Terve.fi

Lupa luovuttaa – Kun lihavuusleikkaus on ainoa vaihtoehto


– Siihen mennessä olin kuvitellut, että elämäni oli ollut hallitsematonta. Mutta sittenhän se vasta repesi, kun isä sairastui syöpään. Toimintaympäristö räjähti käsiin niin, että rupesin syömään.

Olen viimein sellainen, millainen olen tuntenut koko ajan olevani.

– Siihen mennessä olin kuvitellut, että elämäni oli ollut hallitsematonta. Mutta sittenhän se vasta repesi, kun isä sairastui syöpään. Toimintaympäristö räjähti käsiin niin, että rupesin syömään.

Näin kuvailee elämäänsä vuonna 1985 tietokirjailija ja informaatikko Sari Järn, joka tuolloin, vasta 23-vuotiaana, oli jo ehtinyt käydä läpi syömishäiriöt aina anoreksiasta ahmimiseen. Elämä oli kaaosmaista.

Lopulta, muut keinot kokeiltuaan, Järn päätyi elokuussa 2012 mahalaukun pienennysleikkaukseen. Pitkä paranemisprosessi on vasta aluillaan.

Kontrolli hukassa jo lapsena

Sari Järn syntyi vuonna 1964 perheen iltatähdeksi. Isosisko oli lähes 15 vuotta Järniä vanhempi, eikä vanhemmistakaan ollut seuraa. Isä teki rakennusurakoitsijana pitkää päivää, ja äidin rankka lapsuus purkautui mielenterveysongelmina ja alkoholismina.

Jatkuvasti humalassa hoippuva äiti ei ollut kummoinen ruuanlaittaja, vaan Järn oppi ostamaan kaupasta, mitä itse tarvitsi. Ystävän luonakin tuli syötyä lähes jatkuvasti.

Lapsuus oli rytmitöntä. Kukaan ei seurannut Järnin kulkemisia tai syömisiä. Tytöllä ei ollut hajuakaan siitä, milloin on normaalia syödä ja miten paljon.

Halipula

– Minulla ei ollut käytännössä minkäänlaista kosketuspintaa vanhempiini. Aloin peilaamaan elämääni muualle. En tiennyt, millainen olen, ja etsin vastausta muista.

Järn kehittyi nuorena. Koulun ainoana rintavana tyttönä hän sai poikien huomion, vaikkei ollut sitä aiemmin kaivannutkaan. Nuori tyttö oli aina ajatellut kelpaavansa itsenään. Asiat kuitenkin muuttuivat, kun Järnin ensimmäinen seurustelusuhde 13-vuotiaana päättyi.

Poika oli löytänyt uuden, Järniä hoikemman tyttöystävän. Alkoi armoton laihduttaminen ja itsensä vähättely, joka jatkui vuosia.

Lopulta Järn sairastui anoreksiaan. Painoa lukiolaistytöllä oli enää 45 kiloa.

Sitten tajusin, että isähän heittää kohta veivinsä ja rupesin syömään.

Strategia muuttuu

Parikymppinen Järn oli elänyt railakkaan nuoruuden, mutta elämä oli viimein tasoittumassa. Matkaa taitettiin yhdessä puolison kanssa, ja talousasiat olivat mallillaan. Isän syöpädiagnoosi muutti kaiken.

– Minulla ei ollut mitään velvollisuuksia muita kohtaan, ja pystyin kuntoilemaan ja olemaan syömättä. Keskityin vain itseeni. Sitten tajusin, että isähän heittää kohta veivinsä ja rupesin syömään. Vaihdoin strategiaa.

Isän kuoltua pariskunta muutti Ouluun, perusti ruokapaikan, sai kolme lasta, todisti Järnin äidin itsemurhan ja ajautui konkurssiin ja sitä seuranneisiin vakaviin talousongelmiin. Tämä kaikki tapahtui vain muutamassa vuodessa.

– Silloin koeteltiin. Perhesuunnittelu ei ihan osunut kohdilleen, yritys kaatui ja jouduttiin omistusasunnosta vuokralle.

Suhde ruokaan muuttui elämän myllerryksessä. Esikoisen vakava ruoka-allergia teki ruuasta välttämättömän pahan. Samalla toivottiin, että raha ylipäätään riittäisi ruuan hankkimiseen.

Kaiken ahmija

Onni kääntyi, kun Järn sai unelmatyön Mikkelistä. Perhe pakkasi tavaransa ja suuntasi muutaman viikon varoajalla vieraaseen kaupunkiin. Ilo oli lyhytikäinen, sillä nainen sairastui angiinan jälkitautina reumakuumeeseen ja jäi pitkäksi aikaa työkyvyttömäksi.

Oulussa tehdyt kirjallisuuden opinnot palautuivat Järnin mieleen, ja hän päätyi opintopolulle. Kolmikymppisellä kolmen lapsen äidillä oli viimein elämä mallillaan. Aikaa syömisen suunnitteluun ei kuitenkaan ollut.

– Minulla on tapana ahmia eri asioita. Yhdessä välissä käänsin sen opiskeluahmimiseksi. Opiskelin, ahersin töissä, enkä taaskaan ehtinyt miettiä, mitä söisin.

