Kauneus & Terveys

Gynekologinen syöpä äidillä ja tyttärellä: "Pelkäsin kokevani äidin kohtalon"


Munasarjasyöpä! Diagnoosi sai Teija Hirvosen maailman pimenemään. Teijan äiti oli kuollut nuorena kohdunkaulan syöpään.
Kuvat Teija Soini

Munasarjasyövästä parantunut Teija Hirvonen kertoo oman syöpätarinansa. Kun hän sai kuulla diagnoosinsa syövästä 35-vuotiaana, suru oman äidin kuolemasta aktivoitui.

"Mikä ihmeen patti täällä on? Säikähdin, kun painelin vatsaani. Oikealla puolella oli selvästi jotakin, mikä ei kuulunut sinne.

”Se ei varmasti ole syöpää”, sanottiin työterveyshuollossa.

Arvelin itsekin, että kyse olisi myoomasta. Silti minua hirvitti hieman.

Vatsani ultrattiin yliopistollisessa sairaalassa.

Gynekologi pyysi hoitajaa soittamaan onkologille. Painoin kädet korvilleni. Tiesin, että se tarkoitti syöpälääkäriä. Koko maailmani pimeni.

Lääkärit tutkivat vatsaani yhdessä. Jotakin pahanlaatuista kaikua siellä oli.

Juuri muuta en tilanteesta muista. En tiedä, miten pääsin kotiin. Kenties siskoni haki minut. Puhuin asiasta heti myös läheiselle ystävälleni sekä entiselle miehelleni, joka haki lapsemme luoksensa välittömästi. En olisi voinut teeskennellä, ettei mikään ollut vialla.

Minua pelotti. Mitä jos minulle kävisi kuin äidilleni, joka kuoli vain 44-vuotiaana kohdunkaulan syöpään?

Minä sairastuin yhdeksän vuotta nuorempana.

Minulta poistettiin munasarjat, kohtu, umpisuoli...

”Kaikki paha on saatu pois”, sanoi kirurgi ja silitti minua käsivarresta.

Se tarkoitti, että minulta oli poistettu niin munasarjat, munatorvet, kohtu, umpisuoli kuin pala ohutsuoltakin.

Kasvain oli ollut yhdeksänsenttinen.

Kokeilin, oliko minulla avanne mahassa. Ei ollut. Huokasin helpotuksesta, sillä se oli ollut suurin pelkoni. Olin ajatellut, että se vaikeuttaisi uuden ihmissuhteen rakentamista. Olin eronnut vuosi aikaisemmin, ja toiveissani oli saada joskus toimiva parisuhde.

Lapsille olin saanut sanottua vain sen, että menisin leikkaukseen. Lääkärit hoitaisivat minut kuntoon.

Sairauslomalla vaihdevuosioireet iskivät

Viiden viikon sairausloma ei sujunut vaivoitta. Pahinta olivat vaihdevuosioireet, jotka alkoivat jo sairaalassa. Hikoilin järkyttävän paljon. Kuuma kesä vaikeutti tilannetta. En saanut nukutuksi ja kärsin levottomista jaloista öisin. Mieliala heitteli.

Hormonikorvaushoitoa ei voitu antaa, koska leikkauksen jälkeen on suurentunut veritulppariski. Estrogeeni lisää sitä.

Kuukauden päästä sain patologin lausunnon: munasarjasyöpä. Sillä ei ollut mitään yhteyttä äitini kohdunkaulansyöpään, joka on papilloomaviruksen aiheuttama. Minun tautiini liittyy perinnöllinen alttius. Olen tiettävästi sukuni ainut sairastunut.

Se, että me molemmat sairastuimme gynekologiseen syöpään, johtui sattumasta ja huonosta tuurista.

Teija Hirvonen on itse terveydenhoitaja, joka on tehnyt valistustustyötä nuorten parissa.

Minun äitiäni ei voitu leikata

Muistan, miten kuulin äitini sairaudesta. Olin ystäväni luona, kun äiti soitti ja kertoi, että häneltä oli löytynyt jotakin pahanlaatuista.

Kohdunkaulan syöpä oli levinnyt jo virtsarakkoon. Siksi sitä ei voitu enää leikata. Miten tämä oli mahdollista?

Äiti oli käynyt papaseulonnoissa, eikä hänessä oltu havaittu mitään vikaa. Sitten hän oli mennyt lääkäriin selkäkipujen takia. Niille ei löytynyt selitystä, joten häntä kehotettiin menemään gynekologille.

