Terve.fi

Kun kävely sattuu jalkoihin

Kun kävely sattuu jalkoihin
Nivelrikko on monelle tuttu vaiva, mutta tunnetaan neljä muutakin sairautta, jotka voivat vaikuttaa jalkoihin muuttaen kävelyn kivuliaaksi.
Julkaistu: 22.4.2009

Nivelrikko on monelle tuttu vaiva, mutta tunnetaan neljä muutakin sairautta, jotka voivat vaikuttaa jalkoihin muuttaen kävelyn kivuliaaksi.

Monet liikunta-asiantuntijat korostivat aikaisemmin kuormittavan aerobisen harjoittelun tuomia hyötyjä. Sehän pakottaa hengityselimistön ja sydämen kovaan työhön. Viesti on kuitenkin muuttunut maltillisemmaksi sen jälkeen, kun useissa tutkimuksissa osoitettiin, että huomattavasti vähemmän kuormittavaan fyysiseen aktiivisuuteen liittyi pienempi sydäntaudin, eräiden syöpien ja muidenkin sairauksien riski, mikäli liikunta vain oli säännöllistä. Vanha kunnon kävely on varmaankin suosituin kohtuullisesti kuormittava liikuntamuoto, koska se on helppoa, mukavaa, ilmaista ja vaatii vain vähän varusteita – mukava tossupari riittää.

Kävelykään ei kuitenkaan ole kaikille helppoa, vaan voi itse asiassa tuottaa tuskaa. On myös paikallaan unohtaa rivakka 5 – 6 kilometrin tuntivauhti, jota terveys- ja kuntoliikkujille ennen suositeltiin.

Iän mukana – ja toisinaan myös siitä riippumatta – monet eri vaivat voivat johtaa kävelyä hankaloittaviin jalkakipuihin. Jotkut niistä ovat hyvinkin tuttuja, kuten nivelrikko, joka saa polvet ja lonkat narisemaan, mutta toiset, kuten perifeerinen valtimosairaus ovat vieraampia.

Tässä artikkelissa paneudutaan neljään nivelten ulkopuoliseen vaivaan, jotka aiheuttavat jalkakipuja ja voivat haitata kävelyä. Lisäksi kerrotaan keinoista, joilla niitä voidaan hoitaa ja hallita. Kenenkään ei tarvitse sietää kipua turhaan.

Näitä vaivoja käsitellään artikkelissa erikseen. Monet kärsivät kuitenkin samanaikaisesti kahdesta tai useammasta vaivasta, mikä vaikeuttaa diagnoosin tekemistä ja hoitoa.

1. Perifeerinen valtimosairaus

Perifeerinen valtimosairaus on ateroskleroosin eli valtimonrasvoittumistaudin muoto, joka aiheuttaa suurimman osan aivohalvauksista ja sydäninfarkteista. Rasvan ja kolesterolin täyttämät plakit ahtauttavat valtimoita, ja verihyytymät voivat kasaantua plakkien ympärille ahtauttaen valtimoita entisestään. Ateroskleroottisia muutoksia ilmenee perifeerisessä valtimosairaudessa usein alaraajojen lihaksia huoltavissa valtimoissa. Riskitekijät ovat samoja kuin sydäntaudeissa ja aivohalvauksessa: tupakointi, kohonneet kolesteroliarvot, kohonnut verenpaine ja etenkin diabetes.

Tyypillisimpänä oireena ilmenee kouristusmaista kovaa kipua, joka tuntuu ahtautuneesta valtimosta alavirtaan. Kipu voi tuntua pakarassa, reidessä, pohkeessa tai jalkaterässä, mutta useimmiten kuitenkin pohkeessa. Kipu ilmenee yleensä käveltäessä ja pahenee, hävitäkseen vähitellen potilaan pysähdyttyä. Rasitusrintakivun tavoin perifeerisen valtimosairaudenkin aiheuttama kipu syntyy työskentelevien lihassolujen kärsiessä vähentyneen verivirtauksen takia hapenpuutteesta. Tämäntyyppisen kivun lääketieteellinen nimi on claudicatio intermittens eli suomeksi katkokävely, joka juontuu latinan sanasta claudicatio, joka tarkoittaa ontumista. Monet perifeerisestä valtimosairaudesta kärsivät potilaat kärsivät kuitenkin myös muuntyyppisistä kivuista. Joskus heidän jalkansa tuntuvat raskailta ja väsyvät helposti. Potilailla on taipumus huomaamattaan vähentää liikkumistaan, mikä saattaa hidastaa ongelman tunnistamista.

