Vesipiipun vaarat

Miksi vesipiipun polttaminen herättää kysymyksiä riippuvuudesta ja muista terveysongelmista?

Vesipiippu on Suomessa vielä melko tuntematon ilmiö, mutta englannin kielen slangissa sillä on kymmeniä lempinimiä. Persian kielessä sitä sanotaan shishaksi tai narghileksi, arabian kielessä englannin tavoin hookahiksi. Vesipiippu on vuosisatoja vanha, Afrikasta tai Aasiasta peräisin oleva tupakointimenetelmä, jonka suosio on lisääntynyt myös Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tämä trendi herättää huolen vesipiipun polttamisen pitkäaikaisista vaikutuksista, kuten sen aiheuttamasta riippuvuudesta.

Asiantuntijoiden arvioiden mukaan noin 100 miljoonaa ihmistä polttaa päivittäin tupakkaa vesipiipulla. Vain harvat nuoret ihmiset käyttivät vesipiippua 1990-luvulla, mutta ilmiö on muuttunut. Global Youth Tobacco Survey -kyselyssä kerättiin tietoja kaikkiaan 90 000 iältään 13–15-vuotiaasta nuoresta kahdessakymmenessä itäisen välimeren alueen maassa (joissa vesipiippu on osa paikallista kulttuuria). Tällöin havaittiin, että 3 % tytöistä ja 7 % pojista poltti savukkeita. Tytöistä 10 % ja pojista 16 % kuitenkin käytti tupakkaa jossakin muussa, pääasiassa vesipiipun muodossa.

Alustavat Yhdysvalloista saadut tulokset osoittavat, että sekä lukio- että yliopisto-opiskelijat käyttävät vesipiippua. Eräässä Keskilännessä tehdyssä tutkimuksessa ilmeni, että 27 % lukioikäisistä (14–18-vuotiaista) oli kokeillut vesipiippua ainakin kerran. Johns Hopkinsin yliopiston tekemässä internetkyselyssä puolestaan ilmeni, että 15 % ensimmäisen vuoden opiskelijoista oli kokeillut vesipiippua ainakin kerran kyselyä edeltävän kuukauden aikana. Virginia Commonwealth University -yliopiston opiskelijoiden keskuudessa tehdyssä kyselyssä 48 % vastanneista kertoi kokeilleensa vesipiippua ainakin kerran ja viidennes oli tutkimushetkellä vakituisia käyttäjiä.

Vesipiipun käyttöä pidetään yleisesti haitattomampana ja vähemmän riippuvuutta aiheuttavana kuin savukkeiden polttamista tai muita tupakointitapoja. Silti monien terveysviranomaisten käsitysten mukaan tämä tupakointitapa saattaa aiheuttaa yhtä voimakkaan riippuvuuden ja olla yhtä haitallista kuin savukkeidenkin polttaminen. Tämä johtuu suureksi osaksi tavasta, jolla vesipiippua käytetään. Huolissaan lisääntyvästä vesipiipun käytöstä Maailman terveysjärjestö (WHO) antoi vuonna 2005 lausunnon sen mahdollisista terveysriskeistä. Tämän jälkeen on riskien kartoittamiseksi tehty lisätutkimuksia.

Vesipiipun houkutus

Vesipiipun polttaminen on aistillinen ja monesti sosiaalinen kokemus, mikä tekee siitä viekoittelevaa. Viranomaiset pelkäävätkin, että juuri vesipiipun käytön houkuttelevaksi tekevät piirteet tarjoavat käyttäjille ympäristöllisiä vihjeitä, jotka samalla edesauttavat riippuvuuden kehittymistä ja addiktiivista käyttäytymistä.

Piiput, jotka on suunniteltu seisomaan pöydällä pystyasennossa tupakoijien istuessa mukavissa nojatuoleissa tai sohvilla tupakoimassa, voivat olla 60–90 sentin korkuisia. Ne on valmistettu lasista tai metallista. Niiden muotoilu on usein hienostunutta ja piippu voi olla taidokkaasti koristeltu. Piippuja lisävarusteineen ja käyttöohjeineen myydään verkossa.