Äiti selvisi hyvin sädehoidosta. Se tuntui helpottavalta. Mutta sytostaattihoidossa äiti meni huonoon kuntoon ja laihtui yli 15 kiloa.

Niiden loputtua seurasi parempi vaihe, ja olimme jälleen toiveikkaita.

Sitten etäpesäkkeitä löytyi maksasta ja keuhkoista.

Sairaus muutti äitiäni

Äiti alkoi puhua siitä, että hänellä oli ollut hyvä elämä. Hän muistutti, miten tärkeää minun ja sisareni olisi käydä papakokeessa. Hän muuttui äkäiseksi ja alkoi komennella meitä. Ehkä hän yritti siten estää, ettemme murehtisi.

Kesäkuussa 2000 haimme äidin sairaalasta kotiin viikonlopuksi. Hän hyvästeli hoitohenkilökunnan perusteellisesti.

Minulle tuli tunne, ettei hän enää palaisi takaisin.

”Istahda alas”, isäni sanoi, kun hän soitti minulle sunnuntaiaamuna. Äiti oli kuollut.

Äiti oli istunut keittiön pöydän ääressä, ja isä oli tehnyt aamupalaa. Äkkiä häntä oli alkanut yskittää. Hän oli noussut seisomaan, kaatunut lattialle – ja kuollut heti.

Lyyhistyin polvilleni työpaikallani grillikioskissa. Olin tiennyt, että tämä puhelu tulisi joskus. Silti en ollut osannut ajatella, että se tapahtuisi oikeasti.

Kun tulin kotiin, äidin ruumis oli viety. En enää nähnyt häntä, sillä en mennyt katsomaan arkkua. Kuolema tuntui epätodelliselta.

”Oliko äiti varmasti siellä? Oliko arkku painava?” kyselin silloiselta poikaystävältäni, joka oli yksi kantajista.

Ahdistus seurasi pitkään mukanani. Vasta, kun sain kerrotuksi siitä ystävälleni, oloni helpottui.

Kun Teija sai ensimmäisen lapsen, suru oman äidin kuolemasta aktivoitui.

Ahdistus palasi, kun sain lapsen

Ikävä tunne palasi, kun minusta tuli äiti tammikuussa 2003. Synnytyksen jälkeen iski masennus. Tunsin olevani yksin omassa kuplassani. Jotakin puuttui, koska äitini oli poissa. En voinut näyttää lastani hänelle enkä voinut viedä tätä mummolaan.

Sain toisen lapseni marraskuussa 2004. Tämäkin raskaus oli suunniteltu, ja odotin vauvaa hartaasti. Olin palannut hetkeksi töihin, ja se oli virkistänyt minua.

Nyt kaikki sujui hienosti. En potenut ahdistusta, vaan rakkaus molempiin lapsiin moninkertaistui.

Pikkuhiljaa suurin surukin alkoi haihtua. Opin elämään tapahtuneen kanssa ja pystyin hyväksymään äitini kuoleman. Seuraavat kymmenen vuotta olivat hyviä.

Sairaus vei minulta elämänhallinnan

Sitten kuukautiskiertoni muuttui epäsäännölliseksi ja vuotopäivät lisääntyivät. Minulla oli myös mahavaivoja. Kuvittelin oireiden johtuvan elämänmuutoksistani. Avioliittoni oli päättynyt eroon, ja opettelimme lasten kanssa uutta arkea. Minulla oli työpaikka terveydenhoitajana Oulun yliopistossa. Olin valmistunut sairaan ja terveydenhoitajaksi kolme vuotta aiemmin.

Kun käteni osui vatsassa olevaan pattiin, kaikki muuttui.

Leikkauksessa ei onneksi löytynyt etäpesäkkeitä. Silti minusta tuntui, että menetin elämänhallinnan. Minulta vietiin niin perusturva kuin päätäntävalta omiin asioihini.

Jouduin luopumaan urheilusta hoitojen ajaksi. Se on aina ollut henkireikäni. Lähdin aiemmin lenkille vaikka kello viideltä aamulla, jos en muuten ehtinyt.

Sytostaatteja tiputettiin suoneeni kolmen viikon välein. Hoidon jälkeen makasin kotona, oksensin ja koetin selviytyä seuraavaan päivään. Synkimmillä hetkillä ajattelin, onko järkeä nousta sängystä ylös, koska en tiedä tulevasta.

Äidin kohtalo kummitteli mielessä. Mitä jos olen kohta saattohoidossa? Kuka sitten huolehtii lapsista?

