”Ehkä vatsakipusi paranisivat, jos ottaisimme vauvasi huostaan. Saisit enemmän aikaa itsellesi." Näin ehdotti lääkäri, kun olin jälleen kerran sairaalassa pyytämässä apua vatsakipuihin. Juoksin vessassa 30 kertaa päivässä, ja tuntui kuin vatsaani iskettäisiin puukolla.
Olin 19-vuotias teiniäiti ja yksinhuoltaja, eikä kukaan ottanut kipujani todesta. Minua pidettiin huomionhakuisena. Vihjattiin, että ramppaan sairaalassa, koska olen riippuvainen kipulääkkeistä.
En uskaltanut syödä koulussa
Olin kärsinyt vatsavaivoista koko elämäni. Jouduin käymään vessassa joka ruokailun jälkeen. Kun tulin koulusta kotiin, äiti huusi: ’Vessa on vapaa!’ Hän tiesi, että ryntään sinne.
Minulle tehtiin keliakia- ja laktoosi-intoleranssitutkimukset, mutta mitään ei löytynyt. Ajateltiin, että minulla on stressivatsa ja kuukautiskramppeja. Kun makasin sikiöasennossa koulun käytävällä, mietin, voisiko stressi helpottaa edes joskus.
En syönyt usein mitään koulupäivän aikana, jotten olisi joutunut istumaan vessassa. Piilottelin kipujani vanhemmiltani. Näin, että särkyni sattui heihinkin.
Kramppeja epäiltiin supistuksiksi
Krampit pahenivat, kun tulin raskaaksi. Lääkäri epäili niitä supistuksiksi. Kun oireet eivät loppuneet lapseni syntymään, lakkasin syömästä. Minua koski liikaa.
Kävin päivystyksessä viikon välein. Sain kipulääkkeitä ja passituksen kotiin. En päässyt tutkimuksiin, koska tulehdusarvoni eivät nousseet. Myös ystävät ja perhe alkoivat epäillä särkyjäni.
Silloin aloin itsekin kyseenalaistaa oireita. Ehkä olin luulosairas tai minulla oli alhainen kipukynnys. Aloin luovuttaa. Miksi hakea apua, jos kukaan ei usko?
Ystävä pakotti takaisin lääkäriin
Ystävä potki minut takaisin lääkäriin. Hän tuli mukaani ja vaati, että pääsisin jatkotutkimuksiin. Sain vihdoin lähetteen. Jatkotutkimuksissa luettiin potilaskertomukseni ja kerrottiin, että minua on epäilty huomionhakuiseksi. Pääsin silti tähystykseen.
Seurasin tähystävän lääkärin ilmeitä ja monitoria. Joka kerran, kun tähystin osui suoleni seinämään, se alkoi vuotaa verta. Lääkäri oli aivan hiljaa.
Sitten tulivat sanat, joita olin odottanut vuosia: "Olen pahoillani, että diagnoosissa on kestänyt näin kauan. Sinulla on Crohnin tauti."
Lääkäri ei ymmärtänyt, miksi hymyilin. Hänhän oli juuri kertonut, että olen vakavasti sairas.
Minä olin kävellyt kadulla kakat housuissa, tahtonut kuolla kipujeni tähden ja käynyt kymmenillä lääkäreillä. Vihdoin joku myönsi, että olen oikeasti sairas.
Epäilyt loppuivat avanteeseen
Diagnoosin jälkeenkään lääkärit eivät uskoneet, että olen niin sairas kuin sanon. Kerran lääkäri kertoi, että olen kunnossa, koska tulehdusarvoni eivät ole koholla. Kaksi viikkoa myöhemmin oksensin ulostetta ja jouduin hätäleikkaukseen.
Minulla on räjähtänyt suoli, olen ollut kuudessa isossa leikkauksessa ja suolen ontelomuutoksia, fisteleitä ja absesseja, on leikattu 15 kertaa.
Keväällä 2016 olin taas sairaalassa. Huoneeseen astui neljä kirurgia. He sanoivat, että minulle tehdään ensin suolen tyhjennys ja sitten avanneleikkaus. Mitään muuta ei ollut enää tehtävissä. Järkytyin, enkä meinannut saada happea.
Kun sain avanteen, lääkärit uskoivat, että käyn todella 30 kertaa päivässä vessassa. He näkivät, että avannepussiin tulee kahdeksan litraa ripulia päivässä.
Sen jälkeen minua ei ole enää epäilty. Olin 33-vuotias ja hakenut apua sairauteeni koko elämäni.
