Terve.fi

Munuaisten vajaatoiminnan oireet

Munuaisten vajaatoiminnan oireet
Munuaisten vajaatoiminnan oireet voivat vaihdella kuumeesta rytmihäiriöön. Munuaisten vajaatoiminta voi olla myös oireeton.
Julkaistu: 15.4.2018
Krooniset munuaissairaudet voivat olla pitkän aikaa oireettomia. Akuuteissa eli äkillisissä munuaisten vajaatoiminnoissa munuaisten virtsan suodatusteho vähenee huomattavasti - jopa tuntien tai muutamien päivien aikana. Kroonisissa tapauksissa suodatustehon heikkeneminen kestää vuosia. Munuaisten vajaatoiminnan vuoksi elimistöön kertyy ylimääräistä nestettä, minkä seurauksena syntyy turvottelua sekä verenpaineen kohoamista. Jos vajaatoiminnan taustalla on infektio, niin oireena esiintyy yleensä myös kuumetta ja muita infektioon viittaavia merkkejä.
Vajaatoiminnassa munuaisten tasapainottama elektrolyyttitasapaino häilyy ja merkittävimpänä haittana saattaa esiintyä hyperkalemiaa. Tämän seurauksena saattaa esiintyä heikkoutta, pahoinvointia ja sydänsähkökäyrä- eli EKG-muutoksia, esimerkiksi rytmihäiriöitä. Nämä ovat yleisempiä akuuteissa tapauksissa. Vajaatoiminta aiheuttaa myös uremiaa eli urean kertymistä elimistöön. Tästä seuraa pahoinvointia, oksentelua, verenpaineen nousua tai laskua ja muita yleisoireita. Sairauden tyypistä riippuen joissain tapauksissa voi myös esiintyä silminnähden selvää verivirtsaisuutta. Kroonisemmissa tapauksissa tämä selviää vain laboratoriotutkimuksilla.
Akuuteissa tilanteissa sairauden jäljille päästään yleensä oireiden perusteella. Munuaisfunktiota mitataan yleisesti tutkimalla veren kreatiniinitasoa. Tämä lihaksista peräisin oleva metaboliatuote suodattuu munuaisten kautta, jolloin vajaatoiminnassa sen pitoisuus veressä kasvaa. Nykyään suositellaan, että tämän avulla lasketaan munuaiskerästen suodatusnopeus eli GFR, johon myös vaikuttaa tutkittavan sukupuoli, ikä, ruokavalio ja lihasmassan koko. Normaali suodatusnopeus on yli 90 ml/min. Dialyysihoitoihin päädytään, kun suodatusnopeus laskee alle 15 ml/min.
Vajaatoiminnan taustalta pitää selvittää selvät syyt, kuten alhainen verenpaine tai virtsatietukos. Tukokset yleensä selvitetään kuvaamalla esimerkiksi ultraäänellä. Jos muita selittäviä tekijöitä ei tule esille, pitää katse suunnata munuaiskudokseen vaikuttaviin sairauksiin. Tällöin otetaan munuaisbiopsia eli kudosnäyte, josta nähdään munuaiskerästen tila tai muut mahdolliset taudit. Mielessä pidetään myös mahdolliset lääkeainereaktiot tai infektiot.
Munuaisvaurion seurauksena virtsaan pääsee punasoluja ja proteiineja verestä. Veri virtsassa ei yleensä ole silminnähtävää, siksi otetaankin virtsanäytteitä, joista tutkitaan punasolut, proteiinit (albumiini), valkosolut ja nitraatit, mitkä kertovat infektiosta. Erityisesti diabetesta sairastavilla virtsan albumiinimääritykset suoritetaan tarkemmalla syynillä, koska sen avulla varhaisetkin ja alkavat vajaatoimintaan johtavat muutokset voidaan huomata.
Lähteet:
Metsärinne K, 2006, Dialyysipotilas tänään. Lääkärilehti: 2006;61(15-16):1713-1715
Mustonen J, 2005, Munuaisten kroonisen vajaatoiminnan hoito: Lääkärinkäsikirja, 8. uudistettu painos. Duodecim, Helsinki.
Rauta V, 2007, Glomerulonefriitti: Lääkärinkäsikirja, 8. uudistettu painos. Duodecim, Helsinki.
Niskanen L, 2007, Diabeettinen nefropatia: Lääkärinkäsikirja, 8. uudistettu painos. Duodecim, Helsinki.
Honkanen E, 2007, Akuutti munuaisvaurio: Lääkärinkäsikirja, 8. uudistettu painos. Duodecim, Helsinki.
Kääriäinen H & Tryggvason K, 1995, Perinnölliset munuaistaudit ja niiden geenidiagnostiikka. Duodecim: 1995;111(15):1399
Salmeja K ym., 2004, Elinsiirrot - käypää hoitoa jo 40 vuoden ajan. Duodecim: 2004;120(11):1359-69
Kaartinen K. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoito, Lääkärin käsikirja, Kustannus Oy Duodecim 2016.
Kommentoi »