Suomessa masennuksen Käypä hoito -suosituksessa tehdään selkeä pesäero surureaktioon. Mutta pitääkö surua silti joskus hoitaa?
Komplisoituneen surun hoitamista on tutkittu nyt ensimmäisen kerran, sanotaan arvostetussa JAMA-tiedelehdessä julkaistussa tutkimuksessa. Siinä tuodaan esille, että komplisoitunutta surua pitäisi hoitaa.
Tutkimuksessa arvioidaan, että seitsemän prosenttia läheisensä menettäneistä kokee komplisoitunutta surua. Tätä voi esiintyä jopa vuosien jälkeen kuolemasta.
Jos suru komplisoituu, on ihmisellä muita isompi riski terveysongelmiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin. Tällaiset henkilöt pitäisi diagnosoida esimerkiksi depression varalta, summataan tutkimuksessa.
Lue lisää masennuksesta (tietopaketti)
Lue lisää komplisoituneesta surusta
”Syvästikin sureva kykenee tuntemaan ainakin hetkittäin iloa, vakavasti masentunut on menettänyt tyystin kykynsä iloita. Surussa korostuvat elämälle tärkeät asiat, depressiossa elämän merkitys häviää. Surevan itsetunto ei ole heikentynyt, mutta vakavasti masentunut kokee itsensä kelvottomaksi. Suru on kykyä, depressio on lamaa.”
Käypä hoito: diagnosoi depressio, jos oirekuva pitkä ja vaikea
Suomalaisessa masennuksen Käypä hoito -suosituksessa todetaan, ettei ole syytä tehdä depressiodiagnoosia, jos kyseessä on lähiomaisen kuolemaan liittyvä normaali surureaktio. Raja voi kuitenkin häilyä.
Suosituksessa kuvaillaan, että depressiossa ihmisen kuva itsestään on kielteinen ja masennusoireet ovat yleistyneet useille elämänalueille, kun taas surevan tunteet liittyvät läheistä koskeviin muistoihin. Tavalliseen surureaktioon ei nähdä kuuluvaksi:
- selkeitä itsetuhoajatuksia,
- psykoottisia tai psykomotorisia oireita,
- vaikeaa oirekuvaa tai
- masennusoireyhtymän jatkumista kuukausien ajan.
Nämä ovat suosituksen mukaan aihe depressiodiagnoosin tekoon. Tässä onkin suomalaisen suosituksen vastaus – jos ei aivan suoraan siihen, milloin surua pitää ryhtyä hoitamaan, niin ainakin siihen, milloin on syytä tehdä depressiodiagnoosi.
Eihän alidiagnosoida
On tärkeää olla ylidiagnosoimatta tavalliseen elämään kuuluvaa alakuloa tai surua depressioksi, mutta on olennaista myös osata tehdä diagnoosi silloin, kun on tarpeen, tähdentää professori Sidney Zisook Kalifornian yliopiston psykiatrian laitokselta Medscapen tuoreessa jutussa.
JAMA:ssa julkaistun tutkimuksen päätutkija Katherine Shear Columbian yliopistosta (Center for Complicated Grief) kyseenalaistaa sellaiset arkiset ilmaukset, jotka olettavat, että surusta pitää ”päästä yli” ja ”jatkaa eteenpäin”. Usein ihmisen elämä ei jatku sellaisenaan merkittävän menetyksen jälkeen. Shear sanoo, että suru voi olla muutosvoima, joka saa aikaan esimerkiksi henkilökohtaista kasvua.
Hänen mukaansa menetykseen sopeutuminen on oppimisprosessi. Täytyy sisäistää pitkäkestoiseen muistiinsa asti menetyksen lopullisuus ja opetella elämään ilman kuollutta ihmistä.
Kysely voi auttaa tunnistamaan
Shear ajattelee, että komplisoitunut suru on surun vaikea muoto. Komplisoitunut suru syntyy, jos jokin häiritsee sopeutumisen oppimisprofessia. Ihminen jää ikään kuin jumiin akuuttiin suruun. Esteitä sopeutumisen tielle voivat rakentaa esimerkiksi häiritsevät ajatukset kuolemaan liittyneistä olosuhteista tai rankat muutokset lähiympäristössä, esimerkiksi kaltoinkohtelu läheisten taholta tai kuoleman tuomat taloudelliset vaikeudet.
Shear mainitsee 19-kohtaisen kyselyn (Inventory of Complicated Grief), jonka avulla voidaan yrittää seuloa, onko kyse komplisoituneesta surusta.
Kyselyssä tiedustellaan esimerkiksi, minkä verran viimeksi kuluneen kuukauden aikana suru on häirinnyt päivittäisiä rutiineja, paljonko on esiintynyt vaikeutta hyväksyä kuolema ja onko ihminen kokenut katkeruutta ja vaikeutta luottaa ihmisiin.
Englanninkielinen lomake löytyy täältä (pdf).
Mitä mieltä sinä olet? Pitääkö surua hoitaa ja jos pitää, niin missä vaiheessa? Riittääkö suomalaisen Käypä hoidon kuvaus siitä, milloin on syytä tehdä depressiodiagnoosi?
Lähteet:
