. Minusta tuli kasvot sille.

Vakavista uutiskuvista tuttu nainen tuntuu eri ihmiseltä, kun hänet tapaa kasvotusten. Päivi puhuu elämänvaiheistaan ja tunteistaan avoimesti. Välillä hän nauraa itselleen ääneen. Nuoruuden koettelemukset saavat hänet herkistymään.

Lue myös: Annika Saarikko: "Veritulppalääkitys tuo mielenrauhaa"

Vastuu alkoi painaa Päivin harteita varhain.

Hän syntyi kahdeksanlapsisen Vesterisen perheen ­toiseksi nuorimmaksi. Perhe asui Suolahden keskustassa Kansallis-Osake-Pankin konttorin talossa. Isä oli kouluttautunut kanttoriksi mutta työskenteli pankinjohtajana. Äiti pyöritti arkea kotona.

Suvussa oli keskustapoliitikkoja. Isänisä toimi ministerinä ja setä kansanedustajana 1970–80-luvuilla. Kotona vallitsivat perinteiset arvot. Koti, uskonto ja isänmaa kuvaavat Päivin arvoja yhä.

– Äitini ohjasi vahvasti ajatteluun, että pojat tekevät ja tytöt avustavat. Silti hän kannusti kaikkia kouluttautumaan, joten siinä asiassa olimme tasavertaisia.

Siskot muuttivat pian kotoa, ja Päivi kasvoi teini-ikään kolmen veljensä kanssa. Isä piti poikajoukossa Päivin puolia. Hänestä tuli isän tyttö.

Päivi lähti 16-vuotiaana siskonsa vanavedessä Sveitsiin au pairiksi. Yhtenä iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa, isäntäperheen puhelin soi.

Päivin isä oli saanut auton ratissa sydänkohtauksen ja kuollut mökkimatkalla Laukaassa. Hän oli vasta 63-vuotias ja jäämässä pian eläkkeelle.

Lue myös: "Menetin mieheni pian häiden jälkeen"

Järkyttynyt Päivi lensi seuraavana päivänä Suomeen, mutta ei osannut surra. Hän lohdutti ja tuki äitiään, vaikka olisi itse tarvinnut olkapäätä.

Teinityttö puursi lukiossa, hiihti ”aivan hirveästi” ja kirjoitti lopulta ällän paperit.

Päivi kehitti järjettömiä sääntöjä. Hän sai syödä vain neljän viiden aikaan aamuyöstä ja ainoastaan omenia.

– Kun nyt katsoo ylioppilaskuvaani, huomaa nopeasti, mistä oli kyse, Päivi sanoo.

Syömishäiriöitä ei tunnettu siihen aikaan. Päivi ramppasi lääkärissä, mutta mikään fyysinen sairaus ei selittänyt hänen kuihtumistaan. Päiviltä leikattiin umpisuoli ja iskettiin käteen kilpirauhaslääkkeet. Kukaan ei kysynyt henkisestä voinnista.

– Vasta, kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, lääkäri kysyi, miksi ihmeessä söin niitä lääkkeitä. En ollut kuullutkaan anoreksiasta.

Syömishäiriö helpotti, kun Päivi osasi viimein surra isänsä kuolemaa. Siinä auttoi eräs nuori mies, Jukka Nerg.

Sisään koteloitunut suru purkautui, kun tuore poikaystävä halusi tietää Päivin isästä. Jukasta tuli myöhemmin Päivin aviomies.

– Minun oli vaikea jakaa omaa ­surua muille, koska pelkäsin, että toiset kuormittuvat. Menetys koskettaa yhä.

– Isän kuolemasta puhuminen saa vieläkin tipan linssiin.

Päivin herkkyys tuli esiin myös pakolaiskriisissä.

Kritiikkiä satoi molemmilta laidoilta. Päiviä syytettiin niin maahanmuuttajien kuin hallituksen hyysäämisestä. Sähköposti lauloi vihaviestejä ja tappouhkauksia.