Vesipiipun käyttäjät voivat tupakoida yksin kotona, mutta yleisemmin he kuitenkin tupakoivat yhdessä ja käyttävät myös yhteistä vesipiippua. Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan avataan yhä enemmän vesipiippukulttuuriin erikoistuneita kahviloita ja baareja, monesti yliopistojen kampusten läheisyyteen. Vesipiipun voi myös tilata joissakin etnisissä ravintoloissa, joissa sitä markkinoidaan miellyttävänä tapana päättää ateria.

Vesipiipuissa käytettävä tupakka vaihtelee suuresti paikallisen ja henkilökohtaisen maun mukaan, mutta yksi suosittu tyyppi on maassel, joka fermentoidaan melassin ja hedelmäuutteiden kanssa. Jotkut vesipiippupaikat tarjoavat menuja, joista asiakkaat voivat mielensä mukaan valita erilaisia makuja, kuten appelsiinin, valkoisten viinirypäleiden tai minttusuklaan makuista tupakkaa. Aromista riippuen tupakan maku ja tuoksu voivat olla imeliä ja tuottaa suitsutusta muistuttavaa tuoksua.

Tupakoija laittaa aluksi tupakkaa vesipiipun päähän ja asettaa hehkuvan hiilenpalan tupakan päälle. Piipun alaosa on täytetty osaksi vedellä. Tupakoijan hengittäessä sisään piipun alaosaan kiinnitetyn letkun kautta, syntyvä alipaine imee savua vesipiipun päästä alaosaan, jossa se kuplii veden läpi ylöspäin ja päätyy lopuksi tupakoijan suuhun. Jokaisella imaisulla tupakoija saa suuhunsa annoksen tupakansavua, mutta imee samalla ilmaa hehkuvan hiilenpalan läpi, mikä entisestäänkin kuumentaa tupakkaa.

Monet pitävät vesipiipun polttamista rentouttavana, osaksi siksi, että se tapahtuu usein rauhallisessa paikassa. Monet saattavat viettää vesipiipun ääressä jopa tunnin lukien samalla sanomalehteä tai keskustellen ystäviensä kanssa. Toisaalta juuri tämä pitkittynyt tupakointitapa ja nikotiinialtistus tekevät vesipiipun polttamisesta vaarallista.

Yksilölliset tupakointitavat ja terveysriskit

Beirutin amerikkalaisen yliopiston tutkijat keksivät keinon analysoida todellisia tupakointitapoja vesipiippukahviloissa sen sijaan, että olisivat tutkineet niitä kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa. He raportoivat, että vesipiipun käyttäjät hengittivät savua sisään useammin ja pidempiä aikoja kuin tyypilliset savukkeen käyttäjät. Tupakointitavat vaihtelivat, mutta tutkijat havaitsivat monien tupakoijien hengittävän savua keuhkoihinsa kymmenen kertaa tavallista savukkeiden käyttäjää useammin. Jokainen henkisavu sisälsi jopa kymmenkertaisen savumäärän verrattuna tavallisesta savukkeesta saatavaan kokonaissavumäärään.

Analysoituaan tyypillisiä tupakointitapoja WHO:n asiantuntijat arvioivat, että imemällä pitempään ja hengittämällä isompia savumääriä vesipiipun käyttäjä saattaa hengittää keuhkoihinsa ainakin sataa savuketta (5 askia) vastaavan määrän savua yhden vesipiippuistunnon aikana.

He arvioivat savukkeiden käyttäjien imevän yhdestä savukkeesta savua keskimäärin 8-12 kertaa 5-7 minuutin aikana. Jokaisella imaisulla he saavat keuhkoihinsa 40–75 millilitraa savua. Näin ollen tyypillinen savukkeen polttaja hengittää yhdestä savukkeesta keuhkoihinsa noin 0,5–0,6 litraa savua (10–12 litraa askillisesta). Vesipiipun käyttäjä sen sijaan saattaa hengittää jokaisella imaisulla keuhkoihinsa jopa litran savua. Vesipiippuistunto saattaa kestää yli puolikin tuntia, joten tupakoija hengittää siten savua 50–200 kertaa yhden istunnon aikana.

