Nuorallatanssia

Kesällä 2001 Heidi Löksy saa suruviestin. Hänen paras ystävänsä on kuollut oman käden kautta. Heidi tuntee järkytyksen keskellä syyllisyyttä. Hän oli luvannut lähteä katsomaan toiselle paikkakunnalle muuttanutta ystäväänsä, muttei ollut mennyt.

On hänen vikansa, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut ystävä on kuollut. Heidi hylkäsi tämän.

Nyt ystävä on poissa, mutta Heidin on jatkettava eteenpäin. Se on vaikeaa, sillä kukaan ei täysin ymmärrä, miten syvä hänen surunsa on.

Talven tullen Heidi liukastuu ja murtaa jalkansa. Nilkka joudutaan leikkaamaan kahdesti, ja Heidi on pitkään sairaalassa. Kotiin paluun jälkeen hänen tätinsä kysyy, onko hän toipunut. Heidi toteaa, että fyysisesti kyllä, mutta hänen päänsä ei ole kunnossa. Hän ei pysty juuri lainkaan nukkumaan, vaan ravaa ympäri kotiaan ja polttaa ketjussa tupakkaa. Hän kokee olevansa kuin tiikeri häkissä.

Päässä alkaa pyöriä itsetuhoisia ajatuksia. Läheiset toimittavat Heidin Auroran sairaalan päivystykseen. Siellä käteen lätkäistään masennuslääkeresepti.

Lääke vie loputkin unet. Heidi myös masentuu entisestään, mutta on samanaikaisesti levoton. Kuolema nousee jälleen mieleen.

Läheiset yrittävät viedä hänet takaisin Auroraan. Heidiä ei oteta sisään, koska hän osaa puhua vakuuttavasti ja häntä pidetään sen takia hyväkuntoisena. Kolmannella kerralla Heidin serkku saa lääkärit uskomaan, että hätä on todellinen. Heidi pääsee viimein osastolle.

Lue myös: Kaksisuuntainen mielialahäiriö: moni potilas jäi ilman asianmukaista hoitoa

On vapun aatonaatto vuonna 2002. Parin viikon kuluttua Heidi saa kaksisuuntainen mielialahäiriön diagnoosin. Hän ei tahdo hyväksyä sitä. Eihän hän voi sairastaa samaa sairautta kuin edesmennyt ystävänsä.

Diagnoosi syntyi Lapinlahden mielisairaalassa. Papereihin kirjattiin, että Heidillä oli hoitoon tullessaan sekamuotoinen sairausjakso. Siinä esiintyy maniaa ja masennusta päällekkäin.

Pahimmalta Heidistä tuntui taudin pysyvyys. Se ei ollut parannettavissa, vaan tullut jäädäkseen. Toki sairautta voitiin hoitaa, ja Heidi suhtautui lääkitykseen myönteisesti. Kuolematoive ei kuitenkaan kadonnut, vaan se eli vahvana koko sairaalajakson ajan.

– Kun saavuin Lapinlahteen, ajattelin, että tuossa vieressähän on sopivasti hautausmaa. Tämä ajatus ei muuttunut hoidon aikana. Vauhti saatiin kuitenkin rauhoittumaan. En enää ravannut ympäriinsä, Heidi kertoo.

– Hoidon alussa lähdin liikkeelle kello neljä aamulla muiden nukkuessa. Kävin niin kovilla kierroksilla, että siirtelin kuntosalilla raskaita laitteita, koska ne olivat mielestäni väärissä paikoissa. Lääkityksen ansiosta aloin nukkua ja lopulta en olisi muuta tehnytkään.

Nyt 43-vuotiaan Heidin muistikuvat perustuvat päiväkirjamerkintöihin. Varsinaisia muistoja diagnoosin jälkeisistä vuosista ja sairaalahoitojaksoista on vähän.

– Palasin Lapinlahdesta kotiin väsyneenä ja lääketokkurassa. Minua pelotti poistua kodin ulkopuolelle. Kun yritin mennä kauppaan, lysähdin kadulle. Sen jälkeen en uskaltanut liikkua kuin taksilla. Syksyllä masennukseni syveni, ja itsetuhoiset ajatukset pääsivät jälleen valloilleen. Otin useamman kerran yliannostuksen lääkkeitä. Talvella olin jälleen Lapinlahdessa.

