Apu Terveys

Omaishoitaja on usein jaksamisen äärirajoilla

Omaishoito uuvuttaa ja vie jaksamisen äärirajoille. Toive eutanasian mahdollisuudesta herää omaisen kärsiessä.
Kuvat Johanna Myllymäki

Omaishoitajan arki vei Anne Marjelundin jaksamisen äärirajoille. Hän seurasi äitinsä viimeistä vuotta omaishoitajana. Äidin vaikea saattohoito sai hänet toivomaan eutanasian laillistamista.

Jäin yksin äitiä hoitaessani

Vuosi sitten Anne Marjelundin puhelin soi. Soittaja oli lääkäri, joka kertoi, että Annen 76-vuotiaan Salme-­äidin suolistosyöpä oli levinnyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

– Lääkäri sanoi, että kaikki hoidot lopetettaisiin. Hän arveli, että äidillä olisi elinaikaa enää kuukausia. Päätin heti, että jään pois töistä ja ryhdyn omaishoitajaksi. Ei meillä ollut edes muuta vaihtoehtoa, sillä äiti asui yksin, Anne, 56, muistelee.

Äidin hoitamiseen Anne oli ehtinyt totutella jo aiemmin, sillä ärhäkkä syöpä leikattiin ensimmäisen kerran vuonna 2013.

– Joskus mietin, olisiko äiti pystytty parantamaan, jos syöpä olisi todettu aiemmin. Äiti ehti kärsiä ennen diagnoosia pitkään kovista vatsakivuista, mutta kukaan ei ottanut häntä tosissaan. Lääkärit käskivät vain ottamaan buranaa.

Salme sairasti myös Menieren tautia, joka aiheutti tasapainohäiriöitä ja vaikeutti siten liikkumista. Anne kiiruhti usein töistä äitinsä luokse Helsingin Munkkiniemeen käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa.

– Pidin itsestäänselvyytenä, että minun on huolehdittava äidistä. Hän auttoi minua paljon silloin, kun lapset olivat pieniä. Äiti oli ollut minulle aina rakas, ja välimme olivat läheiset.

Täysipäiväiseksi omaishoitajaksi siirtyminen tiesi Annelle taloudellisesti haastavia aikoja, sillä omaishoidon tuki oli vain murto-osa hänen ansioistaan hammashoitajan työssä.

– Eihän tuki oikeasti riitä mihinkään. Vuokrat ja laskut on kuitenkin maksettava. En ihmettele, että ihmiset yrittävät sinnitellä työn ja omaishoitajuuden välillä. Monella ei ole varaa jäädä omaishoitajaksi, Anne sanoo.

Uupumus aiheutti migreenikohtauksia

Ensin Annen äiti siirrettiin kotisairaalan potilaaksi. Käytännössä sairaanhoitajat ja lähihoitajat alkoivat käydä säännöllisesti Salmen luona.

Anne ei kuitenkaan halunnut jättää äitiään vain kotihoidon varaan. Tähän vaikutti osittain vanhustenhoidon akuutti hoitajapula, joka tuli tutuksi vuoden aikana.

– Välillä äidin luokse tuli lähihoitajia, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä, sillä he eivät osanneet suomea tai englantia. Toisinaan tapasimme hoitajia, jotka puhuivat äidin ohi ja kysyivät minulta, onko se syönyt. Sanoin aina, että voitte kyllä puhua suoraan äidille, Anne kertoo.

Yllättävien kohtaamisten jälkeen Annesta alkoi tuntua, että hän on vastuussa äidin hyvinvoinnista. Hän ei uskaltanut jättää äitiä yksin, vaan alkoi viettää tämän luona myös öitä. Syövän edetessä hoitorutiinit ja lääkkeiden annostelu tulivat tutuiksi.

– Kun äidin kivut lisääntyivät, hänelle ruvettiin antamaan opiaattipohjaisia lääkkeitä. Ne veivät kyllä kivut, mutta aiheuttivat myös riippuvuutta ja alkoivat vaikuttaa muistiin.

Kun äidin sairaus eteni, Anne huomasi myös omien voimiensa vähenevän. Väsymyksestä huolimatta hän ei saanut öisin nukutuksi. Unettomuus on ollut Annelle tuttu vaiva nuoresta asti, mutta korostunut aina stressaavissa elämäntilanteissa.

– Välillä tyttäreni Dora tuli äidin luokse, että pääsin omaan kotiini nukkumaan pahimpia univelkoja pois.