Anorektikosta pullukaksi

Eri syistä syöminen jäi päälle 1980-luvun puolivälistä. Nainen ei enää pystynyt hallitsemaan syömistään. Ennen vain itseensä keskittyneellä anorektisella lukiolaistytöllä oli niin monta rautaa tulessa, ettei voimia, saati aikaa, itsestä huolehtimiseen ollut. Paino nousi nousemistaan.

Silti nuorena itseään rumana ja lihavana pitänyt nainen ei enää kokenut samanlaista huonommuuden tunnetta.

– En ole aikuisiällä kokenut mitään ahdistusta siitä, miltä näytän. Minua vaivasi nimenomaan se, kun henki ei enää kulkenut, olo oli fyysisesti huono ja kropassa alkoi olla kramppeja siellä täällä.

Järn halusi olla terve. Hän testasi kaikki dieettivillitykset, ja kyllähän ne toimivat. Laihdutuksen loputtua vanhat tavat tulivat kuitenkin rymisten takaisin, ja niin tulivat kilotkin. Tarvittiin isompia konsteja.

Lihavuusleikkaus pelastaa hengen

– Lihavuusleikkaus pelasti henkeni. Se oli ainut toimiva vaihtoehto.

Leikkauspöydällä nainen oli elokuussa 2012. Prosessi oli laitettu alulle 1,5 vuotta aiemmin.

Vain kaksi kuukautta ennen leikkausta tapahtui jotain odottamatonta. Järnin uuden avopuolison omistamassa kiinteistössä tapahtui massiivinen vesivahinko, joka tuhosi perheeltä lähes kaiken.

– Oltiin helvetin esikartanossa. Pari huoneellista on tälläkin hetkellä täynnä puolihomeisia laatikoita, ja ne ovat ainoita, jotka saatiin pelastettua.

Taloudelliset ongelmat palasivat kertarysäyksellä. Ilman tulevaa leikkausta Järn olisi alkanut taas ahmia.

Lupa luovuttaa

– Kaikki eivät kykene sankaritarinoihin. Jos tietää, ettei laihduttaminen onnistu ja terveys alkaa reistailla, niin silloin voi luovuttaa.

Järn ei halua surkutella elämäänsä. Hän tiedostaa, että elämässä ei aina pysty kaikkeen, mitä haluaisi ja tarvitsisi. Silloin on oltava rohkeutta pyytää apua.

– Elämäntilanteet voivat olla sellaisia, kuten minulla, ettei pysty keskittymään itseensä niin, että olisi aikaa ja energiaa laihduttaa. Pitäisi olla paljon jaksamista muuttaa elämä itse. Minulle leikkaus oli apukeino jaksamiseen ja muutoksen tekemiseen.

En ole oikeastaan menettänyt mitään, ainoastaan saanut.

Leikkaus ei ole helppo tie onneen

Lihavuusleikkaus ei kuitenkaan ole mikään ihmelääke. Se ei myöskään sovi kaikille. Leikkaukseen pääsyä edeltävät pitkät seulonnat aina ravitsemusterapeutin tapaamisista terveyskontrolleihin ja erilaisiin testeihin. Ahmimisongelmasta kärsivät eivät leikkaukseen pääse.

– Periaatteessahan elämä ei ole leikkauksen jälkeen helpottunut. Eikä se mene niin, että käy tähystysleikkauksessa, mahalaukku pienenee ja sitten laihtuu ja se on siinä. Leikkauksen jälkeen tarvitsee tukea uuteen elämäntapaan.

Monet mahalaukun pienennyttäneet joutuvat jatkoleikkauksiin, kun nopeatahtinen laihtuminen jättää jälkeensä roikkuvaa ihoa. Käytännössä laihdutusprosessi kestää vuosia. Henkisellä puolella matka voi olla vieläkin pitempi.

– Edelleen ällistyn peilin edessä, vaikka leikkauksesta on jo lähes kaksi vuotta. Monesti jään ihan avoimesti toljottamaan itseäni. Nyt on kuitenkin olo, että olen viimein sellainen, millainen olen tuntenut koko ajan olevani.

En halua, vaan tarvitsen

Nykyään Järn painaa lähes 50 kiloa vähemmän kuin painavimmillaan.

– Asennoiduin alusta lähtien niin, että minä tarvitsen tätä. Tiesin, että rajoituksia tulee ja hyväksyin sen.

Järnin perusteet lihavuusleikkaukselle olivat terveydelliset. Hän kävi pitkään läpi ruokailutapojaan ravitsemusterapeutin kanssa, sillä leikkausta seuraa yleensä täydellinen ruokaremontti. Järnin kohdalla kuitenkin riitti vain määrän vähentäminen, sillä hän söi ennen leikkaustakin terveellisiä ruokia. Mutta kaikkea aivan liikaa.

– En ole oikeastaan menettänyt mitään, ainoastaan saanut. Nälän tunne on hävinnyt ja syön nykyään niin vähän, että voin panostaa laatuun samalla rahamäärällä. Ja olen hyväksynyt sen, että jos haluan pysyä hengissä ja terveenä, niin tämä on se minun juttuni.

Järniltä on ilmestynyt toukokuussa teos Voiko painoa hallita? Tietoa painonhallinnasta ja lihavuusleikkauksesta. Kuva Järnin arkistosta.

Lue myös:

Tuhat lihavuusleikkausta vuodessa – liian vähän?

Julkaistu: 18.7.2014