Hyvä ero auttaa uuteen alkuun

Aika moni kohtaa parisuhteen päätteeksi yhden elämänsä suurimmista kriiseistä. Ero jättää yksin ja sortaa olemassaolon perusrakenteet. Parhaitenkin hoidettu avio- tai avoero on musertava ja surullinen, mutta siitä selviää olemalla rehellinen itselleen ja päästämällä irti toisesta.

Kun päätös erosta on syntynyt, mieleen saattaa livahtaa hetken helpotus. Mutta sitten se alkaa: kielteisten tunteiden myrsky. Myrskyn silmässä riehuvat suru, pelko, katkeruus ja syyllisyys. Ei auta, vaikka kuinka vastustaisi. Oloa on välillä mahdoton pukea sanoiksi.

Kaikki erotunteet eivät ole kielteisiä, sillä hetkittäisen helpotuksen lisäksi ajatuksiin hiipivät välillä toivo ja jopa tunne sisäisestä rauhasta. Eroa on ehkä tehty jo pitkään, ja nyt vihdoin asiat alkavat selkiytyä.

Tunteiden kirjoon vaikuttaa se, miksi eroon päädyttiin ja kuka siitä päätti. Joka tapauksessa jättäjä, jätetty ja yhteisymmärryksessä eronnut käyvät läpi keskenään samankaltaisia tunnemyrskyjä. Tai ainakin heidän pitäisi.

– Tunteet kuuluvat eroon, ja niiden pitää antaa tulla. Paha olo ei tarkoita, että ihminen olisi huono ja epäonnistunut tai että ero olisi alentanut hänen arvoaan ihmisenä. Hänellä vain on suru siitä, että jokin elämässä sortuu, psykoterapeutti Titta Sopanen sanoo.

– Ero on iso menetys sillekin osapuolelle, joka on valinnut eron. Surua tuntee myös se, joka on lähtenyt. Paha olo ei silti tarkoita, että eropäätös olisi väärä. Yhtä lailla pitää hyväksyä ilon tunteet, koska niitäkin eroon kuuluu.

Kumppanuuden lopettamiseen päädytään monista syistä ja usein pitkän ajan kuluessa. Kun tilanne liitossa alkaa vaikuttaa lopun alulta, tärkeimmät kysymykset itselle ovat: Voinko kuvitella eläväni tämän ihmisen kanssa loppuelämäni? Jos jatkan näin, miltä elämäni näyttää viiden vuoden kuluttua? Jos vastaus on: En voi jatkaa tässä liitossa, sen pitäisi riittää.

– Myös jätetyn pitäisi hyväksyä sama asia jossain vaiheessa: toinen ihminen ei voinut enää jatkaa minun kanssani, enkä voinut asialle mitään. Se ei tunnu mukavalta, mutta niin vain tapahtui, Sopanen sanoo.

Ennen uuden tilanteen hyväksymistä tapahtuu paljon. Tarvittavat vaiheet kannattaa käydä huolellisesti läpi, koska siellä jossain surutyön päässä odottaa parempi elämä.

Huonon yhteiselämän lopussa odottaa vain, että tapahtuisi jokin käänne. Käytännön asiat vievät yleensä aikansa, sillä toisen täytyy etsiä uusi asunto ja pakata. Odottaminen ison elämänmuutoksen kynnyksellä on varmasti hankalaa.Viimeistä irtirepäisyä toivoessaan ei tiedä, mitä ero tuo tullessaan. On lopulta aika sama, kuka eropäätöksen teki vai syntyikö se yhteisymmärryksessä. Kun toinen puolisko katoaa omille teilleen, moni putoaa pimeään kuoppaan – yksin, surkeana.

Ihan ensimmäisenä, jopa ennen surua, monen mielen valtaa syyllisyys. Ihminen voi alkaa syyttää itseään siitä, että tuli pilanneeksi koko perheen elämän joko huonona puolisona tai lähtijänä.

– Mikäli on itse päättänyt erosta, kärsii todennäköisesti syyllisyyden tunteista. Tosin samoja tunteita voi tulla jätetyllekin. Avioliitto ja perhe-elämä ovat saattaneet näyttää paperilla ihan hyvältä, eikä eroon ole päädytty esimerkiksi väkivallan tai alkoholismin takia. Tulee sellainen olo, että jätin hyvän ihmisen, Sopanen kuvailee.

– Eroaja saattaa kantaa syyllisyyttä siitä, ettei enää rakasta toista tai voi elää tämän kanssa. Silloin ihminen syyllistyy omista tunteistaan, mikä on ihan turhaa. Eihän sellaista voi luvata, että rakastaa toista loputtomiin!

Naiset ovat taipuvaisia vellomaan syyllisyydessä ja esimerkiksi toivomaan hieman tekopyhästi entiselle puolisolleen onnellista elämän alkua – jopa tohtoroimaan tämän elämää eron jälkeen. Yksi tärkeä asia on päästää irti ja luottaa siihen, että toinen selviää. Ei aikuisista tarvitse huolehtia.