Stressi pahensi myös Annen migreeniä, vaikka hän on käyttänyt jo vuosien ajan estolääkitystä vähentämään kohtauksia.

– Välillä makasin vain lattialla ja oksensin, sillä migreenikohtaukset tulivat niin voimakkaina. Tiesin, mistä kaikki johtui, mutta koin olevani umpikujassa. Ajattelin, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Halusin hoitaa äitiä, vaikka se olikin raskasta.

Omaishoitajana Anne kaipasi rinnalleen usein kuuntelijaa, mutta oli niin uupunut, ettei jaksanut hakea apua.

Vapaa-aika meni nukkumiseen

Omaishoitajuuden alussa moni muistutti Annelle, että potilaita ja heidän omaisiaan ei koskaan jätetä yksin. Käytännössä konkreettista apua tarjottiin hänen mielestään harvoin.

– Huomasin, että apua saadakseen pitää olla omatoiminen. Piti etsiä netistä kriisiryhmiä tai oikeita puhelinnumeroja. Minulla meni kuitenkin paljon aikaa ja energiaa äidin asioiden hoitamiseen ja siihen, että otin itse selvää hänen sairautensa etenemisestä, Anne myöntää.

Pienet, tärkeät kohtaamiset ovat jääneet sitäkin paremmin mieleen. Ystävällisistä katseista ja sydämellisistä sanoista tuli hyvä mieli, vaikka ne eivät olisi mihinkään konkreettiseen johtaneetkaan.

Kerran oikein hätkähdin, kun äidin luokse tullut sairaanhoitaja kysyi minulta, kuinka jaksan. Se tuntui hyvältä, vaikka en kehdannutkaan äidin kuullen kertoa totuutta. En halunnut, että äiti kokee olevansa taakka.

Anne arvelee, että monia omaishoitajia auttaisi jo mahdollisuus puhua tuntemuksistaan jonkun ulkopuolisen kanssa.

– Sairaasta läheisestä huolehtiminen on niin kokonaisvaltaista ja ympärivuorokautista työtä, että siinä unohtaa hirveän helposti itsensä. Niin minullekin kävi. Tunsin olevani usein hirveän yksin.

– Äiti paasasi, että kallista uurnaa ei tarvitse hankkia. Meidän olisi pitänyt hommata kirpputorilta vanha kahvipurkki, jonne hänen tuhkansa olisi voitu laittaa.

Ystävät yrittivät usein houkutella Annea mukaansa kaupungille syömään tai viinilasilliselle.

– Saatoin viime hetkellä peruuttaa sovittuja tapaamisia vain sen takia, että ihmisten ilmoille lähteminen tuntui uuvuttavalta. Käytin vapaa-ajan mieluummin nukkumiseen.

Toive ihmisarvoisesta kohtelusta

Aluksi Annea ärsytti, kun äiti halusi puhua aina kuolemastaan. Salme suunnitteli hautajaisiaan ja pohti, mitä hänen asunnolleen ja tavaroilleen käy.

– Sitten ymmärsin, että kuoleman käsitteleminen on äidille tärkeää surutyötä. Olemme aina puhuneet suoraan ja uskaltaneet nauraa myös synkille asioille. Ehkä valmistauduin samalla itsekin luopumiseen, Anne pohtii.

Äidin toiveet hautajaisista huvittavat häntä vieläkin.

– Äiti paasasi, että mitään kallista uurnaa ei hänelle tarvitse hankkia. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt hommata kirpputorilta jokin vanha kahvipurkki, jonne hänen tuhkansa olisi voitu laittaa.

Tuoreessa muistissa on yhä myös se lokakuinen päivä, jolloin oli aika siirtyä sairaalan saattohoito-osastolle.

– Kun ambulanssinkuljettaja soitti ovikelloa, äidin suurin murhe oli, että tukka on huonosti. Niinpä pyörittelin hänelle vielä hetki ennen kotoa lähtöä lämpörullia päähän, Anne kertoo hymyillen.

Saattohoito-osastolla äidin kunto romahti neljässä päivässä. Viimeisten viikkojen seuraaminen vierestä oli Annelle järkytys.

– Äidin elimistöä alettiin kuivattaa niin, ettei hänelle enää annettu vettä. Sivelin äidin kuivia huulia oliiviöljyllä, että hänen olisi edes hiukan helpompi olla.

Kipulääkkeitä annettiin suonensisäisesti. Kun verenkierto hidastui, äidin keho alkoi sinertää. Pian katosi myös puhekyky.