Heidi ei suostunut jäämään hoitoon, vaan palasi kotiin. Hieman myöhemmin hän joutui Auroran sairaalaan. Hän muistaa viettäneensä joskus yön myös Hesperian mielisairaalassa.

– Lisäksi kävin terapiassa, mutta kuntoni oli niin huono, ettei siitä ollut hyötyä. Yhden itsemurhayrityksen jälkeen sain sähköhoitoa. Siitä voi olla suurta apua vaikeassa masennuksessa, mutta minulla se laukaisi vauhdin. Lähdin itsekseni surisemaan ja tein sairaalasta karkureissun Helsingin yöhön.

Itsemurhaa Heidi ajatteli ensi kertaa jo 12-vuotiaana. Hänellä oli ollut pari vuotta aiemmin traumaattinen kokemus, josta hän ei ollut kertonut kenellekään. Nyt ahdistus kävi sietämättömäksi. Heidistä tuntui, että kuolema oli ainut vaihtoehto päästä siitä eroon. Itsemurhayrityksestä seurasi kuitenkin vain pientä pahoinvointia.

– Se oli naiivi pyrkimys tappaa itseni ja päästä pois. Yritys jäi yhteen kertaan.

Heidi oli yhä pahasti masentunut eikä pystynyt nukkumaan. Aamulla hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut mennä kouluun. Hän alkoi lintsata.

– Menin aamulla lähimetsään ja odotin, että äiti lähtisi töihin. Sen jälkeen palasin kotiin nukkumaan.

Heidi alkoi myös käyttää alkoholia ja polttaa tupakkaa. Joskus hän karkaili kotoa. Äiti oli huolissaan, muttei voinut tyttärelleen mitään. Opettajat olivat vihaisia ja sitä mieltä, että hän pilasi elämänsä. Ystäviä Heidin käytös huoletti niin, että he tulivat aamulla pimputtamaan ovikelloa ja vaativat, että tämä lähtisi heidän kanssaan kouluun. Heidi ei lähtenyt, vaan alkoi eristäytyä.

– En usko, että kukaan kunnolla tajusi, että voin tosi huonosti. Ainakaan mitään apua ei tarjottu.

Peruskoulun jälkeen Heidi jatkoi opintoja iltalukiossa. Sitä käydessään hän sairastui syömishäiriöön.

– En lopettanut syömistä siksi, että olisin halunnut laihtua, vaan koska tunsin hallitsevani elämääni kontrolloimalla syömistäni. Koin oloni turvalliseksi.

Heidi kutistui olemattomiin, mutta peitti vartalonsa vaatteilla. Kun hän kerran nosti paitaansa, joku näki hänen laihuutensa ja kauhistui. Heidi itse tajusi sairastavansa syömishäiriötä, kun hän kuuli anoreksiaan sairastuneesta sukulaisestaan. ”Minullakin on varmaan tuo sairaus”, hän ajatteli ja tunsi syyllisyyttä. Hän ei silti alkanut syödä enempää.

– Heräsin kunnolla vasta aikuisena työskennellessäni koulunkäynnin ohjaajana. Tuolloin yksi pikkutyttö sanoi kateellisena, että voi kun olet niin ihanan laiha. Oivalsin, etten näyttänyt normaalilta enkä ollut normaali roolimalli. Ei ollut helppoa saada painoa nousemaan, vaikka annoin itselleni luvan syödä.

Uutta sisältöä elämään toi teatteri. Heidi opiskeli työnsä ohella teatteri-ilmaisua Teatterikorkeakoulussa ja alkoi tehdä erilaisia produktioita. Ensimmäinen teatterityöstä saatu palkka oli suunnaton ilonaihe. Hän tunsi liitelevänsä taivaissa.

– Minulla meni välillä tosi lujaa, mutta välillä eristäydyin kotiini. En vastannut edes puhelimeen, vaan latasin vain akkujani. En kuitenkaan ollut ahdistunut.

Lue myös: Kaksisuuntainen mielialahäiriö - manian ja masennuksen vuoropuhelua

Hyvä aika päättyi, kun paras ystävä teki itsemurhan. Heidi sai tiedon tämän kuolemasta vasta noin kuukauden kuluttua kesken työpäivän. Ystävä oli kuollut Heidin 27-vuotissyntymäpäivänä, mikä sai kaiken tuntumaan vielä pahemmalta.

