Voi hyvin

Tiibetinbuddhalaisuus toi ilon ja onnen elämääni


Tuula Saarikosken elämä muuttui kokonaan, kun hän tutustui tiibetinbuddhalaisuuteen.
Kuvat Petri Mulari

Kun Tuula Saarikoski lauloi ensimmäistä kertaa Vajra-mantraa, kyyneleet valuivat. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut kyseistä mantraa eikä ymmärtänyt sanoista yhtään mitään. Silti teksti soljui ulos suusta kuin itsestään.

– Se tuntui äärettömän tutulta ja pystyin laulamaan mukana. En ollut ikinä kokenut mitään niin täydellistä. Todella huikea kokemus.

Saarikoski oli päätynyt mantraamaan erikoisten sattumusten kautta. Hänen ystävänsä, elokuvaohjaaja Taavi Kassila oli pari vuotta aiemmin soittanut ja kysynyt, kiinnostaisiko tulla kuuntelemaan Helsingissä vierailevaa tiibetiläistä lamaa.

Tuula Saarikoski ei ollut koskaan nähnyt yhtäkään tiibetiläistä, saatikka lamaa, joten hän oli vastannut epäröimättä: Totta kai.

Kielitaitoinen nainen oli päätynyt lopulta tulkkaamaan laman sanoja, koska kukaan muu yleisöstä ei ollut suostunut tähän tehtävään. Tuohon aikaan 1970-luvun lopussa englannin kieli ei vielä ollut kaikkien suomalaisten huulilla.

Tuula Saarikoskesta tuli lopulta buddhalaisten tekstien tulkki ja lukuisten hengellisten kirjojen kääntäjä. Tiibetinbuddhalaisuus mullisti hänen elämänsä. Saarikoski alkoi tehdä säännöllisesti hengitysharjoituksia ja meditoida.

Ilo ja onni valahtivat elämääni. Ne syrjäyttivät kaikki muut tunteet. Se oli valtavan vapauttava kokemus. Tajusin, ettei minun tarvitse pyrkiä mihinkään eikä suunnitella mitään. Eikä ole mitään syytä olla enää huolissaan.
Damaru-rumpua soitetaan rituaaleissa. Tuula Saarikoski käyttää tottuneesti omaansa. Tara-juma­latar kuuntelee soittoa seinällä.

Pieni yksiö Helsingin Vuosaaressa vanhusten palvelutalossa on sisustettu kodikkaasti. Tuula Saarikoski muutti tänne, kun hän ei enää jaksanut kavuta Kallion kotiinsa jyrkän mäen päälle.

Muiden asukkaiden asunnoista koti poikkeaa vaatimattomalla mutta merkittävällä tavalla. Kirjahyllyn päällä on pieni, lempeästi hymyilevä Buddha-patsas. Sen vieressä on vihreään huiviin kääritty rumpu ja punaiseen samettipussiin kätketty kello. Ne ovat tärkeitä instrumentteja tiibetinbuddhalaisissa rituaaleissa.

Drilbu-kellon kirkas helähdys symboloi katoavaisuutta, viisautta ja tyhjyyttä. Damaru-rummun kumina karkottaa tuhoavia voimia ja vahvistaa elämää edistäviä energioita.

Seinällä hymyilee veikeä ja siro Tara-jumalatar. Tämä Tara on väriltään vihreä. Hän edustaa ­lempeyttä ja myötätuntoa.

Tiibetiläisissä rituaalikankaissa käytetään puhtaita värejä. Häikäisevän kirkasta punaista, keltaista, sinistä, valkoista ja vihreää.

– Värit ovat vahvimmillaan silloin, kun ne ovat täysin puhtaita. Jos niitä sekoitetaan, ne menettävät voimansa. Nämä ovat niin ihania esineitä, Saarikoski sanoo kääriessään aarteitaan hellästi esiin.

Elämä ei aina ole ollut näin tasapainoista. Tuula Saarikoski avioitui nuorena runoilija Pentti Saarikosken kanssa ja sai kaksi lasta. Elämä älykkään mutta erikoisen persoonan kanssa ei ollut helppoa. Aviomies ei ollut mikään pullantuoksuinen perheenisä eikä turvallinen olkapää.