Perifeerisen valtimosairauden merkkeihin kuuluvat heikentynyt pulssi ahtautuneen valtimon alapuolella, jalan alaosan huonosti parantuvat naarmut ja mustelmat sekä kalpea ja viileä iho. Diagnoosi perustuu tavallisesti nilkka-olkavarsipainesuhteeseen (ABI), jolla verrataan toisiinsa nilkan ja olkavarren verenpaineita. Verenpaine on normaalisti molemmilla tasoilla suunnilleen yhtä suuri, mutta jos jokin alaraajan valtimoista on ahtautunut, verenpaine on nilkassa heikentyneen verivirtauksen takia matalampi kuin olkavarressa.

Perifeerinen valtimosairaus voi itsessäänkin olla vakava ja invalidisoiva sairaus, mutta se voi kieliä vielä vakavammasta ongelmasta. Valtimonrasvoittumistauti alaraajassa merkitsee usein myös ateroskleroosin esiintymistä muualla elimistössä. Perifeerisestä valtimosairaudesta kärsivät potilaat saavatkin seitsemän kertaa todennäköisemmin sydäninfarktin, aivohalvauksen tai TIA-kohtauksen kuin muut. Perifeerisen valtimosairauden diagnoosin pitäisi havahduttaa lääkäriä kartoittamaan huolellisesti potilaan sydän- ja verisuonitautien riskitekijöitä.

Kun kävely tekee kipeää, ”tuosta vain” -asenne liikuntaa kohtaan ei auta. Tutkijat ovat kuitenkin havainneet, että tiukasti strukturoidut ja ohjatut liikuntaohjelmat voivat auttaa pidentämään matkaa, jonka potilaat voivat kävellä ennen kivun ilmaantumista. Tällaiset ohjelmat käsittävät tavallisesti kävelyä kivun ilmaantumiseen asti (mikä voi merkitä vain muutamaa minuuttia), lepäämistä, kunnes kipu häviää, sitten taas kävelyä ja niin edelleen. Nämä toistuvat kävely-lepojaksot tehoavat parhaiten, kun niitä tehdään useita kertoja viikossa, puoli tuntia kerrallaan.

Pieniannoksista aspiriinia (75 – 325 mg) suositellaan monesti pienentämään sydäninfarktin ja aivohalvauksen vaaraa. Klopidogreeli on toinen lääke, joka vähentää veren hyytymistaipumusta estämällä verihiutaleiden takertumista toisiinsa. Se saattaa olla hieman aspiriinia tehokkaampi, mutta on toisaalta huomattavasti kalliimpi. Verisuonia laajentava silostatsoli ja veren viskositeettia pienentävä pentoksifylliini voivat puolestaan toisinaan pidentää kivutonta kävelymatkaa, mutta molemmilla lääkkeillä on haittavaikutuksia, jotka on otettava huomioon.

Vaikeissa tapauksissa perifeerinen valtimosairaus voi aiheuttaa levossakin jalkakipua. Tämä leposärky ilmenee useimmiten jalkaterässä. Tätäkin vaikeammissa tapauksissa tila voi johtaa kudostuhoon ja kuolioon.

Jos perifeerinen valtimosairaus on vaikea-asteinen tai jos se ei näytä paranevan liikunnalla ja lääkityksellä, tukkeutunut valtimo voidaan yrittää avata pallolaajennuksella tai ohittamalla ahtaumakohta jostakin muualta elimistöstä otetulla verisuonisiirteellä. Tällaisten ohitusleikkausten onnistumistulokset ovat vaihtelevia. Joissakin tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että strukturoidulla liikuntaohjelmalla saadaan yhtä hyviä, jopa parempia tuloksia kuin kirurgialla.

2. Laskimoiden krooninen vajaatoiminta

Kuten perifeeriseen valtimosairauteenkin, myös laskimoiden krooniseen vajaatoimintaan liittyy huono verenkierto, mutta tässä tapauksessa vika on laskimoissa, joita pitkin veri palaa takaisin sydäntä ja keuhkoja kohti.

Valtimot ovat joustavia, minkä ansiosta ne pakottavat veren virtaamaan eteenpäin. Laskimot sen sijaan toimivat verenkierrossa suhteellisen passiivisesti. Etenkin alaraajoissa laskimoja ympäröivät lihakset aikaansaavat pumppaustyötä, joka kerää verta laskimoista läheltä ihon pintaa ja pakottaa sitten veren ”syvempien” laskimoiden läpi kohti sydäntä. Pienet laskimonsisäiset läpät tasaavat verenpainetta ja estävät veren virtaamisen takaisinpäin.