– Välillä tuntui, etten jaksa. ­Väsymys johtui nimenomaan siitä, että jouduin jatkuvasti puolustautumaan. Kritiikki tuntui käsittämättömän pahalta.

Päivi joutui miettimään, toimiko sittenkin puolueellisesti.

– Olen joutunut kovettamaan ­itseäni. En ole enää aivan niin herkkä kuin ennen. Pelkään, että kovetun liikaa. En halua kyynistyä. Olisi pelottavaa, jos asiat eivät yhtäkkiä koskisi yhtään.

Tulijoiden kohtelu hätkähdytti.

– Ihmistä pitää aina kunnioittaa, on hän minkävärinen tai tulee hän tänne mistä tahansa.

Lue myös: Päivi Lipponen: ”Tämä on ollut viisain tekoni”

Kovassa paikassa Päiviä auttoi se, ettei hän tehnyt työtään yksin. Asiat rullasivat eteenpäin ja ihmiset tekivät, mitä oli sovittu yhdessä. Päivän päätteeksi hän painoi päähänsä kypärän ja pyöräili töistä Helsingin keskustasta kotiin Kauniaisiin. Ajatukset tuulettuivat. Päivin lähipiiri tietää, että 45–50 minuutin pyörämatkalla häntä ei saa kiinni puhelimella.

– Saatoin koukata Töölön kautta, missä poikani asui perheineen. Ensimmäinen lapsenlapseni oli silloin ihan pieni. Sain perspektiiviä, kun leikin hänen kanssaan. ­Puhelin soi kyllä silloinkin.

Myrskyn silmässä oli mietittävä omaa ja läheisten ­turvallisuutta. Turvamies seurasi usein. Paikallisjunaan ei ollut asiaa.

"Et pysty rätkyttämään reunoilla. Sinun täytyy päästä tekemisen ­keskiöön", sanoi rekrytointikonsultti Päiville 20 vuotta sitten. Konsultti kiteytti Päivin luonteen niin hyvin, että lausahdus jäi mieleen.

Se oli klassinen ahaa-elämys: juuri tämän vuoksi herkkä ja vastuullinen nainen piinasi itseään hakeutumalla tehtäviin, joissa saa takuuvarmasti kritiikkiä.

– Helpot työt eivät motivoi. En pysty seuraamaan sivusta, kun muut tekevät ja päättävät. Siksi päädyn vaikeisiin tehtäviin, hän sanoo.

Ahaa-elämyksen lisäksi Päivi sai hallintojohtajan tehtävän. Kuopion ja Joensuun erilaiset yliopistot piti yhdistää Itä-Suomen yliopistoksi. Lokaa tuli niskaan, mutta niin tuli kiitostakin.

Yliopistomaailman kiemurat eivät kuitenkaan olleet Päiville ensimmäinen tiukka tilanne työelämässä. Reilu kolmekymppisenä hän irtisanoi ­Atrian henkilöstöpäällikkönä satoja työntekijöitä ja ajoi alas isoja tehtaita.

– Kun irtisanoin ihmisen, en aina pystynyt hillitsemään itseäni. Tunteet tulivat pintaan väkisin. Vaikeinta oli, kun irtisanottava kertoi kaikki elämänsä surkeudet. Jäin miettimään, miten hän selviää. Onneksi minulla oli hyvät unenlahjat.

Raskaassa tilanteessa paras palaute oli se, kun hänen irtisanomansa ihminen tervehti kadulla. Herkkyys häiritsi Päiviä, mutta pian hän huomasi, että siitä oli johtajalle hyötyä. Tunteiden kautta sai kontaktin toiseen ihmiseen.

– Tunteet ovat osoitus siitä, että johtaja on inhimillinen. Hänen tehtävänsä on tehdä vaikeita päätöksiä. Herkälle ihmiselle se on toki rankkaa, mutta näen, että juuri herkkyyteni vuoksi olen pidetty johtaja.