Anne oli äidin luona myös öisin, mutta ei tahtonut saada sairaalassa nukutuksi.

– Se oli kuin painajaista. Kuuntelin potilaiden vaikerrusta ja äidin rohisevaa hengitystä ja mietin, kuinka paljon ympärillämme olevat seinät ovat nähneet kuolemaa.

Anne sanoo ymmärtävänsä, että työskentely saattohoito-osastoilla on raskasta. Silti häntä järkytti välillä hoitajien suhtautuminen potilaisiin.

– Kun eräs nainen huusi osastolla kivuissaan, hoitaja tokaisi, että tuo se ei totu kuolemaan millään. Kohtasin myös äidin kanssa usein töykeyttä tai välinpitämättömyyttä. Siitä tuli surullinen olo. Minusta jokainen potilas ansaitsisi ihmisarvoisen kohtelun.

Vapaaehtoistyöntekijöiden ja terapiakoirien vierailut saattohoito-osastolla olivat Annen mielestä kohokohtia.

– Toivottavasti vapaaehtoistyötä vanhainkodeissa ja sairaaloissa tekevät suomalaiset ymmärtävät, kuinka tärkeä rooli heillä on omaisten ja potilaiden jaksamisen kannalta.

”Toivon, että suhtautuminen eutanasiaan muuttuisi. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan kipua ja kärsimystä turhaan, jos toivoa eloon jäämisestä ei ole.”

Äidin kauniit hyvästit

Anne pysyi Salmen rinnalla loppuun saakka. Viimeisinä päivinä hän lakkasi äidin kynnet ja soitti Jarkko Aholan Suojelusenkeli-laulua.

– Emme voineet enää kommunikoida muuten, joten halusin, että äiti saa kuunnella lempimusiikkiaan. Kuuloaisti säilyy ihmisillä yleensä melkein loppuun asti.

Kun lapsenlapset Fia, Dora, Kim ja Netta kävivät sairaalassa, mummi yllätti ja avasi silmänsä. Anne muistelee pysäyttävää hetkeä vieläkin liikuttuneena.

– Hän katsoi jokaista vuorotellen aivan kuin olisi halunnut jättää hyvästit. Aika pian sen jälkeen äiti nukkui vihdoin pois.

Viime aikoina Anne on käynyt läpi kokemaansa. Hän on pohtinut, kuinka paljon helpompi äidin loppu olisi ollut, jos armokuolema olisi Suomessa laillinen.

– Toivon, että suhtautuminen eutanasiaan muuttuisi. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan kipua ja kärsimystä turhaan, jos toivoa eloon jäämisestä ei ole.

Annen oma toipumisprosessi on vielä kesken.

– Kyllä minä tästä selviän, mutta se vaatii aikaa. Huomaan, että monet sisälle patoutuneet tunteet nousevat esiin vasta nyt, äidin kuoleman jälkeen. Onneksi ympärillä on ihanat lapset ja vuoden vanha pojantytär Nea. He muistuttavat, että elämä jatkuu. 

Anne on onnellinen, että vietti äidin rinnalla tämän viimeisen vuoden.

– Olin sen velkaa äidilleni.

Mistä saat voimaa?

– Lapsista ja lapsen­lapsestani Neasta. ­Saan hänet onneksi usein yökylään. On ollut myös ihanaa nähdä, kuinka luonteva oma poikani ­on isänä.

Miten pidät huolta kunnostasi?

– Kävelen kaikki matkat ja käyn kuntosalilla. Hyppyjä sisältävää liikuntaa en voi harrastaa, koska selkäni on leikattu.

Mitä syöt?

– Olen oppinut kuuntelemaan kroppaani niin, että syön sitä, mitä koen kehoni kulloinkin tarvitsevan. En usko dieetteihin.

Kuinka rentoudut?

– Rakastan lukemista. Ihmisen psyykeä käsittelevä kirjallisuus on kiehtonut minua aina, samoin hyvät elämäkerrat ja runot.

Anne Marjelund

Ikä: 56.

Asuinpaikka: Helsinki.

Työ: hammashoitaja.

Perhe: Lapset Kim, 29, ja Netta, 31, ensimmäisestä avioliitosta sekä tyttäret Fia, 18 ja Dora, 23, liitosta tennisvalmentaja Jari Hedmanin kanssa. Anne ja Jari erosivat vuonna 2012.

Julkaistu: 19.6.2019
1 kommentti