– Ystäväni kuoleman jälkeen työ oli tärkein tukinuorani, joka piti minut rytmissä. Kun jalkani meni poikki ja jouduin pitkälle sairauslomalle, tämä tukinuora katkesi. Jäin tyhjän päälle ja romahdin.

Oli hilkulla, ettei Heidin elämä päättynyt ”lääkeövereihin”, joita hän veti tämän tästä. Kerran pelastukseksi koitui hänen tätinsä, jonka intuitio sai aavistamaan, että Heidillä oli hätä. Poliisit löysivät Heidin kotoaan henkitoreissaan.

– Kun heräsin Meilahden sairaalassa, ajattelin, että voi ei, olen yhä täällä. Miten itsemurhayritys voi mennä näin monta kertaa pieleen?

Heidi erakoitui kotiinsa. Työelämä jäi taakse, ja ystävät kaikkosivat. Vain äiti kävi enää kylässä.

Joskus harvoin hän ajoi taksilla psykiatriselle poliklinikalle. Sinne lähteminen vaati kaikki voimat, koska ulko-oven avaaminen tuntui lähes mahdottomalta. Sittemmin Heidillä todettiin agorafobia eli avaran paikan kammo.

– Ne olivat aika surkeita vuosia. Käänne parempaan tapahtui, kun löysin netin vertaistukipalstat. Yhtäkkiä en ollutkaan yksin. Tapasin vertaisiani jopa kasvokkain. Kohtasin myös psykiatrian polilla kivan hoitajan, jolle avasin asioitani. Lääkitys saatiin kohdalleen, ja ääripäät katosivat.

– Kaiken tämän rohkaisemana uskaltauduin osallistumaan Mielenterveysyhdistyksen tanssikurssille. Sen jälkeen aloin tanssia balettia ja treenasin lähes joka päivä.

Heidi koki löytäneensä uuden kielen eikä kaivannut muuta. Kunto koheni, ja kehonkuva parani. Lopulta olo oli niin hyvä, että hän päätti vähentää lääkitystään. Tästä seurasi mania, jonka aikana hän kunnostautui shoppailemalla.

Heidin pelastivat lääkityksen palauttaminen ennalleen ja tulevan puolison tapaaminen. Pari kohtasi vertaistuen kautta. Nyt rinnalla oli ihminen, joka ymmärsi Heidiä puolesta sanasta ja osasi tunnistaa vaaran merkit, kun vauhti alkoi kiihtyä liikaa tai hiipua masennuksen puolelle. Kaksi vuotta sitten juhlittiin parin häitä.

– Puolisoni sai minut lähtemään pois kotoa ja sosiaalistumaan. Aloin tehdä vertaistukityötä. Omalle selviytymiselleni vertaistuki on ollut lääkkeiden lisäksi kaikkein tärkeintä. Pahinta oli eristäytyminen: se, mitä elämässä saamme, tulee toisilta ihmisiltä.

Heidin nykyinen intohimo on Kaksisuuntaiset ry. Se on valtakunnallinen yhdistys, joka on tarkoitettu kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsoaffektiivista häiriötä sairastaville sekä heidän läheisilleen. Yhdistyksen tavoitteena on häivyttää mielen sairauksiin liittyvää kielteistä leimaa. Tämän vuoksi myös yhdistyksen varapuheenjohtajana toimiva Heidi haluaa kertoa tarinansa julkisesti.

– En ole koskaan ollut kaapissa, mutta en ole tuonut sairauttani isommin esille. Siksi minua jännittää. Tiedän kuitenkin, että avoimuus on ainut tapa vähentää stigmaa.

Heidin vointi on nykyään hyvä. Päällisin puolin näyttää, että hän elää samanlaista elämää kuin muut nelikymppiset naiset. Tämä ei pidä ihan paikkaansa, sillä Heidi on sairautensa takia työkyvytön. Hänellä ei myöskään ole lapsia. Enää hän ei ole sen vuoksi katkera, koska on saanut yhdistystoiminnan kautta työyhteisön ja perheen.