Altistuminen nikotiinille ja muille myrkyllisille aineille

Vesipiippua puolustelevat väittävät, ettei sitä käyttävien tarvitse hengittää savua keuhkoihin. Sen sijaan he väittävät sitä poltettavan kuin tavallista piippua, mikä vähentäisi terveysriskejä. Tutkijat, jotka ovat keränneet tietoa arvioidakseen vesipiipun savusta peräisin olevan nikotiinin ja muiden aineiden imeytymistä elimistöön, näkevät asian toisin. Iso määrä monimutkaisia tutkimuksia voidaan kiteyttää yksinkertaistettuna siten, että vesipiipun käyttäjät saattavat joissakin tapauksissa altistua savukkeiden käyttäjiä vähemmän tupakan toksisille aineille, mutta joka tapauksessa selvästi tupakoimattomia enemmän.

Tutkimuksissa on osoitettu, että vesipiipun käyttäjien elimistöön imeytyy suuria määriä myrkyllisiä ja syöpää aiheuttavia aineita, jotka saattavat edistää sydäntautien, keuhkosyövän ja muiden hengityselinten sairauksien kehittymistä. Osa savusta suodattuu kulkiessaan piipun veden läpi, mutta WHO:n asiantuntijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että vesipiipun käyttäjät altistuvat joka tapauksessa riittävästi nikotiinille kehittääkseen riippuvuuden.

Esimerkiksi vuonna 2007 Nicotine and Tobacco Research -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin tuloksia neljästä tutkimuksesta, joissa oli mitattu vesipiipun käyttäjien virtsan kotiniinitasoja. Tätä ainetta käytetään nikotiinialtistumisen merkkiaineena. Tutkijat olivat tietoisia siitä, että vesipiipusta saatavan nikotiinin määrä voi vaihdella vesipiippumallin, käytetyn tupakan, palamislämpötilan ja käyttöajan mukaan, mutta löydökset olivat silti huolestuttavia. Tutkijat havaitsivat, että käytettäessä vesipiippua päivittäin virtsan kotiniinitaso voi nousta kymmenestä päivittäisestä savukkeesta imeytyvää nikotiinimäärää vastaavalle tasolle. Satunnaisemmilla käyttäjillä yksi ainoa vesipiipun käyttökerta kohottaa virtsan kotiniinitason kaksi savuketta päivittäin polttavien tasolle.

Tutkimuksessa, jossa mitattiin virtsan nikotiini- ja kotiniinipitoisuuksia, havaittiin, että savukkeita polttavien nikotiini- ja kotiniinipitoisuudet olivat korkeammat (1 487 ja 1 321 ng/ml) kuin vesipiipun käyttäjien (441 ja 678 ng/ml), mutta näillä luvuilla on merkitystä vain verrattaessa niitä tupakoimattomiin, joiden pitoisuudet ovat mittaamattomissa. Samassa tutkimuksessa havaittiin, että krooniset hengitystieoireet olivat nuorilla vesipiipun käyttäjillä varttuneempia ilmeisempiä, mikä viittaa siihen, että nuoret käyttäjät polttavat vesipiippua vanhempia intensiivisemmin.

