Fruktoosi ei aiheuta insuliinin erityksen ja verensokerin piikkejä, mutta isot määrät voivat edistää liikasyömistä.
Syömästämme sokerista suurin osa hajoaa ja imeytyy ohutsuolessa. Erikoistuneiden entsyymien tulva hyökkää isojen molekyylien kimppuun ja muuttaa ne yksinkertaisemmiksi sokereiksi: pääasiassa glukoosiksi eli rypälesokeriksi, mutta myös galaktoosiksi, josta maitosokeri glukoosin ohella koostuu sekä fruktoosiksi eli hedelmäsokeriksi. Leivän, perunan ja muun tärkkelyksen hajotustapahtumassa on useampia vaiheita, mutta lopputulos on kuitenkin aina sama.
Maksa varastoi osan imeytyneestä glukoosista järkevästi glykogeeninä. Se on molekyyli, joka voidaan muuttaa takaisin glukoosiksi paaston aikana. Suurin osa sokereista otetaan kuitenkin heti käyttöön. Veren glukoosipitoisuus kohoaa ja haima alkaa erittää vereen insuliinia, jota kaikki elimistön solut tarvitsevat voidakseen saada sisäänsä glukoosia ja hyödyntääkseen glukoosin energian.
Aterianjälkeinen veren glukoosi- ja insuliinipitoisuuden nousu on normaalia eikä sitä voida täysin välttää. Voimakkaat ja usein esiintyvät glukoosin nousut voivat kuitenkin aiheuttaa haittaa. Kanadalaistutkijat ovat kehittäneet glykeemisen indeksin (GI), jotta olisi helpompaa vertailla, miten erilaiset ruoka-aineet vaikuttavat veren glukoositasoon. Mitä korkeampi glykeeminen indeksi on, sitä nopeammin veren glukoosi kohoaa.
Monessa tutkimuksessa on käynyt ilmi, että ihmiset, jotka syövät paljon ruokaa, jonka glykeeminen indeksi on korkea, sairastuvat muita todennäköisemmin diabetekseen ja sydän- ja verisuonitauteihin. Tällaisia ruoka-aineita ovat erityisesti keksit, makeiset ja valkoisesta vehnäjauhosta tehty leipä.
Erikoistunut aineenvaihdunta
Suurin osa elimistön soluista on varustettu entsyymeillä, jotka mahdollistavat niiden glukoosinkäytön. Fruktoosia metaboloivaa entsyymiä, fruktokinaasia, löytyy kuitenkin vain maksasoluista. Niinpä, vaikka fruktoosi osallistuukin epäsuorasti glukoosin aineenvaihduntaan, fruktoosin oma aineenvaihdunta on hyvin erikoistunutta. Kun syömme fruktoosia, veren glukoosi- ja insuliinitaso pysyy kohtuullisena.
Jos glukoosi- ja insuliinipitoisuuspiikit ovat ongelmana, ruokavalion muiden sokereiden korvaaminen fruktoosilla näyttäisi järkevältä.
Asia on kuitenkin tätä monimutkaisempi. Mitä vahinkoa glukoosi ja insuliini sitten aiheuttavatkin, ne joka tapauksessa laukaisevat samalla myös hyödyllisiä hormonaalisia muutoksia. Leptiini on hormoni, joka saa meidät tuntemaan itsemme kylläisiksi. Leptiinitaso kohoaa insuliininerityksen mukana.
Greliinin eli ”nälkähormonin” taso puolestaan laskee. Tutkimuksissa on saatu näyttöä siitä, että fruktoosi vaikuttaa juuri päinvastaisesti vähentämällä leptiiniä, joten emme välttämättä tunne itseämme kylläisiksi syötyämme runsaasti fruktoosia sisältävän aterian. Fruktoosi ei vähennä greliinin eritystä yhtä hyvin kuin glukoosi, joten jäämme myös helposti nälkäisiksi. Tästä syystä jotkut asiantuntijat näkevätkin runsaasti fruktoosia sisältävän ruokavalion altistavan liikasyömiselle ja siten ylipainolle.
Fruktoosiin liittyy toinenkin ongelma. Jos fruktoosin aineenvaihduntareitti saa käyttöönsä liikaa sokeria, maksa päätyy vapauttamaan vereen triglyseridejä eli veren rasvoja. Sama pätee myös glukoosiin ja sen aineenvaihduntareittiin, mutta tämä sietää suurempia määriä.
Onko syy maissisiirapissa?
Fruktoosi on luonnossa esiintyvä sokeri. Sitä on hunajassa, pieninä määrinä kasviksissa ja tietysti hedelmissä. Kaikki hedelmien sokeri ei kuitenkaan ole fruktoosia. Vesimelonin glykeeminen indeksi on korkea kahdestakin syystä: Siinä on niukasti ravintokuitua ja sen sokerista osa on muuta kuin fruktoosia.
Fruktoosin saantimme hedelmistä ja vihanneksista on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä saamme taloussokerista eli sakkaroosista ja runsaasti fruktoosia sisältävästä maissisiirapista. Sakkaroosi on disakkaridi, sokerimolekyyli, joka koostuu kahdesta eri sokerista: fruktoosista ja glukoosista. Maissisiirappia valmistettaessa sen fruktoosipitoisuutta kasvatetaan, jotta se maistuisi makeammalta.
Tavallisimmissa valmisteissa on 55 % fruktoosia ja 45 % glukoosia. Yhdysvalloissa maissisiirappi on syrjäyttänyt sakkaroosin makeutusaineena, erityisesti virvoitusjuomissa, mutta myös monissa muissa elintarvikkeissa. Sally Squires, joka on Washington Post-lehden ravitsemuskolumnisti, on arvostellut voimakkaasti maissisiirapin käyttöä. Hänen mielestään se on makeampaa ja halvempaa kuin sakkaroosi, mutta kuluttajat suhtautuvat siihen epäillen.
Asiantuntijat käyvät keskustelua siitä, miten järkevää maissisiirapin käyttö on Yhdysvaltain lihavuusepidemian ja nopeasti yleistyvän tyypin 2 diabeteksen valossa. Ne, joiden mielestä nämä ongelmat ovat yhteydessä toisiinsa, huomauttavat, että lihavuusongelma ja ruoan makeuttaminen epäilyttävällä maissisiirapilla ovat ajallisesti yhteydessä toisiinsa. He myös viittaavat fruktoosiaineenvaihduntaan ja sen merkitykseen triglyseridien kannalta.
Epäilijät vastaavat useilla eri vastaväitteillä. Sakkaroosi ja maissisiirappi sisältävät lähestulkoon yhtä paljon fruktoosia ja glukoosia (50 – 50 ja 55 – 45), joten on kyseenalaista, voisivatko niiden aineenvaihdunnalliset vaikutukset olla niin erilaisia. Monissa metaboliatutkimuksissa on käytetty puhtaita fruktoosiliuoksia eikä maissisiirappia. Ongelmana on epäilijöiden mielestä pikemminkin kaikki ruokiimme lisätyt turhat sokerit eikä mikään yksittäinen sokeri.
Hedelmiä kannattaa toki syödä
Mihin tämä johtaa? Kenenkään ei todellakaan kannata lopettaa hedelmien syömistä pelkästään fruktoosiin liitettyjen epäilysten takia. Useimmat hedelmät ovat erinomaista terveysruokaa, jossa on runsaasti vitamiineja, kivennäisaineita, ravintokuitua, mutta melko vähän fruktoosia ja muita sokereita.
Onko maissisiirappi sitten erityisen vahingollista? Tätä on vaikea sanoa. Maissisiirapilla makeutettujen virvoitusjuomien osalta tuntuisi houkuttelevalta ajatella näin, vaikka niiden ongelmana voi pikemminkin olla niihin maissisiirapin muodossa lisätty energia kuin sokerit sinänsä.
Copyright © 2007 by President and Fellows, Harvard College. All rights reserved.
Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.
