"Rakkautta on viedä äiti katkaisuhoitoon"

Syyskuun 6. päivänä vuonna 2009, ­minulla oli hirveä krapula.­ Tyttäreni oli vienyt minut Rovaniemelle Avominne-päihdeklinikan infotilaisuuteen.

Minä itkeä rämisin, kun kuuntelin ­puhujaa. Miten ukko osasi kertoa elämästäni? ­Oliko tyttäreni­ kertonut tälle, millainen äiti hänellä on?

Tilaisuuden jälkeen minulle valkeni, että olen ­alkoholisti. Olin elänyt siinä uskossa, että minulla oli vain pieni­ ongelma. Huolimatta siitä, että olin menettänyt lasteni huoltajuuden ja työpaikan.

Eikä minusta ollut edes mummoksi. Olin ollut kännissä kuin käki,­ kun näin lapsenlapseni.

Ajattelin, että avaan infotilaisuuden jälkeen pullon. Kävisin hoidossa ja joisin samalla. Yllätyin, sillä kotiin palattuani ­minun ei tehnyt enää mieli juoda.

En muista, oliko pullo olutta vai viinaa. Mutta ­minä olin 15-vuotias,­ ja pullo kiersi­ naapurin mökillä. Kun yritin lähteä ulkohuussiin,­ huomasin, etteivät jalkani kantaneet. Säikähdin. Ensi­humalani ei ­ollut miellyttävä.

Nuorena join harvakseltaan. Osittain se johtui siitä, että lähimpään viina­kauppaan oli 70 kilometriä. Juomatyylini oli humalahakuinen. Örvelsin ja minua ­pukattiin usein maitokärryillä ­kotiin nukkumaan.

Juomiseni oli kontrollissa kolme­kymppiseksi. Silloin olin jo­ kahden koulu­ikäisen tyttären yksinhuoltaja. Kun lapset menivät joka toinen viikonloppu­ isälleen, lähdin baariin. Löysin miehen, jonka kanssa otimme viinaa.

Minusta olin ansainnut ­jokaisen lasillisen, sillä­ ­minullahan oli pieniä lapsia ja stressaava­ työ vanhustenhoitoalalla.

Lue myös: Näin alkoholi vaikuttaa sinuun

”Älä äiti juo”, pyysi vanhin tyttäreni monta kertaa. En kuunnellut. Sen sijaan lähdin ravintolaan ja jätin hänen hoitoonsa­ kaksi pienintä­ lasta.

”Kyllä sinä pärjäät”, sanoin hänelle.

Olin jälleen yksinhuoltaja, sillä­ suhteeni kolmannen ja neljännen lapseni­ isään päättyi väki­valtaan. Miehen käytös oli ­ollut pitkään salaisuus, vaikka­ ­välillä piti hälyttää poliisi paikalle.­ ­Lopulta annoin miehelle lähtöpassit.

Kun mieheni aloitti taistelun lapsista, aloin juoda myös ­kotona, ja siitä seurasi poissaoloja­ töistä.

Oikeus päätti, että lapset jäisivät ­minulle. Mutta sosiaaliviranomaiset ­ottivat yhteyttä. Heille­ selvisi,­ että vanhimmat lapset hakivat pienempiä tarhasta. Olin hämmästynyt. En ajatellut,­ että kukaan tajuaisi minun ryyppäävän kotona.

Lopulta lapset vietiin minulta­. Olin jättänyt heidät ­yksin ­kotiin, ja ­joku ilmoitti asiasta­ viranomaisille. Lapset muuttivat heti ensikotiin.Olisin voinut tsempata, mutta­ en tehnyt niin. Lapset muuttivat isiensä luo.

Minusta tuntui, ettei millään ollut mitään väliä. Kaikki oli menossa, joten annoin mennä vain. Toisaalta olin sitä mieltä, että viranomaiset liioittelivat. Ei tilanteeni ollut niin paha kuin he väittivät.

Menin silti katkolle, mutta lopetin­ sen kesken. Kukaan ei kysynyt ­minulta, ­miten pärjään. Siksi aloin ajatella, miksi­ enää pyörisin täällä. Minulla oli kotona vahvoja kipulääkkeitä, joita olin saanut sterilisaation­ jälkeen. Söin koko purkin.

Vanhempani osuivat paikalle, ja kerroin heille teostani. Oksensin lääkkeet ja sitten minua jo vietiin teho-osastolle.

Viikon kuluttua minut kiidätettiin ambulanssilla Rovaniemeltä Helsinkiin. Yliannostus oli tuhonnut maksani.

Yllätys oli suuri, kun maksa-arvot ­alkoivat laskea Helsinkiin saavuttuani.­ Lääkäri sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mitä­ tapahtui. En tarvinnutkaan maksansiirtoa. Hän ­kehotti laittamaan kiitoksen ylöspäin.

Onneksi minulla on julmetun ­hyvä viina­pää, ajattelin, kun pääsin sairaalasta. Olin ollut kolme viikkoa juomatta,­ mutta­ vetäisin heti hirveän­ kännin. ­Mikään ei estänyt. Minulla ei ollut työtä­ ­eikä lapsia. Juominen oli elämäni.

En juonut päivittäin, mutta annok­seni­ oli aina kossupullo­ tai enemmän. Jos rahaa ei ollut, lainasin ryyppykavereilta. Kun kuulin, että joku oli saanut asumistuen, änkesin seuraan. Yleensä pullo oli jo haettu, ja kun valittelin krapulaani, minulle­ tarjottiin loiventavaa.

Koska jätin laskut maksamatta, sain häädön. Aloin elää kavereiden nurkissa tai seurustelin aina jonkun kanssa, jotta minulla olisi katto pään päällä.