Uraputkella on ollut hintansa. Kun Päivi työskenteli ­lihateollisuudessa, lapset olivat pieniä. Perhe asui Kuopiossa, mutta työ oli Seinäjoella. Päivi starttasi autonsa kolmelta aamuyöllä ja oli poissa pari päivää kerrallaan.

– Lapset kysyivät aina illalla, että lähdetkö taas aamulla aikaisin? Se ahdisti. Lapset muistelevat edelleen tuota aikaa kielteiseen sävyyn. Jos heillä on ollut ongelmia, olen automaattisesti miettinyt, voiko tämä olla syy.

– Toisaalta reissutyö ja poissaolo kotoa olivat uhrauksia sitä varten, että nousin Atrian johtoryhmään. Olin ensimmäinen nainen siinä asemassa lihateollisuuden historiassa.

Miesjohtajilta ei kysytä, miten uran ja perheen yhdistäminen onnistuu. Päiviä kysymys ei ärsytä.

– Olen siinä mielessä perinteinen, että mielestäni ­äideillä on erityinen rooli lasten elämässä isiin verrattuna. Olen ollut enemmän vastuussa käytännön asioista.

Molempien ura on ollut kuitenkin yhtä tärkeä. Kun Päivi valmistui 1980-luvulla Helsingin yliopistosta, perhe muutti metsänhoitajamiehen työn perässä Kuopioon. Kun Päivi eteni Atrian johtoryhmään, he muuttivat Kuopiosta Seinäjoelle.

Kun työvuodet ovat käyneet vähiin, Päivi on miettinyt uraansa. Jos hän olisi jäänyt lihateollisuuteen, olisiko hän nyt yhden asian ihminen, jolle tulos on tärkein?

Eläkepäivät siintävät reilun neljän vuoden päässä, mutta sitä ennen olisi hoidettava vielä yksi juttu.

Oletko hullu? Päivin ystävät ihmettelivät. Tammikuussa Päivi hyppäsi jälleen uusiin saappaisiin. Vuosikausia väännetty maakunta- ja sote-uudistus kaipasi projektijohtajaa.

Parjattu sote ja koko hallinnon maailma ovat toki monimutkaisia, mutta asioihin voi vaikuttaa. Kävi soten lopulta miten kävi, Päivin mielestä asioihin täytyy saada muutos.

– Liian moni tässä yhteiskunnassa sanoo, että mua ei auta kukaan. Se johtuu siitä, että nykyinen järjestelmä ei oikeasti palvele ihmistä. Luukkuja on liikaa.

Päivi kantaa huolta erityisesti peruskoulun päättäneistä nuorista, jotka eivät käy töissä eivätkä opiskele. Ongelmat kasautuvat, jos mukaan tulevat alkoholi ja huumeet.

– Nuori tarvitsisi rinnallakulkijaksi yhden aikuisen, ­joka hoitaisi hänen polkuaan. Nuorta ei voi pakottaa opiskelemaan, jos hän ei ole siihen valmis. Olkoon ­vuoden ja kasvakoon!

Alkavatko tämän pestin jälkeen jo leppoisammat ajat? Tuskin, sillä Päivillä on taipumus suorittaa vapaallakin.

– Mies ihmettelee, onko aina pakko leipoa se kakku, kun on tulossa vieraita, hän nauraa.

Eläkkeellä voi mökkeillä Keski-Suomessa vaikka koko kesän. Puhelin tuskin piippaa taukoamatta, eivätkä päivät pyöri minuuttiaikataululla. Löytääkö Päivi itsensä taas hankalasta paikasta?

– Tuskin jään pyörittelemään peukaloitani. Enköhän päädy johonkin vapaaehtoistyöhön, vaikka SPR:n ­hommiin.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 9/2018.