"Kilpirauhasen liikatoiminta hoidettiin - ja minulle tuli vajaatoiminta"

Kesä vuonna 2001 oli lämmin. Se ei kuitenkaan riittänyt selittämään valtavaa hikoilua, josta aloin tuolloin kärsiä. Kuntoni oli hyvä, mutta en voinut tehdä mitään ilman, että hiukset ja vaatteet kastuivat. Olin ymmälläni.

Vaikka kesä meni ja ilmat viilenivät, tilanne vain paheni. Minulla oli aina kuuma. En edes muistanut, miltä tuntuu palella. Hiestä märät hiukseni jäätyivät pakkasessa ja pidin kovillakin pakkasilla ulkotakin alla pelkkää t-paitaa.

Seisoin kotona kylmän suihkun alla ja sitten pyyhe päällä parvekkeella. Käytin mustia vaatteita, etteivät paidan kainaloihin ilmaantuneet hikiläiskät näkyneet.  

Kävin vaivan vuoksi lääkärissäkin, mutta lääkäreiden mielestä syynä oli tavallista korkeampi ruumiinlämpöni, mahdollisesti myös stressi. Itse uskoin, että taustalla täytyi olla jotain muuta. Näin runsas hikoilu tuntui luonnottomalta.

Sitten käteni ja jalkani alkoivat täristä. Aina kun söin jotain, vedin ruuan väärään kurkkuun. Kun kampasin tukaani, kampaan jäi tukoittain hiuksia. Aamuisin lehti lensi kädestäni, kun en voinut aina hillitä kiukunpuuskiani.

Minun oli vaikea hahmottaa asioita. Töissä selviäminen vaati täydellistä keskittymistä ja äärimmäistä rauhaa.

Varasin ajan työterveyslääkärille. Ilmoitin, etten lähde ennen kuin minut tutkitaan ja vaivoihini saadaan selitys.

Lääkäri kiinnitti huomiota sykkeeseeni. Se oli 114, vaikka olin istunut paikallani. Lääkäri lähetti minut verikokeisiin, ja sain uuden ajan viikon päähän.

Seuraavalla käynnillä lääkäri ilmoitti jo ovella, että sinultahan löytyi ihan oikea sairaus. Diagnoosini oli Basedowin tauti, joka aiheutti kilpirauhasen liikatoiminnan. Lääkäri vakuutti, että en kuole sairauteen. Uutinen oli helpotus.

Lääkemäärä oli suuri, seitsemän tablettia päivässä. Kilpirauhasen toimintaa mittaavat veriarvoni olivat olleet pahasti pielessä. Lisäksi sain lääkkeen rytmihäiriöihin. Sydänoireetkin olivat alkaneet vaivata.

Olo alkoi helpottaa parin viikon kuluttua. Sydämeni ei enää takonut rinnassa, eikä tarvinnut miettiä koko ajan, mihin pyyhkiä hikeä.

Lue myös: Lisääkö laihdutus kilpirauhasen ongelmia?

Päätin heti, että kerron diagnoosista avoimesti. Ystävät sanoivat ihmetelleensä, kuinka olin pystynyt syömään niin paljon lihomatta lainkaan. Käsien ja jalkojen tärinänkin kaikki olivat nähneet, mutta kukaan ei koskaan kysynyt mitään suoraan.

Tuntui helpottavalta antaa syy näkyville oireille. Ehkä siinä oli mukana myös itsepuolustusta. Halusin tehdä selväksi muille, etten ollut mikään hikoileva friikki.

Kun minua ensimmäisen kerran paleli, olin lapsellisen ylpeä. Puin onnellisena päälleni villasukat ja villapaidan. Koin pitkästä aikaa, että olen normaali ihminen.

Oireet pysyivät hallinnassa, ja 2003 lääkitys purettiin. Lääkäri kertoi, että sairaus voi uusia, mutta en osannut ajatella sen pidemmälle. Pidin sairauttani voitettuna.

Olin pettynyt, kun kesällä 2004 liikatoiminnan oireet taas alkoivat. Onneksi puolen vuoden lääkitys riitti tasaamaan tilanteen, ja saatoin taas jatkaa elämääni terveenä.

Poikani Jose syntyi 2006. Se kesä oli varsin helteinen. Liikatoiminnan oireet palasivat rysäyksellä. Hikoilin niin, että jouduin leikkauttamaan pitkät hiukseni lyhyiksi. Tuntui, että jouduin muuttumaan toiseksi ihmiseksi, että saatoin elää sairauteni kanssa.

Kun säätiedotuksessa todettiin, että helteet jatkuvat, purskahdin itkuun. Tilanne tuntui toivottomalta.

Lääkäri ehdotti radioaktiivista jodihoitoa, mutta ajatus tuntui pienen vauvan kanssa mahdottomalta. Koska jodista lähtee säteilyä, en olisi voinut olla hoidon aikana poikani lähellä.Vanha lääke piti kuitenkin oireet enemmän ja vähemmän aisoissa muutaman vuoden.

Kesällä 2012 minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko kilpirauhanen poistettaisiin leikkauksessa tai vaivaa hoidettaisiin jodilla. Oireet olivat jälleen pahentuneet. Entisten vaivojen lisäksi silmissäni oli alkanut olla roskantunnetta, joka viittasi sidekalvotulehdukseen.

