Voi hyvin

Katariina Souri: Ihmissuhteet kestävät aina oikean ajan


Katariina Souri tavoittelee onnellisuuden sijaan merkityksellisyyttä. Hän haluaa kokea syvää tyytyväisyyttä itseään ja elämää kohtaan.
Kuvat Jouni Harala

Katariina Souri ei tavoittele onnellisuutta. Onnellisuus tarkoittaa hänelle keveyttä. Sellaista olotilaa, jossa huolet unohtuvat pienessä hiprakassa parin punaviinilasillisen jälkeen.

Onnellisuuden sijaan Katariina tavoittelee merkityksellisyyttä. Hän haluaa kokea syvää tyytyväisyyttä itseään ja elämää kohtaan.

Kaksi- ja kolmekymppisenä Katariina oli pintapuolisen onnellinen. Hän nautti monista asioista, mutta elämästä puuttui merkityksellisyyden tunne, tarkoitus.

Olen oivaltanut, että olen tyytyväisimmilläni silloin, kun luon jotain uutta. Siksi työ on minulle niin tärkeää.

Burnout pysäytti

”Marraskuussa 2016 sain lääkäriltä rajun tuomion. Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja burnout. Lähdin lääkereseptit kädessäni epäuskoisena lääkärin vastaanotolta. Ihmettelin, voiko tunnin tapaamisen perusteella antaa diagnoosia.

Tuosta päivästä lähtien uupumukseni alkoi hälvetä. Heti, kun pääsin lääkäriltä kotiin, aloin kirjoittaa pahaa oloa itsestäni ulos. Kirjoituksista syntyi Sarana-tietokirja, joka kuvailee yhtä vuotta keski-iän taitekohdassa, jolloin yritän tulla siksi ihmiseksi joka olen, ilman lääkkeitä ja keskellä mielialojen heilahteluja.

Työ, kirjoittaminen ja maalaaminen, on yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Elän ja hengitän luomalla uutta. En pysty erottelemaan työtä ja vapaa-aikaa toisistaan. Voin lomailla muutaman päivän tai korkeintaan viikon. Senkin aikana pääni surraa uusia ideoita.

Pysyn hyvässä työvireessä, kun muistan vastapainoksi nukkua riittävästi ja liikkua luonnossa. Olen myös oppinut iän myötä sanomaan ei sellaisille työtehtäville, joista en nauti. Enää en lähde juontokeikoille tai luennoimaan.”

Raittiina hyvä olo

”Säännöllinen rytmi on minulle tärkeä hyvän arjen rakennuspalikka. Nykyään menen aniharvoin iltatilaisuuksiin, sillä ne sotkevat rytmini. Pyrin olemaan kotona viimeistään kuudelta, jotta aikaa jää kokkaamiselle, rentoutumiselle ja rauhoittumiselle. Menen viimeistään yhdeltätoista nukkumaan.

Rytmin lisäksi pääsääntöinen raittius on merkittävä osa arjen hyvinvointiani. Haluaisin noudattaa eteläeurooppalaista juomatapaa, jossa otetaan lasillinen viiniä aterian kanssa.

Minulle se ei kuitenkaan sovi, sillä päivittäinen vähäinenkin alkoholinkäyttö aiheuttaa minulle masennusta. Tulen myös helposti riippuvaiseksi alkoholista. Tämä ei tarkoita sitä, että joisin suuria määriä, vaan sitä, että alan nopeasti kaivata jokapäiväistä viinilasillista.

Olen joutunut hyväksymään sen, että minulla on luultavasti aina ristiriitainen suhde alkoholiin. Pyrin tällä hetkellä pääsääntöiseen raittiuteen.”

Entinen vegaani

”Pari vuotta sitten aloin kärsiä pahoista vatsavaivoista. Vatsani oli jatkuvasti kipeä, turvonnut ja täynnä ilmaa. Turun yliopiston evoluutiobiologian dosentin Markus J. Rantalan vastaanotolla selvisi, että kärsin kehon kokonaisvaltaisesta tulehdustilasta, joka johtui suoliston huonosta kunnosta. Vaurioitunut suolisto aiheutti myös ärtyisyyttä ja mielialan laskua.