Vahvat kielteiset tunteet, kuten viha, ovat eron alussa voimavara. Ne siivittävät pitämään puolia, kun omaisuutta jaetaan ja kun keskustellaan lasten tulevaisuudesta. Vihalla on paikkansa eroavan elämässä.

– Varsinkin jos tulee jätetyksi, saa ja pitää olla vihainen. Jos vain syyttelee itseään, jaksaminen on vaikeampaa. Viha antaa voimaa tehdä asioita ja vetää rajaa entiseen puolisoon, Sopanen vahvistaa.

Vihaa ja katkeruutta syntyy todennäköisesti silloin, kun ero tuntuu aiheutuvan kolmannesta osapuolesta. Naiset haluavat päättää huonon suhteen usein itsensä takia siitä huolimatta, että he jäävät yksin. Miehillä, jotka lähtevät, on kovin usein jo uusi nainen katsottuna.

– Jätetylle tulee sellainen olo, että en kelvannut. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys, ja asiat ovat usein olleet liitossa huonolla tolalla jo ennen kolmattakin osapuolta.

Syyllisyyden ja vihan tunteiden hälvettyä avautuu tilaa surulle. Sitä ei kannata siivota pois, koska kriisit täytyy surra voidakseen jatkaa entistä vahvempana eteenpäin.

Usein juuri pettymys aiheuttaa yllättävän paljon riitoja eronneiden välillä. Ihminen on pettynyt paitsi itseensä, myös toiseen, vaikka erossa ei olisikaan kolmansia osapuolia. Ihminen voi kokea katkeruutta epäonnistuneesta avioliitosta.

– Voi kokea, ettei ole tullut kuulluksi ja nähdyksi tai saanut avioliitosta tarvitsemaansa. Toinen ei ole vastannut tunteisiin.Jotta voi jatkaa eteenpäin kohti onnellista itsenäistä elämäänsä, on luovuttava pettymyksestä ja hyväksyttävä tilanne. Siihen auttaa ymmärrys tapahtuneesta.

– Eron syiden pitää tulla järkeviksi itselle. Täytyy pystyä selittämään itselleen jollain tasolla, miksi näin kävi. Jos on kamala olo, muttei ymmärrä edes, että miksi, on vaikea selvitä erosta, Sopanen sanoo.

Joskus eroa voi käydä läpi myös sen ihmisen kanssa, josta on eroamassa. Ainakin voi saada vastauksia kysymyksiinsä ja toisinaan myös vertaistukea, sillä se toinen on samassa tilanteessa ja velloo samojen tunteiden kanssa.

Toiseen ei kuitenkaan saa ripustautua, sillä erossa on päästettävä irti. Monesti pidetään äärimmäisen hienona saavutuksena päätyä ystäväksi eksän kanssa, ja jos perheeseen kuuluu lapsia, tietynlainen yhteisymmärrys ja kyky tulla toimeen ovatkin tärkeitä.

Silti vieläkin tärkeämpää kuin löytää ystävyys eksän kanssa on päätyä lämpimiin väleihin itsensä kanssa eron jälkeen.

– Ero on onnistunut parhaiten silloin, kun pääsee toisesta oikeasti irti, erilliseksi ihmiseksi. Hyvät välit ovat toki arvokkaat, mutta eivät välttämättömät.

Useat kohtaavat eron jälkeen uuden kumppanin. Aina edellinen ero ei ole vielä selvä entistä ehomman siipan astuessa kuvioihin.

– Vaikka uusi kumppani löytyisi nopeastikin, edellinen ero on käsiteltävä alta pois. Käsittely onnistuu uudenkin parisuhteen aikana, mutta prosessi on vaikea.

Kun perheeseen kuuluu lapsia, kahden aikuisen ero muuttuu erityisen haastavaksi. Lapsi menettää erossa aina jotain: itsestäänselvyyden siitä, että vanhemmat ovat ikuisesti yhdessä, ja arjen, jossa äiti ja isä puuhaavat yhdessä.

– Eron jälkeen perhe pitää rakentaa uudelleen, koska arkea ei enää jaeta saman katon alla. Perhesuhteiden säilyminen pitäisi turvata erosta huolimatta, jotta lapsi menettäisi mahdollisimman vähän, sanoo vertaistoiminnan kehittäjä Riitta Mykkänen-Hänninen Lastensuojelun Keskusliiton Neuvo-projektista.

Parisuhteen päättämiseen liittyy usein kielteisiä tunteita, mutta ne eivät saisi estää vanhemmuussuhteen rakentumista. Keskellä erokriisiä tehtävä on erityisen haasteellinen, joskus jopa mahdoton, mutta vanhempia yleensä motivoi lasten etu.– Erossa on hyvä muistaa, että lapsi edustaa molempia vanhempiaan. Jos toinen vanhemmista alkaa panetella toista, hän panettelee samalla myös jotakin lapsessa. Lapselle on tuhoavaa, jos hänestä tehdään vanhempien erossa vihan ja katkeruuden välikappale, Mykkänen-Hänninen painottaa.