Lopulta päätin, että menisin töihin. Mahtuihan hoitojen väliin hyviäkin päiviä, jolloin olin työkuntoinen.

Sain terveyskeskuksesta puhelintyötä, jossa ei ollut infektioriskiä. Oli tärkeä, että pääsin mukaan normaaliin arkeen ja kuuluin johonkin.

Sytostaattihoidot lopetettiin kesken

Seuraava sokki odotti nurkan takana. Luuytimeni ei alkanut valmistaa valkosoluja sytostaattihoitojen jälkeen. Se sai vastustuskykyni romahtamaan. Olin niin herkkä infektioille, että sain märkäruven, kun koskin ovenripaan työpaikalla.

Lääkärit miettivät, annettaisiinko minulle valkosolujen tuotantoa tehostavaa lääkettä. He pelkäsivät, että luuytimen liiallisesta piiskaamisesta olisi enemmän haittaa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa sytostaattihoidot kesken. Sain vain kolme hoitoa, puolet suunnitellusta.

Päätöstä oli vaikea hyväksyä. Jäisikö minuun nyt niin paljon syöpäsoluja, että tauti uusisi?

Ainut hyvä puoli oli, että hormonikorvaushoito voitiin nyt aloittaa pyynnöstäni. Sitä ei suositella, koska munasarjasyöpä on hormonaalinen sairaus, ja korvaushoito lisää syövän uusimisriskiä.

Vaihdevuosioireeni olivat niin voimakkaat, että elämänlaatuni kärsi. Olin myös tavallista nuorempi munasarjasyöpäpotilas. Minun piti saada nukutuksi, jotta jaksaisin käydä töissä ja hoitaa lapsia.

Urheilu on Teijan elämän suola.

Sairauteni kosketti monia

Ihaninta oli, kun pääsin taas treenaamaan. Kuntosalilla oltiin paluustani niin iloisia, että siellä soitettiin suosikkibiisejäni ja järjestettiin lempijumppiani. Tajusin, miten paljon sairauteni oli koskettanut muita. Se antoi voimaa.

Suurin voimanlähteeni olivat ystäväni, jotka eivät jättäneet minua yksin. He siivosivat, tekivät ruokaa, hoitivat lapsiani, patistivat ylös sängystä ja jäivät tarvittaessa yöksi. Ilman heidän apuaan olisin tuskin toipunut näin hienosti.

Lapsenikin selvisivät sairaudestani yllättävän hyvin. Kerroin heille asioista rehellisesti, joskin syövästä he kuulivat vasta leikkauksen jälkeen.

Toinen lapsi suuttui siitä. Hän alkoi myös kuvitella oireita itselleen. Tilanne laukesi, kun hän kävi juttelemassa kouluterveydenhoitajan kanssa.

Itku tuli jälkikäteen

”Milloin viimeksi olet itkenyt?” työterveyslääkäri kysyi viime keväänä. Olin mennyt vastaanotolle, koska kurkkuuni oli noussut palan tunne. Minua väsytti ja ahdisti.

Tajusin, etten ollut juuri surrut sairastumistani. Tervehtymisen jälkeen olin vain suorittanut: käynyt töissä, urheillut ja hoitanut lapsia.

Aloin itkeä vasta, kun lääkäri sanoi, ettei minulle tapahtunut ollut reilua. Minulla oli oikeus surra. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua. Aloin itkeä kolmelta iltapäivällä ja lopetin vasta iltayhdeksältä.

Palan tunne katosi, mutta mieleni prosessoi yhä kokemaani. Elämä ei palaa ennalleen, vaikka syöpä hävisi.

Pelkään uutta diagnoosia

Munasarjasyöpä uusii herkästi. Enää en kuitenkaan painele vatsaani joka päivä.

Terveen paperit voi saada viiden vuoden kuluttua sairastumisesta. Minulla on siihen vielä kolme vuotta. Käyn kontrollissa viiden kuukauden välein. Tutkimus tuo aina mieleen ensimmäisen kerran.

Pyrin elämään hyvää elämää ja tekemään asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Olen iloinen, koska saan nykytyössäni kouluterveydenhoitajana jakaa nuorille tytöille tietoa HPV-rokotteen tärkeydestä. Toivoisin, että kaikki tytöt saisivat sen, koska se on paras tapa ehkäistä kohdunkaulan syöpää.

Tätä äitinikin olisi toivonut. Kunnioitan hänen muistoaan tekemällä valistustyötä."

Julkaistu: 12.7.2017