Sain kehoni kuntoon jättämällä ruokavaliostani pois viljat ja palkokasvit. Nykyään ruokavaliooni kuuluu kasviksia, hedelmiä, marjoja, kananmunia, juustoa, kalaa, kanaa ja aina välillä punaista luomulihaa tai -riistaa.

Olen kokeillut elämäni aikana monenlaisia ruokavalioita. Elin joitakin kuukausia vegaanina, kunnes huomasin, ettei ruokavalio sopinut minulle. Olin vegaanina jatkuvasti ylikierroksilla, kuin leijuvassa tilassa. Eläinproteiini maadoittaa minua ja tasapainottaa mieltäni. Voin paremmin, kun syön silloin tällöin lihaa.

Päivä päivältä opettelen olemaan vähemmän ehdoton kehoani kohtaan. Kun syön pääasiassa itselleni sopivasti, siedän leipäviipaleen silloin tällöin.

Armollisuus koskee myös liikuntatottumuksiani. Luovuin hiljattain aktiivisuusrannekkeen käytöstä. Minun ei tarvitse enää mitata askeleita, kaloreita tai stressitasoa, sillä osaan nykyään itse kuunnella kehoni viestejä.”

Pitkä terapia

”Olen halunnut puhua avoimesti mielenterveydenhäiriöistäni, kuten ahdistuksesta ja masennuksesta. Haluan sillä hälventää mielen järkkymiseen liittyvää leimaa.

Mieleni tasapaino on vaihdellut vuosien varrella. Pahimmassa jamassa olin kolmekymppisenä, kun sairastuin paniikkihäiriöön. Oireiluni meni niin vaikeaksi, että julkisilla paikoilla liikkuminen oli minulle piinaa. En voinut olla varma, milloin paniikkikohtaus taas iskee.

Olen käynyt pitkän terapian. Se auttoi sekä mielenterveyden ongelmissa että henkisessä kasvussa. Terapian ohella myös työni on ollut tärkeä osa toipumistani. Olen prosessoinut kokemuksiani kirjoittamalla.

Tällä hetkellä voin hyvin. En yritä tulla terveemmäksi, vaan vaalia nykyistä olotilaani. Pahin mieleen liittyvä pelkoni on, että sairastuisin joskus Alzheimerin tautiin. Tautia sairastava isäni ei tunnista minua enää.”

Luonto, erityisesti metsä, on Katariinalle pyhä paikka. ”Saan voimaa Sipoon pihapiirini vanhoista puista.”

Sulautuako toiseen

”Elämässäni meni kymmeniä vuosia niin, että menetin omat voimani aina, kun vakiinnuin. Kun ensihuuma muuttui pysyväksi seurusteluksi, minusta tuli tarvitseva lapsi, jolta katosi oma tahto. Sulauduin ikään kuin toiseen ihmiseen. Eron jälkeen jouduin aloittamaan taas kaiken alusta. Olen rakentanut elämäni monta kertaa uudelleen.

Pidin itseäni pitkään melko heterona, kunnes rakastuin naiseen. Naisen kanssa seurustellessa en kadota omaa itseäni samalla tavalla kuin miesten kanssa kävi.

Olen sanonut joskus, että olen lähinnä muunsukupuolinen. Ennen kaikkea en halua kahlita itseäni määritelmiin. Minussa on sekä maskuliini- että feminiinienergiaa.”

Tarve olla yksin

”Pitkä parisuhde ei ole koskaan ollut minulle itseisarvo. Kaksi ihmistä kulkee rinnakkain niin kauan kuin he vievät toisiaan eteenpäin. Jos kumppanit alkavat jarrutella toistensa kehitystä, ei ole järkeä olla yhdessä.

Minun mielestäni ihmissuhteet kestävät aina juuri oikean ajan. Sen takia minun on vaikea ymmärtää ajatusta siitä, että eroon päättynyt suhde olisi merkki epäonnistumisesta. Mitä epäonnistumista se on, että kaksi ihmistä on oppinut toisiltaan tarvitsemansa ja jatkaa omalla tiellään eteenpäin?