Lapsiani näin kesällä vanhempieni­ mökillä. Tilanne oli vaikea, sillä ­minua hävetti. Toisaalta lasten kanssa oli ihanaa. En silti jaksanut olla mökillä kauaa,­ koska siellä ei saanut juoda.

En ollut paikalla lasteni syntymäpäivillä ja rippijuhlissa,­ koska en kyennyt olemaan juomatta. Lupasin kyllä olla paikalla, mutta lapset unohtuivat, kun viinaa oli tarjolla.

Siitä seurasi molemminpuolinen pettymys. Jälkikäteen olen miettinyt, miten äiti pystyy tekemään lapsilleen näin.

Lue myös: Tipaton tammikuu - kannattiko?

Älä juo 24 olutta, vaan juo vain kaksi, minua neuvottiin A-klinikalla. Olin hakemassa apua, sillä­ ­kuvittelin, että voisin muuttua ihmiseksi, joka ottaisi vain vähän saunakaljaa. Oikeasti kiskoin saunaillan jälkeen krapulakaljaa ja ­ihmettelin, miten muut pystyvät menemään töihin.

Sitten tapahtui yllättävä käänne. Aloin seurustella ja sain työpaikan. Päätin, että­ näistä asioista pitäisin kiinni.­ Tein hulluja työvuoroja, jottei minulle jäisi­ ­aikaa juoda.

Vapaa-ajan vietin tiiviisti uuden miehen kanssa. Hän käytti hyvin vähän alkoholia, joten minulla ei ollut kiusausta juoda. Luulin, että osasin kontrolloida juomistani.

Suunnittelimme, että muutan hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Pakkasin huone­kaluni eteiseen odottamaan muuttoautoa. Sitten mies soitti­ ja sanoi, ettei minun tarvitse­ tulla. Hänen vanhempansa olivat uhanneet soittaa lastensuojeluun, jos hän ottaisi­ minut puolisokseen.

Siitä alkoi kahden vuoden päivittäinen juominen.

Makasin viikon sängyssä. Nukuin, ja kun heräsin, ryyppäsin, kunnes sammuin. Sängyn laidalla oli aina viinapullo.

Aloin seurustella juovan miehen kanssa.­ Ryyppäsimme­ ­yhdessä. Erosin ja löysin toisen ryyppäävän miehen.

Kerran törmäsin autolla 100 kilometrin vauhdilla liikenteenjakajaan. Puhalsin 2,8 promillea ja vietin viikon sairaalassa. Toisen käden ja selän­ hermot vaurioituivat, mutta en piitannut.

Sitten vanhin tyttäreni alkoi odottaa lasta. Päätin, että­ lopettaisin juomisen, kun vauva syntyisi. Juhlin kuitenkin varpajaisia niin, etten päässyt katsomaan lasta sairaalaan.

Lue myös: Juotko vahingossa liikaa?

”Jos et nyt lähde hoitoon, voit unohtaa, että olet äitini­ ja lapseni mummo”, tyttäreni uhkasi. Lupasin mennä­ A-klinikalle. Tyttäreni tiesi, ettei siitä ollut ­aiemminkaan ollut hyötyä. Siksi hän vei minut Avominne-päihdeklinikalle.

Se oli rakastavin teko, jonka hän on ikinä minulle tehnyt. Muuten olisin juonut itseni hengiltä.­

Hoidossa oivalsin, etten ollutkaan ainut, joka oli mokannut.­ Tärkeintä oli ymmärrys, että alkoholismi on sairaus, josta voi toipua. Epäilin tosin, voisinko selvitä.

Hoito oli rankka, sillä­ ­lasten tuska käytiin läpi. Alussa itkin ja huusin.­ Kun asiat­ oli puitu,­ selästäni­ putosi reki. Viinanhimoja tai vieroitusoireita­ minulle ei tullut. ­Tajusin, etten voisi enää juoda lasillistakaan. 

Meni kaksi vuotta ennen kuin ­uskalsin sanoa, että olen raitis alkoholisti. Myös itsetunnon tervehtyminen vei aikansa. Aloin pikku hiljaa nähdä itseni ihan asiallisena­ ihmisenä ja huolehtivaisena äitinä. Sellaisena­ kuin olin ollut ennen.

Vanhimmat tyttäret ovat saaneet Avominnessä läheishoitoa. He ovat antaneet minulle­ anteeksi.

”Aivan kuin emme olisi koskaan olleetkaan poissa”, ­sanoivat nuorimmat lapset, kun he muuttivat kolme vuotta­ sitten luokseni. Se oli yksi onnellisimmista päivistäni.Ihmettelen, että­ lapseni ovat niin täyspäisiä kuin ovat.

Viime toukokuussa minusta tuli mummo, kolmannen kerran. Sain myös olla synnytyksessä mukana. Lapset ja lapsenlapset ovat tärkeintä elämässäni. Nuorin asuu yhä kotona ja muut kilometrin säteellä. Tunnen itseni nöyräksi, kun ajattelen, mistä kaikesta olemme selvinneet.

Työskentelen päihdetyöntekijänä, ja teen juuri sitä, mitä eniten haluan: autan kohtalotovereitani. Kannan erityistä huolta sekakäyttäjistä, joita on koko ajan enemmän, myös vanhuksissa. Onneksi nuoret ovat fiksumpia. He tapaavat toisiaan kahviloissa eivätkä baareissa, kuten minun aikanani. Nykyisin käyn itsekin kuuntelemassa elävää musiikkia kahvilinjalla. Tykkään myös laulaa karaokea.

Repsahtamisen mahdollisuus ei käy mielessä. Olen oppinut löytämään onnen arjesta. En tarvitse punaista Mersua tai tulista ­rakastajaa, sillä perheessä ja työssä on minulle riittävästi­ onnea.