Kesken rauhallisen perjantai-illan Kaija Väänänen ei enää päässyt tuolista ylös. Nopeasti annettu aivoinfarktin liuotushoito pelasti hänen henkensä, mutta työhön Kaija ei enää palannut.
Helsingin kaupungin päihdekuntoutusyksikössä oli normaali torstai-iltapäivän sutina. Kaija Väänänen, pitkään alalla työskennellyt sosionomi, touhusi tavalliseen tapaan, kun työkaverit huomasivat jotain outoa: ”Puhut jotenkin hassusti. Onko sulla kaikki hyvin?”
Kaija huomasi vasemmassa kädessään jonkinlaista puutumista, mutta sitten oireet menivät ohi. Kaija vietti rauhallisen illan kotonaan Vantaan Tikkurilassa. Seuraavana päivänä hän meni normaalisti töihin, mutta työkaverien edelleen jankuttaessa hän varasi ajan työterveyslääkärille. Se sovittiin kahden viikon päähän.
Tuolloin 51-vuotiaalla Kaijalla oli aiemmin todettu korkea verenpaine, mutta hän oli kieltäytynyt lääkkeistä.
– Verenpaine ei tunnu miltään. En uskonut varoituksia, vaikka lähisuvussa on paljon sydän- ja verisuonisairauksia. Kuvittelin aina, että nyt alan liikkua enemmän ja sitten paineet laskevat.
Illalla kotona Kaija katseli televisiota lempituolissaan, kun tv-kuva alkoi näyttää jotenkin oudolta. Yrittäessään nousta tuolista hän huomasi, ettei pääse ylös. Kaija huuteli miehelleen, että tule auttamaan, peppu on liian raskas.
Näin tunnistat aivoinfarktin - lue aivoinfarktin oireista
Mies ei saanut häntä nousemaan. Silloin Kaija heittäytyi lattialle ja ajatteli, että ponnistaisi ylös sitä kautta. Ei onnistunut. Mies tilasi ambulanssin.
– Taisin mennä hetkeksi tajuttomaksi, sillä tuntui, että ambulanssi tuli ihan heti. Ensihoitajat olivat todella ystävällisiä ja rauhallisia. Minusta tuntui heti, että olen hyvissä käsissä.
Kaija vietiin suoraan Meilahden sairaalaan.
– Minä murehdin pihasta lähdettäessä, etteivät huudattaisi pillejä, jotta naapurit eivät häiriinny. Moottoritiellä mentiin sitten lujaa ja pillit ulvoen.
Kaijan seuraavat muistikuvat ovat ambulanssista ja siirrosta sairaalaan. Mieleen jäivät turvallisen tuntuiset ensihoitajat, jotka puhuivat rauhoittavasti.
Aivoverenvuoto mullisti Harrin elämän - lue Harrin tarina.
Seuraavaksi hän muistaa siskot, jotka istuivat sairaalasängyn vieressä. Kaija ihmetteli, mitä he siellä tekivät ja miten he osasivat heti tulla sinne, sillä hänet tuotiin sairaalaan vasta eilen. Oikeasti oli kulunut useita päiviä. Kaijan herätessä oli itsenäisyyspäivä vuonna 2005.
Kaija Väänäsellä oli magneettikuvauksessa todettu aivoinfarkti, johon hän oli saanut liuotushoitoa. Kun kriittisimmät ensivaiheet olivat ohi, miehelle sanottiin, että nyt voit lähteä kotiin, kyllä tästä selviää.
Lisätietoa liuotushoidosta.
Herättyään Kaija tajusi, että toinen käsi ja jalka eivät toimineet. Puhe oli puuroista. Hänen kognitiivisia taitojaan testattiin monin tavoin, ja monipuolinen kuntoutus aloitettiin välittömästi. Pyörätuolista Kaija siirtyi pian seisomisen ja kävelemisen harjoitteluun.
– Minua pelotti, kun ensimmäisen kerran piti lähteä liikkeelle pelkän kepin kanssa. Kannustava fysioterapeutti valoi uskoa, ja niinpä sitten kerran kävelin peräti päiväsaliin saakka. Siitä se lähti. Vaikka vauhti on hitaampi kuin ennen, minä kävelen taas!