Laskimoiden kroonisesta vajaatoiminnasta kärsivien potilaiden laskimoläpät ovat vaurioituneet, joten verellä on taipumus kerääntyä alaraajoihin sen sijaan, että se virtaisi kohti sydäntä. Monesti kehittyy noidankehä. Jos laskimoläpät eivät toimi kunnolla, veren kerääntymisen aiheuttama paine laskimoissa kasvaa venyttämään laskimoita. Tämän tuloksena laskimoläpät eivät sulkeudu kunnolla, joten yhä enemmän verta pääsee virtaamaan takaisinpäin, mikä kohottaa edelleen painetta.

Oireina ilmenee turvotusta, ihon (dermatiitti) ja ihon alaisen sidekudoksen (selluliitti) tulehduksia sekä avonaisia haavaumia nilkan luisevissa kohdissa. Jalat saattavat tuntua kipeiltä ja raskailta. Potilaat saattavat kävellessään tuntea puristavaa ja terävää kipua, useimmiten nivusissa tai reidessä. Kipu häviää levossa, mutta sen helpottaminen voi kestää kauemmin kuin katkokävelyn.

Lievän laskimoiden kroonisen vajaatoiminnan oireita voidaan lievittää makaamalla selällään ja laittamalla tyyny jalkojen alle kohottamaan jalkoja, jotta veri pääsisi virtaamaan painovoiman pakottamana kohti sydäntä. Jos potilas istuu pitkään paikallaan, varpaiden edestakainen taivuttelu useita kertoja peräkkäin voi saada laskimoita avustavat alaraajan lihakset toimimaan.

Vaikeammissa tapauksissa kannattaa käyttää tukisukkia, jotka puristavat voimakkaammin nilkasta kuin polven korkeudelta. Toimiakseen puristussukkien on oltava monien vuodepotilaiden sairaaloissa käyttämiä laskimotukoksia ehkäiseviä tukisukkia tiukempia. Koska ne ovat tiukkoja, niiden saaminen paikalleen voi olla vaikeaa. Uuden parin peseminen saattaa auttaa. Jotkut laittavat jalkojensa iholle talkkia tai pitävät tukisukkien alla tavallisia sukkia. Markkinoilla on myös apuvälineitä, jotka pitävät tukisukkia avoinna jalkoja niihin pujotettaessa.

Itse laskimoiden krooniseen vajaatoimintaan ei ole olemassa lääkkeitä. Muutamassa tutkimuksessa on osoitettu, että hevoskastanjan siemenistä valmistettu uute voi vähentää turvotusta ja jalkasärkyä, mutta tutkimukset ovat olleet lyhytaikaisia (korkeintaan noin kuukausi) ja niissä on ilmennyt haittavaikutuksia, kuten huimausta ja mahan ärsytystä. Kirurgiset hoidot on varattu vain kaikkein vaikeimpiin tapauksiin. Tällaisia ovat mm. vaurioituneiden laskimoiden poistaminen ja sitominen (ligaatio). Tutkimuksissa on osoitettu, että kirurgialla voidaan ehkäistä ainakin ihohaavojen uusiutumista.

3. Lumbaalinen spinaalistenoosi

Stenoosi tarkoittaa mitä tahansa ahtautumaa. Spinaalistenoosi voi kehittyä mihin tahansa osaan selkärankaa nikamien, niiden välisten välilevyjen tai niitä tukevien rakenteiden tunkeutuessa putkimaiseen spinaalikanavaan, jossa selkäydin ja siitä lähtevät hermojuuret sijaitsevat. Kipu aiheutuu mekaanisesta paineesta ja ehkä myös hermojen (kuten minkä tahansa kudoksen) tarvitseman verivirtauksen vähentymisestä.

Lanneranka koostuu viidestä isosta lannenikamasta. Ilmetessään lannerangan alueella spinaalistenoosi voi aiheuttaa alaselkäkipua, mutta usein se aiheuttaa oireita alaraajassa. Kipu voi muistuttaa perifeerisen valtimosairauden aiheuttamaa kipua: lihasten kouristelua ja kireyttä, jota kävely pahentaa, vaikkakin kipu tuntuu usein reidessä eikä niinkään pohkeessa. Alaraajoissakin voi tuntua lihasheikkoutta ja puutumisen tunnetta.