Leikkaus oli sisäelinpoistoleikkaus, mutta ajattelin, että kaikessa vakavuudessaan se olisi helppo ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Sen jälkeen elämäni olisi taas helppoa.

Valitsin leikkauksen. Lääkäri kertoi, että siihen sisältyi riski. Leikkauksen seurauksena äänihuuleni voisivat halvaantua. Lisäksi kilpirauhasten poisto voisi aiheuttaa vajaatoimintaa.En pitänyt todennäköisenä, että juuri minulla kävisi niin huono tuuri. Keskityin iloitsemaan siitä, etten enää hikoilisi ja tärisisi.  

Kun heräsin leikkauksesta, en pystynyt puhumaan.

Lue myös: Onko aivosumu totta?

Lääkäri oli äänihuulihalvauksesta vilpittömän pahoillaan. Hän kuitenkin vakuutti, ettei tila olisi pysyvä. Puhuin kuiskaten puoli vuotta, sitten äänihuulten toiminta alkoi pikku­hiljaa palautua.Kun minua alkoi pari kuukautta leikkauksen jälkeen palella jatkuvasti, olin aluksi vain tyytyväinen. Eipähän enää hikoiluttanut.

Sitten vaatteeni alkoivat kiristää. Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen ostin itselleni numeroa isommat housut, kaksi viikkoa myöhemmin jälleen yhtä numeroa isommat. Työkaveri huomautti, että puuskutin kävellessäni.

Puntari todisti karmean tosiasian. Olin lihonnut kolmessa kuukaudessa 23 kiloa. Tilasin järkyttyneenä ajan lääkärille.Minulle selitettiin, että turvotus on normaalia, sillä kärsin nyt kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Itse mietin vain, olinko voinut jotenkin vaikuttaa tilaani. Olisiko pitänyt liikkua enemmän? Syödä vähemmän?

Inhosin itseäni ja sitä miltä näytin. Naiseus tuntui kadonneen minusta. Aina kun katsoin peiliin, purskahdin itkuun. Tein suruissani typerän liikkeen. Aloin syödä todella vähän. Elin kaurapuurolla ja vauvojen hedelmäsoseilla, mikä pahensi oloani entisestään.

Kun sain lääkäriltä hyväksynnän, varasin ajan henkilökohtaiselle kunto-ohjaajalle. Sovimme, että tavoitteena on saada minut jälleen virkeäksi. Aloin treenata kunto­salilla 3–5 kertaa viikossa. Sen lisäksi käyn uimassa.

Kunto-ohjaajani laittoi myös ruokavalioni uusiksi. Syön pieniä annoksia, mutta järkevämmin.

En enää häpeile itseäni, sillä kaikki näkevät joka tapauk­sessa, missä kunnossa olen. Tiedän itse, mistä tilani johtuu, ja ymmärrän, että itseni pienentäminen on minulle vaikeaa. Olen kuitenkin onnistunut hyvin.

Olen onnellinen siitä, että riemu on palannut elämääni. Tärkeintä on, että kuntoni on hyvä tänään ja tulevaisuudessa.

Lue myös: Kilpirauhasen vajaatoiminta voi esiintyä piilevänä

Lääkityksen avulla vajaatoiminnan oireita on voitu hillitä. Välillä on lipsahdettu liikatoiminnankin puolelle.

Poikani tietää, että äidillä on tällainen ikävä sairaus. Sen vuoksi olo on välillä hankala, mutta se ei ole hengenvaarallista. Tuntuu hyvältä tulla väsyneenä salilta kotiin, kun lapsi tulee ovelle sanomaan, että olitpa taas tosi reipas.

Myös vertaistuen löytäminen on ollut ensiarvoisen tärkeää. Koen sydämen asiakseni jakaa tietoutta kilpirauhassairauksista eteenpäin.

Edelleen tuntuu hullulta, että muutaman kymmenen gramman poistaminen kehosta sai aikaan näin isoja muutoksia. Leikkauksestakin jäi ruma jälkikin. Menin leikkaukseen vähän kahta kättä heilutellen. Silti en usko, että olisin päätynyt toiseen ratkaisuun, vaikka olisin tiedostanut leikkauksen riskit paremmin.

Ehkä olisin voinut varautua etukäteen muutoksiin. Nyt pääni ei pysynyt kuitenkaan mukana siinä, mitä kropassa tapahtui.

Nyt vuonna 2017 voin tällä hyvin. Lääketasapaino on löytynyt pysyvästi. Sen jälkeen alkoikin muutokseni. Olen tänä päivänä 30 kiloa kevyempi, pirteämpi ja iloisempi kuin koskaan elämässäni.

Olen hurahtanut totaalisesti pilatekseen, joogaan ja balettiin. Ryntään lapsekkaalla innolla kokeilemaan lajeja, jotka luulin menettäneeni iäksi.

Poikani on nyt 11-vuotias ja käymme yhdessä kiipeilemässä, pelaamassa tennistä ja vietämme aktiivista elämää. Hänkin on oppinut luottamaan siihen, että voin nyt hyvin ja pysyn terveenä.”