Tutkimusryhmä, joka mittasi beirutilaisessa kahvilassa altistumista nikotiinille ja häkäkaasulle, havaitsi, että vesipiipun ja savukkeiden polttaminen altisti käyttäjiä yhtä lailla nikotiinille. Tupakoinnin jälkeen kerättyjen sylkinäytteiden kotiniinipitoisuus oli vesipiipun käyttäjillä 78 ng/ml ja savukkeiden käyttäjillä 87 ng/ml. Altistuminen häkäkaasulle oli kuitenkin vesipiipun käyttäjillä noin kaksinkertainen verrattuna savukkeiden polttajiin. Muidenkin myrkyllisten aineiden pitoisuudet kohoavat. Yhden analyysin mukaan vesipiipun savu sisälsi noin 36-kertaisen määrän tervaa (nikotiiniton kuiva-aine), ja lisäksi kobolttia, kromia ja lyijyä suurempina pitoisuuksina kuin mitä tavallinen savukkeen käyttäjä keuhkoihinsa hengittää.

Pitkäaikaiset terveysvaikutukset ja muut kysymykset

Käytettävissä on vain niukasti tutkimustietoa vesipiipun käytön pitkäaikaisista terveysvaikutuksista, kuten riippuvuusvaarasta. Julkaistuissa tutkimuksissa on kuitenkin raportoitu samanlaisista ongelmista, joita muunkinlaisesta tupakoinnista aiheutuu.

Lasta odottavat, vesipiippua käyttävät naiset synnyttävät muita naisia todennäköisemmin pienikokoisen lapsen, jonka apgarin pisteet ovat alhaiset ja joka kärsii vastasyntyneen hengitysvaikeusoireyhtymästä (RDS). Muissa tutkimuksissa on osoitettu, että vesipiipun käyttö kohottaa parodontiitin eli hampaan kiinnityskudoksen tulehduksen vaaraa. Kaksi tutkimusryhmää on tullut siihen johtopäätökseen, että vesipiipun käyttö edistää sydän- ja verisuonitauteja. Yksi tutkimusryhmä on lisäksi havainnut sen nopeuttavan sydämen sykettä ja kohottavan verenpainetta.

Valitettavasti vain harvoissa tutkimuksissa on selvitetty, miten ihmisiä voitaisiin auttaa pääsemään vesipiipun käytöstä eroon. Kun nikotiiniriippuvuuden tiedetään olevan kuvassa mukana, sen tavallisimpia hoitoja kannattaa tietysti kokeilla. Tupakoinnin lopettamiseen tähtäävät hoidot, joita on kokeiltu savukkeiden käyttäjillä, eivät välttämättä auta vesipiipun käyttäjiä, koska monet laukaisevat yllykkeet, kuten piipun ulkonäkö, savun tuoksu ja sosiaaliset seikat, saattavat ainutlaatuisella tavalla edesauttaa himon ja riippuvuuden kehittymistä ja pysymistä.

Tarvitaan lisää tietoa siitä, miten vesipiipun käyttäjiä voitaisiin auttaa pääsemään tavasta eroon, mutta toistaiseksi terveysviranomaiset tyytyvät valistamaan lääkäreitä ja itse tupakoijia mahdollisista vaaroista. Vesipiipun käyttö on houkuttelevaa, mutta samalla terveysriski. On taatusti turvallisempiakin rentoutumiskeinoja.

Copyright © 2008 by President and Fellows, Harvard College. All rights reserved.

Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.

Lähteet:

Maziak W, et al. “Interventions for Waterpipe Smoking Cessation,” Cochrane Database of Systematic Reviews (2007), Issue 4, Art. No. CD005549. Neergaard J, et al. “Waterpipe Smoking and Nicotine Exposure: A Review of the Current Evidence,” Nicotine and Tobacco Research (Oct. 2007), Vol. 9, No. 10, pp. 987-94. Shihadeh A, et al. “Towards a Topographical Model of Narghile Water-Pipe Café Smoking: A Pilot Study in a High Socioeconomic Status Neighborhood of Beirut, Lebanon,” Pharmacology, Biochemistry, and Behavior (Sept. 2004), Vol. 79, No. 1, pp. 75-82. World Health Organization Study Group on Tobacco Product Regulation. Waterpipe Tobacco Smoking: Health Effects, Research Needs and Recommended Actions by Regulators (Geneva: World Health Organization, 2005).

Lue lisää: