Pakko-oireinen häiriö kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin, ja se kehittyy tavallisesti hitaasti.
Sairaus voi puhjeta jo lapsena, ja tuolloin 75 prosenttia häiriöstä kärsivistä on poikia. Aikuisena alkava häiriö taas on tavallisempi naisilla.
Pakko-oireinen häiriö voi ilmetä kahdella eri tavalla, pakkoajatuksina tai pakkotoimintoina, tai näiden yhdistelmänä.
Nuorena alkavan pitkäaikaisen häiriön oireet ovat pääosin pakkotoimintoja, kun taas aikuisena puhkeavalle ja jaksottaisina ajanjaksoina ilmenevälle häiriölle on tyypillistä pakkoajatukset.
Esiintyy usein suvussa
Pakko-oireisen häiriön syntyyn vaikuttavat sekä biologiset että psykologiset taustatekijät. Oireisto voi periytyä ja usein perheenjäsenillä tai lähisukulaisilla voi myös olla pakko-oireita tai esimerkiksi nykimishäiriöitä.
Sairaudesta kärsivän henkilön luonteelle on tyypillistä, että hän on ankara, vaativa ja rajoittava itseään kohtaan. Pakko-oireisen henkilön koko perheelle voi olla tyypillistä täydellisyyden tavoittelu.
Pakko-oireisista aikuisista jopa puolet on oireillut jo lapsena, eli häiriöllä on taipumus kroonistua. Varhainen hoitoon hakeutuminen parantaa hoitotuloksia.
Pakkoajatukset
- Toistuvia, epämiellyttäviä ajatuksia
- Itsepintainen idea tai mielikuva
- Ajatusten sisältö on “järjetön”
- Eivät lähde pois mielestä
- Aiheuttavat ahdistusta
- Kyse ei ole todellisen ongelman ylihuolehtimisesta
Pakkotoiminnat
- Toistuvia ja kaavamaisia toimintoja
- Pakonomaista, vaikka ei haluaisikaan
- Tiettyjen sääntöjen mukaan toistettu toiminta vähentää epämukavuuden tunnetta tai pelkoa
- Toiminnan määrä on liioiteltu ja aikaavievä
- Yhteen toimintaan “juuttuminen” estää lopullisen päämäärän saavuttamisen
Toistoa yhä uudestaan
Yleisimpiä pakkoajatuksia ovat saastumisen, likaantumisen tai tartunnan saamisen pelko. Ruumiiseen liittyvä pakkoajatus voi olla jokapäiväinen sairauden pelko esimerkiksi syövästä tai sukupuolitaudeista.
Pakkoajatus ei helpota, vaikka lääkärit vakuuttavat tai tutkimukset osoittavat henkilön olevan terve. Pakonomainen epäily taas voi johtaa esim. sähkölaitteiden tai oven lukkojen lukemattomiin tarkistuksiin.
Pakkoajatusten sisältö voi myös joillakin olla voimakkaasti uskonnollinen, moraalinen, seksuaalinen tai aggressiivinen.
Tavallisin esimerkki pakkotoiminnasta on jatkuva peseytymisen tarve. Ylenmääräinen järjestelmällisyys ja pikkutarkkuus sekä hamstraaminen tai sairaalloinen pihiys voi myös olla häiriön oire. Kynnyksen ylittäminen tai oveen kolkuttaminen voi häiriöstä kärsivällä olla pitkäkestoinen ja monimutkainen käyttäytymisrituaali, joka hankaloittaa elämää.
Henkilö voi kuluttaa runsaasti jokapäiväistä aikaa keskittymällä yksityiskohtiin, sääntöihin, luetteloihin tai aikatauluihin.
Pyrkimällä täydellisyyteen esimerkiksi työssä, pakko-oireinen henkilö voi olla niin jääräpäinen, ettei hän kykene ryhmätyöhön tai tehtävien jakamiseen, vaan hänen on pakko tehdä kaikki asiat itse. Tuolloin on vaarana, että vapaa-ajalle ja ihmissuhteille ei jää yhtään aikaa.
Pakko-oireet esiintyvät stressistä riippumatta ja usein lievenevät ikääntymisen myötä.
Pakko-oireista häiriötä hoidetaan lääkkeillä ja käyttäytymisterapialla. Käytössä olevia lääkkeitä ovat klomipramiini tai serotoniinin aineevaihduntaan vaikuttavat lääkkeet, kuten fluoksetiini, sitalopraami tai paroksetiini. Lääkettä tulee käyttää vähintään 3 kuukautta, ennen kuin lääkkeen tehoa voidaan arvioida. Noin puolet pakko-oireisista hyötyy lääkityksestä, muun muassa serotoniinin aineenvaihduntaan vaikuttavista lääkkeistä. Lääkettä tulee käyttää vähintään kolme kuukautta, ennen kuin lääkkeen tehoa voidaan arvioida. Noin puolet pakko-oireisista hyötyy lääkityksestä.