Kun Tuula Saarikoskea pyydettiin joitakin vuosia sitten kirjoittamaan muistelmat, kustantaja huomautti alustavissa neuvotteluissa eräästä tärkeästä seikasta. Tiesihän ex-vaimo, että kirjaa myytäisiin juuri Pentti Saarikosken nimellä, sillä kaikki tunsivat tämän legendaarisen runoilijan.

– Vastasin heille, että elämässäni on muuten myös toinenkin mies, jonka kaikki tuntevat. Hän on Dalailama. Pentti edusti elämässäni kaaosta ja Dalai-lama kirkkautta.

Vastauksesta syntyi kirjan nimi: Kaaos ja kirkkaus.

Miten nämä miehet eroavat toisistaan?

Tuula Saarikoski hiljenee pitkäksi aikaa miettiessään vastausta.

– Todella voi sanoa, että eroa on. Pentti oli tavanomainen merkkimies. Hänellä oli selkeä persoonallisuus ja luonne, tapa elää huonosti ja hyvin. Dalai-lama taas on ihminen. Pelkkää viisautta.

Saarikoski on ollut emännöimässä Dalai-laman Suomen vierailuja neljä kertaa. Kun Tiibetin hengellinen johtaja tulee ja näkee Tuulan, hän hymyilee ja ottaa kädestä kiinni. Old friend! mies iloitsee.

– Kävelemme aina käsi kädessä, kun olemme yhdessä. Dalai-lama on huumorintajuinen, iloinen ja viisas. Välillämme on syvä ystävyys, joka syntyi mutkattomasti heti, kun olin häntä ensimmäistä kertaa vastassa lentokentällä. Se ei ole muuttunut vuosien varrella.

Buddhan kuvia käytetään nykyään sisustuksissa. Tuula Saarikoski ei ­paheksu trendiä. – Monille ne ovat vain jänniä itä-maisia esineitä, mutta silti niillä on vaikutusta. Ne siunaavat kodin.

Dalai-laman ja koko tiibetinbuddhalaisuuden tärkein viesti ihmiskunnalle on Saarikosken mukaan hyvin yksinkertainen: Elämä on uni. Ja koska me näemme unta, sitä ei pitäisi ottaa sen vakavammin eikä sen varaan kannattaisi suunnitella liikoja.

Elämälle ja unelle on yhteistä se, että herätessä ei useinkaan muista kuin että jotain oli, Saarikoski pohtii. Sen paremmin elämästä kuin unesta emme saa mukaamme mitään. Emme asemaa, arvovaltaa emmekä omaisuutta.

Lue myös: Unet toivat ratkaisun

Tietenkin arkisella elämällä on myös merkityksensä ja arvonsa. On hyvä opiskella, tehdä työtä ja viettää aikaa rakkaiden ihmisten seurassa.

Mutta me pidämme itseämme niin kovin tärkeinä. Minä olen se, joka päätän tästä minun elämästäni. Se on harhaa, sillä elämä on antanut meidän tulla tähän. Elämä on valinnut minut. Ja kyllä se hoitaa loputkin.

Saarikoski hymyilee, että tätä voi toki pitää myös laiskan ihmisen filosofiana.

– Mutta en ole koskaan ollut laiskana. Jotenkin ihmisten pitäisi vapautua huolehtimisesta ja kaivertavasta pelosta, koska ne ovat niin täysin turhia.

Murehtiminen ei vie pois vaikeuksia, vaan tekee niistä vielä mutkikkaampia kuin mitä niiden tarvitsisi olla.

– Vaikeudet ovat vain esteitä, joista voi joko mennä yli tai ohi. Jos huolehdit paljon, juutut niiden keskellä. Kirkkaus on olemassa koko ajan, mutta turha ajattelu estää meitä näkemästä sitä.