En ole ylipäätään varma, onko unelma pitkästä parisuhteesta ihmisen sisäsyntyinen kaipuu vai kulttuurin rakentama ihanne.

Uskon, että ihmiset olisivat onnellisempia, jos he uskaltaisivat rakentaa juuri omannäköisensä elämän ja parisuhteen.

Totta kai erot ovat surullisia. Niihin liittyy luopumista, ikävää ja muita vaikeita tunteita.

Kaikki suuret elämänmuutokset ovat epämukavuusalueelle menemistä, mutta ilman niitä ihminen ei kehity.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi tarve minulla on olla yksin. Tarvitsen paljon tilaa ja rauhaa työlleni. Olen hyvin herkkä äänille, aistiärsykkeille ja toisten ihmisten energioille.

Minulla on elämässäni vain harvoja ihmisiä, joista saan voimaa. Voimanlähteeni ovat lähinnä luonto ja eläimet.

Jonkun mielestä saatan kuulostaa itsekkäältä, mutta minusta itsekkyys on sitä, että vaatii toiselta ihmiseltä jotakin. En vaadi keneltäkään mitään. Haluan vain elää elämääni minulle sopivalla tavalla.

Elämäntyylini, joka vaatii paljon omaa tilaa, ei ole minulle raskas. Ymmärrän, että elämänkumppanille yksinolon kaipuuni voi olla vaikeaa.

Hiljattain eronneena minulla ei ole suuria haaveita parisuhteesta. Tärkeintä elämässäni ovat lapseni ja oma hyvinvointini. Haluan keskittyä siihen, että olen tasapainossa itseni kanssa ja luova työssäni.

Aion avautua elämälle ja antaa sen viedä. Rakkaus tulee joskus, jos on tullakseen. Ei elämää voi hallita.”

Spontaani erakko

”Minulla on säilynyt yksi lapsuudenystävä. Kutsumme toisiamme siskoiksi. Hän on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan.

Muuten elämässäni ei ole juuri ollut pysyviä ystävyyssuhteita. Olen erakko, joka saattaa vajota pitkiksi ajoiksi omaan maailmaansa. Uppoudun työn tekemiseen, enkä huomioi ketään toista.

Tällaisella luonteenlaadulla on vaikea olla läheinen ystävä monelle. En voisi elää niin, että tuntisin toistuvasti syyllisyyttä siitä, että en ole taaskaan soittanut ystävälleni moneen kuukauteen.

Ystävyyssuhteeni, aivan kuten parisuhteenikin, ovat aina olleet enemmänkin kausiluontoisia. Jokin asia yhdistää, ja kaksi ihmistä kulkee hetken rinnakkain, kunnes tiet eroavat.

Ei kaikkien ihmissuhteiden tarvitse olla pitkiä ollakseen merkityksellisiä. Tykkään uusista ihmisistä ja kyllästyn helposti. Siksi minulle sopii paremmin vaihtuva ystäväpiiri kuin vuosikymmenien kaveruus.

Nautin eniten spontaaneista kohtaamisista. Jos ystävän tapaamista pitää säätää monta viikkoa etukäteen kalenterin kanssa, mukavasta asiasta tulee stressi.

Olen joutunut myöntämään itselleni, että olen melko itsekäs, enkä juuri siedä vaatimuksia. Jos joku loukkaantuu siitä, etten muista hänen syntymäpäiväänsä, ystävyys loppuu saman tien.

Vuosia sitten olin silloisen miesystäväni kanssa Roomassa lähes 200 neliön sviitissä.Meille tuli riitaa, ja mies häipyi. Soitin ystävälleni, että minulla on viikoksi hotellihuone, tule tänne, ostan sinulle lentoliput.

Jouduin soittamaan uudestaan perään kysyäkseni hänen sukunimeään. En muistanut sitä, vaikka olimme olleet läheisiä vuosia. Ystävääni nauratti makeasti. Tällaisten suurpiirteisten ihmisten kanssa minun on helppo olla tekemisissä.”

Maalaaminen on Katariinalle keino ilmaista tunteitaan. ”Inspiraationi ei ole ollut koskaan kateissa.”