Aikaisemmin lumbaalisen spinaalistenoosin aiheuttamaa raajakipua kutsuttiin pseudoklaudikaatioksi, koska se ei liittynyt mitenkään ahtautuneisiin valtimoihin ja koska lääkärit eivät ymmärtäneet sen syyn olevan selkärangassa. Nykyisin puhutaan mieluummin neurogeenisestä klaudikaatiosta, mikä viittaa vaivan neurologiseen alkuperään.

Diagnoosi alkaa potilaan kuvaamista oireista ja sairaushistoriasta. Tärkeänä vihjeenä toimii se, lievittyykö kipu taivutettaessa selkää eteenpäin fleksioon. Tässä asennossa paineen lantiorangan alueella pitäisi vähentyä. Samasta syystä monet lumbaalisesta spinaalistenoosista kärsivät potilaat kokevat helpoimmaksi kävellä nojaten samalla ostoskärryyn tai rollaattoriin.

Usein potilaasta otetaan diagnoosin varmentamiseksi magneettikuva tai tietokonekerroskuva, mutta pelkkien kuvantamistulosten perusteella ei diagnoosia pidä tehdä. Monella ihmisellä on spinaalistenoosi, joka näkyy kuvantamalla, mutta ei aiheuta mitään oireita.

Hoito alkaa tavallisesti fysikaalisella hoidolla ja liikuntaharjoituksilla, joiden tavoitteena on vahvistaa selkä- ja vatsalihaksia. Tulehduskipulääkkeistäkin voi olla apua. Yhä kasvava joukko ikääntyneitä potilaita saa myös toistuvasti kortikosteroidipistoksia selkärankaan, mikä huolestuttaa monia asiantuntijoita. Pistosten tehosta onkin saatu vaihtelevaa näyttöä sekä puolesta että vastaan.

Jos kipu ei hellitä, voidaan kokeilla kirurgiaa. Tavallisin toimenpide on laminektomia eli nikamakaaren poisto, jossa poistetaan osa nikamaa, jotta saataisiin selkäytimelle ja hermoille lisää tilaa. Paineen vähentämiseksi voidaan myös poistaa luupiikkejä ja osia nikamavälilevyistä ja fasettinivelistä. Tutkimustulokset kirurgian tehosta ovat olleet vaatimattomia. Enemmistö potilaista näyttää voivan paremmin leikkausta seuraavan vuoden ajan, mutta kirurgian tuoma hyöty konservatiiviseen hoitoon verrattuna näyttää häviävän muutamassa vuodessa. Toisinaan tarvitaan uusintaleikkaus. Toisaalta kirurgia vähentää merkittävästi joidenkin potilaiden kipua ja epämukavuutta.

4. Diabeettinen neuropatia

Diabeetikoilla ilmenee hermojen vaurioituessa herkästi neuropatiaa. Syytä tähän ei kuitenkaan tarkasti tunneta. On mahdollista, että korkea veren glukoosipitoisuus vahingoittaa hermoja huoltavia pieniä verisuonia, jolloin hermot verivirtauksen heikennyttyä kärsivät hapen puutteesta. Diabetes voi myös kuluttaa kehon neurotrofisten peptidien varaston loppuun. Nämä aineet korjaavat ja uudentavat normaalisti hermokudosta.

Diabeettinen neuropatia vaikuttaa jalkojen ylä- ja alaosiin eri tavoin. Jalan yläosan hermojen iskemian aiheuttama kipu voi alkaa äkillisesti ja tuntua vain toisessa jalassa. Jaloissa ja jalkaterissä, joissa neuropatiaa ilmenee useammin, oireina ilmenee tyypillisesti puutumista ja pistelyä, tavallisesti symmetrisesti molemmissa jaloissa. Puutuminen voi turruttaa kivun aistimista, jolloin jalkojen haavat saattavat jäädä huomaamatta ja pääsevät pahenemaan. Diabeettinen neuropatia voi vaikeuttaa kävelyä, mutta liikunta voi toisaalta myös lievittää oireita.

Diabeetikot voivat pienentää riskiään sairastua neuropatiaan pitämällä veren glukoosinsa kurissa. Sen sijaan ei ole yhtä varmaa, auttaako verensokerin tiukka kontrolli enää hermojen jo vaurioiduttua, mutta tämä on toki muista syistä tärkeä tavoite. Kipulääkkeitä, trisyklisiä masennuslääkkeitä (amitriptyliini, desipramiini) ja epilepsialääkkeitä (karbamatsepiini, gabapentiini) käytetään lievittämään neuropatiaan liittyviä polttavia ja kihelmöiviä tuntemuksia.

Copyright © 2008 by President and Fellows, Harvard College. All rights reserved.

Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.

Kommentoi »