Yleinen väärinkäsitys Tuula Saarikosken mukaan on myös se, että tämä maailma olisi vain meidän ihmisten. Ikään kuin omistaisimme maapallon, ja kaikkien muiden lajien tulisi elää ehdoillamme.

– Meitä on ihan liikaa ja olemme päässeet päsmäröimään kaikesta.

Tulisiko ihmisen egoineen kutistua?

– Päinvastoin, meidän tulisi avautua ja hyväksyä sekä itsemme että kaikki muut. Mehän emme hyväksy mitään. Se lähtee minun mielestäni siitä, ­ettemme hyväksy itseämme.

Saarikosken oma Buddha-patsas on kaunis ja siro. Kodissa on myös arvokasta taidetta.

Tuula Saarikoski tekee hengitysharjoituksen kotinsa lattialla joka aamu. Hän on niin kauan tyytyväinen, kun pääsee laskeutumaan alas lattialle ja nousemaan sieltä ylös. Säännöllinen harjoitus pitää terveenä.

Kun Saarikoski vuosikymmeniä sitten ensimmäistä kertaa istui alas ja alkoi meditoida eli laskea hengityksiään, ajatusten mylly yllätti. Hän tajusi elävänsä omissa fantasioissaan ja kuvitelmissaan. Vain pieni valppauden poikanen näytti turvaavan arjen rutiinit ja toimet.

– Eikä se ollut vain yksi ajatus, vaan noin 48 eri juonta pyöri päällekkäin.

Ajatusmyllyn sisältökään ei ollut kovin laadukas: tyhjäntuntuisia selityksiä ja loputtomia assosiaatioketjuja.

Pikkuhiljaa meditointi alkoi kirkastaa virtaa. Saarikoski tunsi saaneensa kartan, jonka avulla hän saattoi suunnistaa mielensä maastossa.

Myöhemmin hän siirtyi vaikeampiin tehtäviin. Eräässä tiibetinbuddhalaisessa mielikuvaharjoituksessa rakennetaan myötätunnon jumaluus, johon samaistutaan valon avulla. Ei kovin helppo tehtävä.

Meditaatio auttaa paljon, ja Tuula Saarikoski suosittelee kokeilemaan. Vaikka tuntuisi, että eihän tässä mitään tapahdu, kannattaa sitkeästi jatkaa.

–Muutosta ei aluksi edes huomaa. Mutta kun tekee jotain tuollaista päivittäin, jossain vaiheessa, ehkä parin kolmen vuoden jälkeen tajuaa, että kas, jokin elämässäni on merkittävästi muuttunut parempaan.

Harjoitukset puhdistavat mielenmaisemaa niin, että asioita pystyy tarkastelemaan kirkkaasti. Huolehtiminen ja murehtiminen vähenevät.

Olen uinut sisään tiibetiläiseen hengellisyyteen vaivattomasti. Se on ollut kuin avoin vesi minulle.

Elämässä on ollut myös kolmas merkittävä mies, josta Saarikoski näki unia viiden vuoden ajan ennen varsinaista tapaamista. Unissa he ratsastivat yhdessä. Saarikoski ohjasti vahvaa valkoista hevosta, jonka rinnassa oli kahdeksan harmaata karvaa.

Buddhalaisuudessa jalo kahdeksanosainen polku johtaa askel askeleelta kärsimyksestä luopumiseen. Saarikosken elämässä on ollut monia tällaisia mystisiä käänteitä kuin rukousmyllyn pyörähdyksiä.

– Unessa en tiennyt, että hän oli tiibetiläinen tai että hän oli opettaja. Olimme vain maailmassa. Unen tunnelma oli todella koskettava.

Saarikoski hakee pieneltä pöydältä opettajansa Namkhai Norbun kuvan. Hän tapasi uniensa miehen kutsuttuaan tämän vierailulle Suomeen. Sekin oli sattumaa.

– Näin hänen kuvansa jossain ja ajattelin, että tuo opettaja pitäisi saada meille. En kuitenkaan tuolloin yhdistänyt häntä mitenkään uniini.