Samanistisia istuntoja

”Luonto on minulle erottamaton osa henkisyyttä ja hyvinvointia. Uskon siihen, että jokaisella puulla, kalliolla ja rannalla on oma henkensä. Kun teen Sipoossa joka-aamuisen lenkkini koiran kanssa pitkin järven rantaa, kunnioitan ja kiitän järven henkeä.

Muinaissuomalainen uskonkäsitys vastaa parhaiten omaa henkisyyttäni. Olen kiinnostuneempi keijuista, tontuista ja hiisistä kuin itämaisesta joogasta.

Suren sitä, että kristinusko on usein väkivalloin syrjäyttänyt vallinneen uskonkäsityksen. Kirkko valtasi pyhät paikat, ja luonnonhenkiä alettiin demonisoida. Näin kävi Suomessakin. Emme ole enää kytköksissä omaan henkiseen perintöömme, kun kristinuskon myötä meiltä on pyritty kitkemään pois luonnonuskon elementit.

Ravitsen henkisyyttäni ennen kaikkea liikkumalla luonnossa.

Aamukävelyllä pääsen meditatiiviseen tilaan. Tulkitsen myös uniani, käyn samanistisissa istunnoissa ja osallistun rummutuspiireihin.

Rummuttamisen kautta olen edennyt syvälle alitajuntani kerroksiin ja piilotajuntaani. Se on sama maailma, jossa olen seikkaillut taidetta tehdessäni, unia tulkitessani ja jungilaisessa psykoanalyysissä käydessäni. Rumpujen avulla tavoitan piilotajuntani kerrokset kaikkein helpoimmin.

Olen syventänyt itsetuntemustani rummutusistunnoissa. Rummuttaessa elämäntehtäväni kirkastuu ja yhteys esivanhempiini vahvistuu.

Rummuttamiseen pitää olla aina jokin syy, sillä siinä otetaan yhteyttä henkimaailmaan. Rummuttaessa haetaan johonkin kysymykseen vastausta tai jonkin vaivan parantumista. Henkimaailmaa ja haltioita ei voi mennä häiriköimään huvikseen.

Olen huolissani siitä, että yhä useammat ihmiset käyttävät samanistisissa istunnoissa ayahuascaa tai muita psykedeelejä vahvistaakseen kokemuksiaan. Minulle rummutuspiirit ja henkisyys ovat täysin päihteetöntä aluetta.

Olen elävä esimerkki siitä, että sama ihminen voi olla kiinnostunut tieteestä ja henkisyydestä. Arvostan tiedettä valtavasti, mutta minulle se ei yksin riitä monimutkaisen maailman selittäjäksi.”

Voimaa metsästä

”Asun Sipoossa puolentoista hehtaarin tontilla keskellä luontoa, vanhojen puiden ympäröimänä. Pihapiirissäni on satoja vuosia vanha mänty, parisataa vuotta vanha tammi ja satavuotias saarni.

Luonto on ollut minulle äärimmäisen tärkeä pikkutytöstä lähtien. Olen aina rakastanut liikkua metsässä ja hoivata eläimiä.

Kolmekymppisenä meri oli minulle luonnon tärkein elementti. Aavan meren näkeminen rauhoitti mieltäni. 34-vuotiaana parannuin paniikkihäiriöstä, kun muutin asumaan meren äärelle Suomenlinnaan.

Toisin kuin tyynnyttävä meri, metsä voi olla raju kokemus. Sankassa metsässä ihminen joutuu kohtaamaan sisimpänsä ja syvimmät pelkonsa. Minunkin piti totutella metsään hiljalleen. Samalla, kun tutustuin paremmin itseeni, pelkoni metsää kohtaa hälvenivät. Nykyään voin telttailla yksin erämaassa. Tunnen metsässä rauhaa.”

Katariina Souri, 50, on kirjailija, käsikirjoittaja ja kuvataiteilija. Hän on toiminut myös kolumnistina ja laulajana. Sipoossa asuva Katariina pitää taideliikettä Helsingin Kruununhaassa. Katariinalla on kaksi lasta, 28-vuotias Kasimir ja 15-vuotias Kiana.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 7/2019.

Julkaistu: 27.8.2019