Kaijalle jäi infarktista toispuoleinen halvaus. Vasen jalka ja käsi toimivat vain osittain. Kuntoutus jatkui HYKSin neurologisella poliklinikalla puolisen vuotta, ja lisäksi hän on saanut fysio-, toiminta- ja puheterapiaa. Fysioterapia kerran viikossa jatkuu yhä, lähes 13 vuotta infarktin jälkeen. Infarktin jälkeen todettiin myös epilepsia, johon Kaijalla on lääkitys.
Puhekyky on jo palautunut, joskin Kaija joutuu välillä haeskelemaan sanoja. Välillä hän kokee vaikeutta ilmaista ajatuksiaan.
– Mutta kukapa nyt papupataa saisi hiljaiseksi, Kaija sanoo.
Myös aluksi vaivannut vasemman puolen neglect-oire eli huomioimattomuus on lähes kokonaan korjaantunut. Infarktin jälkeen Kaijalla oli ongelmia havaita oman kehon vasenta puolta ja ympäristöä, mikä aiheutti törmäilyä ja monenlaista käytännön harmia.
– Minulla hoito- ja kuntoutusketju on toiminut saumattomasti Meilahdesta HYKSin neurologian poliklinikalle, Peijaksen sairaalaan ja sieltä terveyskeskuksen avohoitoon. Sen jälkeen olen saanut Kelan kustantamaa fysioterapiaa, joka jatkuu yhä ainakin ensi syksyyn saakka.
Kaija asuu nykyisin yksin ja pärjää ilman yhteiskunnan järjestämää apua. Vapaaehtoinen avustaja käy kuitenkin päivittäin auttelemassa, kun Kaija tarvitsee tukea tai ei osaa tai uskalla hoitaa asioita yksin. Esimerkiksi kaupassa käyminen ei onnistu ilman apua: ulkona liikkuessaan Kaija tarvitsee keppiä, eikä yksi käsi riitä kantamaan sitä ja kauppakassia.
Töihin paluuta ei kukaan edes ehdottanut sairastumisen jälkeen. Kaija itse ajattelee, että olisi ehkä voinut jatkaa jonkinlaisen sovelletun tehtävänkuvan turvin.
– Sitten minusta tuli yhdistyshullu, hän tokaisee.
Syksyllä 64 vuotta täyttävän Kaija Väänäsen elämän tärkeä sisältö on nyt vapaaehtoistyö AVH-yhdistyksessä, jonka Uudenmaan yhdistyksen puheenjohtajana hän aloitti keväällä. Kokemusasiantuntijoita ja vertaishenkilöitä aletaan onneksi kuulla yhä paremmin. Toiveena on, että sote-ratkaisuissa kuunneltaisiin myös järjestöjen kantoja. Yhteistyö olisi kaikkien parhaaksi.
Vertaistuki on aivoverenkiertohäiriöön sairastuneille äärettömän tärkeää.
– Käymme yhdistyksen nimissä tapaamassa AVH-potilaita jo silloin, kun he ovat vielä sairaalassa. Tulevia ammattilaisia tapaamme oppilaitoksissa. Heidän on tärkeää kuulla, mitä kokemusasiantuntijoilla on kerrottavanaan, Kaija kertoo.
Hän kannustaa lähtemään mukaan vertaistoimintaan. Sitä kautta saa tukea ja uskoa tulevaisuuteen sekä monissa tilanteissa myös käytännön apua.
– Vaikka itse sain todella hyvää hoitoa ammattilaisilta, olisin toivonut myös vertaisnäkökulmaa. Joku olisi sanonut, että kyllä sinä arjesta selviät tämän jälkeenkin.
Kaijalle oli raskasta muuttua auttajasta autettavaksi. Toisaalta hän koki saaneensa valtavan hyvää ja ammattitaitoista apua.
– Suojelusenkeleitäkin oli selvästi matkassa mukana.
Sairastuminen on usein sokki myös omaisille. Potilasyhdistyksissä on heillekin omat tukiverkostonsa.
– Parasta on hulvaton huumori. Olemme kaikki erilaisia, ja jokaisen vammat ja toipumisprosessi ovat yksilöllisiä. Silti kaikkea ei tarvitse kokea vaikeimman kautta, jos osaa ottaa tukea muista, Kaija Väänänen sanoo.
Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 5/2018.