Niinpä Norbu seurueineen vietti Saarikosken kotona kolme päivää opettaen ja ihmisiä tavaten. Silloinen koti Pursimiehenkadulla oli iso, 170 neliötä, joten siellä mahtui hyvin pitämään tilaisuuksia.

Ennen lähtöään Norbu lauloi suomalaisten kanssa Vajra-mantraa: Om a hum vajra guru padma siddhi hum. Ja Saarikoski itki.

Kun tiibetiläiset olivat lähteneet, vierailun emäntä siirteli tavallisena arkipäivänä komeroon kertyneitä paperipinojaan. Yksi papereista lennähti hänen eteensä lattialle. Hän oli kirjoittanut siihen ratsastuksesta kertovan unensa.

– Yhtäkkiä tajusin, että kyseessähän on sama mies! Unieni lama oli asunut kolme päivää kotonani enkä ollut tunnistanut häntä. Ja kuinka ollakaan juuri se paperi sattui nyt putoamaan komeron lattialle. No, voit arvata, miltä se tuntui. Kohtalokkaalta ja ­ihanalta.

Samantapaisen yllätyksen Saarikoski koki suomentaessaan Umberto Econ romaania Foucaultin heiluri. Kirjan päähenkilö, filosofi Casaubon sanoo, että kaikista numeroista tärkeimmät ovat 12, 27 ja 36. Tuula Saarikoski on syntynyt 27. joulukuuta vuonna 1936.

– Minun syntymäaikani. Se oli todella järkyttävää. Tuli aika outo tunne, mutta todella kivaahan se myös oli. Minun kohdalleni on sattunut tällaisia tapahtumia melko monta.

Jostain syystä Tuula Saarikoskella oli ollut lapsesta lähtien sellainen ajatus, että kun hän täyttää 40 vuotta, elämä muuttuu täydellisesti. Kun Namkhai Norbu tuli Suomeen, hän oli juuri edellisenä jouluna viettänyt 40-vuotispäiviä.

Miten lapsella voi olla tulevaisuudesta noin varma tunne?

– Olen miettinyt sitä samaa ja tullut siihen tulokseen, ettemme ole täällä ensimmäistä kertaa. Ja tuskin viimeistäkään. Sen täytyy olla tieto, jonka toin mukanani jostain jo syntyessäni. Tiesin aina, että kun olen elämäni puolivälissä, kaikki muuttuu.

Ajatus jälleensyntymisestä ja karmasta kuuluu buddhalaisuuteen. Karma tarkoittaa sitä, että kaikella toiminnalla on seurauksensa. Siksi elämässä tulisi pyrkiä aina hyvään.

Mantra on buddhalaisuudessa voimalause. Tunnetuin lienee Om, joka tarkoittaa kaiken alkulähdettä. Tuula Saarikosken rakkain mantra on selkeä Aa. Hän sulkee silmänsä ja antaa tasaisen, pitkän sävelen täyttää koko ­huoneen.

– Kun menet ääneen ja olet kokonaan siinä, ymmärrät, mitä on mantra. Kokeile joskus! Huomaat, että ajatukset, joita koko ajan ajattelet, ovat turhia. Tämä Aa tekee ne kaikki tarpeettomaksi. Se on hyvin suurta elämisen yksinkertaistamista.

Saarikoski arvioi, että reilusti yli 80 prosenttia elämästä on turhaa ajattelemista ja murehtimista. Hän on itse lakannut huolehtimasta.

– Silti teen ruokaa kaksi kertaa päivässä ja tiskaan astiani.

Ihmisruumis on Saarikosken mukaan vain kulkuväline, jossa aito olemuksemme täällä elämässä liikkuu.

– Kun auto tulee vanhaksi ja ruostuu, siitä jää kasa romua, ei muuta. Mutta me emme ole esineitä, vaan eläviä olentoja. Tietoinen olemus säilyy ja valitsee kokemustensa perusteella uuden kulkuvälineen.

Kuinka monta elämää hän arvelee itsellään olleen?

– Edessä vai takana? Lukemattomia. Siinä kiertokulussa ei ole alkua eikä loppua.