Lapselle jää erosta aina jonkinlainen arpi, mutta vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa arven voimakkuuteen.

– Lapsuus on ihmisen kasvulle tärkeää aikaa. Vanhemmat voivat näyttää esimerkillään, että he kunnioittavat toistensa vanhemmuutta, vaikka ovatkin pettyneitä parisuhteeseen. Jos vanhemmat eivät pilaa lapsensa lapsuutta riitelemällä keskenään vaan pystyvät tukemaan myös toistensa vanhemmuutta, arpi haalistuu vuosien varrella lähes näkymättömäksi.Kuitenkin moni avioero päätyy jopa oikeusriitaan lasten huoltajuudesta, eikä lapsi voi olla huomaamatta tulehtunutta ilmapiiriä ympärillään. Vanhempien riitely lapsen asioista satuttaa lasta ja lisää tämän lojaliteettiristiriitaa. Lapsi ei tiedä, kenen puolella hänen pitäisi olla riidoissa.

Myös lähipiiri saattaa hyvää tarkoittaessaan sysätä vanhemmat taisteluun. Kun kaveri kertoo eroavansa, saman kokeneet alkavat välittömästi suositella lakimiehiä ja muistutella oman puolen pitämisestä. Mikään ei kuitenkaan velvoita juoksemaan juristeilla tai lastenvalvojilla, jos vanhemmat voivat sopia asioista yhdessä.

Riitelyn sijaan vanhempien täytyy yhdistää voimansa keskinäistä ymmärrystä ja yhteistyötä tukevien toimintatapojen löytämiseen. Erokriisiin ja vanhemmuuden rakentamiseen voi hakea myös ulkopuolista tukea ja apua, esimerkiksi vertaistukiryhmistä.

– Lapsen pitäisi saada ikävöidä toista vanhempaansa ja puhua äidistä isän kodissa sekä päinvastoin täysin vapaasti. Jos lapselta kielletään tietyt puheenaiheet esimerkiksi vähättelemällä toisen vanhemman tekemisiä, hänet pakotetaan tasapainoilemaan vanhempiensa välillä, Mykkänen-Hänninen painottaa.

Erossa on mahdollista lopettaa parisuhteen huonot vuorovaikutustavat. Riitaisan suhteen päätyttyä ei enää tarvitse pitää kahinoita yllä. Jäljellä on vain se hyvä, mitä yhdessä saatiin aikaiseksi, eli lapset. Voi unohtaa hiljalleen kielteisenä koetut asiat ja keskittyä rakentamaan uudenlaista tulevaisuutta lasten parhaaksi.

Yhteistyövanhemmuuden rakentaminen voi auttaa myös toipumaan erosta, kun vihat ja syyllisyydet on koettu ja käsitelty. Lapsikin kestää pienen hetken kriisiä, jos on pakko, mutta aika nopeasti vanhempien pitää pystyä päästämään riidasta irti ja lähtemään uudenlaiseen kumppanuuteen.

Lapselle kaikkein tärkeintä selviämisen kannalta on nähdä, että vanhemmat pystyvät tulemaan toimeen keskenään erottuaankin. Lapsi ikään kuin tarvitsee todistuksen siitä, että perheessä vallitsee vielä jonkinmoinen yhteys vanhempien välillä. Se tuo lapselle turvaa ja jatkuvuutta elämään.

– Vaikka lapsella olisi kuinka hyvä sekä äidin että isän kanssa erikseen, mutta hän ei koskaan näe vanhempiensa keskustelevan hyvässä hengessä keskenään, ero satuttaa lasta.

Äidin ja isän kyky kohdata toisensa kasvotusten mahdollistaa tulevaisuudessa myös sen, että lapsi saa juhlahetkiinsä molemmat vanhempansa yhtä aikaa. Riidat olisi riideltävä silloin, kun lapsi ei ole läsnä, koska lapsi etsii helposti itsestään syytä riitoihin. Esimerkiksi tapaamisajoista kinastelu lasten edessä voi tuntua lapsesta siltä, että kumpikaan ei halua olla hänen kanssaan.

Vanhempien kuuluisi eronkin jälkeen päättää lastensa asioista ja asettaa rajat yhdessä.

– Sukupolvien välisten rajojen säilyminen on tärkeää. Parasta on, että vanhemmat esimerkiksi suunnittelevat tapaamisaikataulut keskenään mutta lapsia kuunnellen. Lasten kontolle ei saa kasata päätöksiä, vaan niiden tekeminen on edelleen vanhempien tehtävä, huomauttaa Mykkänen-Hänninen.

– Lapselle ei saisi liioin purkaa omaa eroahdistustaan tai selittää turhan tarkasti sitä, miksi eroon päädyttiin. Ne asiat ovat aikuisten asioita, jotka ylittävät lapsen ymmärryskyvyn.