Saarikoski ei usko kuolemaan, kuolemiseen kyllä, sillä ruumis maatuu.

– Mutta en pelkää kumpaakaan. Tulevat kun tulevat. Joskus jään kiinni siitä, että mietin, muistavatko lapset joidenkin omistamieni taide-esineiden arvon. Etteivät heitä niitä hukkaan. Silloin muistutan itseäni, että älä hyvä ihminen höpötä. Todella turha huoli!

Tie valoisuuteen ja iloisuuteen ei kuulemma ole kovin vaikea vaan itse asiassa helppo.

Kerron sinulle salaisuuden. Se, mille et voi mitään, miksi surisit sitä? Hautaudumme niin helposti huolien mereen.

Namkhai Norbu kuoli kuukausi sitten 79-vuotiaana. Hänen oppilaansa Vuosaaressa ei ole kuitenkaan murheen murtama.

– Eihän se merkinnyt sitä, että hän olisi lakannut olemasta olemassa. Vain ruumis kuolee, ja hänen ruumiinsa oli ollut jo pitkään raihnainen.

Buddhalaisuudessa syvät, tärkeät opetukset saadaan aina opettajalta. Niitä ei voi ammentaa kirjoista tai katsoa Youtubesta. Kun opetukset on ensin saanut, tietoa voi omaksua myös lukemalla.

– Mutta ilman opettajaa tekstit ovat kuivaa muonaa.

Mikä on tärkein opetus?

– Mitä on olla ihminen ja mitä on olla elävä olento. Ja mikä on viisasta. Ehkä tämä riittää vastaukseksi. Näiden asioiden sanallistaminen merkitsee niiden jähmettämistä lauseiksi. Lauseista ei yleensä välity itse se henki.

Vuodenvaihteessa moni käy läpi mennyttä ja pohtii tulevaa. Mitä meidän kannattaisi toivoa elämäämme? Tuula Saarikoski kannustaa pyytämään opettajaa.

– Yksi tapa saada opettaja, on alkaa odottaa häntä. Opettajalla ei ole ikää, sukupuolta, väriä eikä muotoa. Hän voi olla mikä vain. Ei tarvitse edes olla ihminen, mutta hänen täytyy olla elävä olento.

Opettaja on se, joka saa ihmisen avautumaan ja vastaanottamaan. Tällainen voima ikään kuin murtaa jäykän, rutiinien uurtaman panssarin.

– Opettaja voi olla yhtä hyvin vaikka kissanpoika.

Nyt on paljastettava, että Saarikosken elämässä on vielä neljäs mies. Kun hän istahti palvelukodin ruokasalissa yhtenä arkipäivänä erään herrasmiehen viereen, kaikki muuttui. Vanha rouva rakastui. Samoin kävi tälle leskimiehelle.

– Se tuntui ihanalta. Yhteys syntyi välittömästi. Olemme samanikäisiä. Tuli hurjan syvä, vahva tunne ja hyvä olo. Jo pelkästään siitä, että toinen istuu siinä vieressä. Vähitellen aloimme istua joka paikassa vierekkäin. Meillä on hieno kommunikaatio joka tasolla.

Saarikoski oli viettänyt tätä ennen 45 vuotta rikasta, yksinasuvan naisen elämää. Ei hän ollut kaivannut tai etsinyt rinnalleen ketään. Hän oli viihtynyt itsekseen.

Ihmiselämät ovat Saarikosken mielestä kuin virtoja. Ne kohtaavat ja tulevat yhteen. Niin kuin Niili, joka syntyy kahdesta eri suunnasta. Virrat kulkevat ensin vierekkäin, kunnes ne yhtyvät.

Nyt vain katselen ikkunastani tuonne metsän reunaan, jonne aurinko laskee ja sanon kiitos. Tämä oli todella odottamaton lahja.

Kompassini

  • Tiedän tuskin mitään.
  • Unelmoin unia.
  • Pelkään rosoja.
  • Luotan elämään.
  • Ihmettelen vähän kaikkea.
  • Iloitsen ystävistä.

Julkaistu: 4.2.2019