Voi hyvin

Miksi yksinäisyys hävettää?


Aiheuttaako yksinäisyys häpeää vai häpeän tunne yksinäisyyttä? Molempien juuret juontavat lapsuuden kipeisiin kokemuksiin.

Vapaasti valittu yksinäisyys on hyvä asia. Tarvitsemme yksinäisyyttä ja aikaa vain itsemme kanssa. Yksinäisyyttä on myös toisenlaista, sellaista, joka traumatisoi. Sellaista, jota kukaan ei ole itselleen valinnut.

Psykoterapeutti ja kuntoutussuunnittelija Outi Ståhlberg Mielenterveyden keskusliitosta sanoo, ettei näitä kahta yksinäisyyden muotoa pidä sekoittaa. Ståhlberg on mukana Vesote-hankkeessa, jonka tarkoitus on parantaa suomalaisten terveyttä.

Yksinäisyys on seuraus jostakin

– Kun lähdetään selvittämään yksinäisyyden syitä, sieltä löytyvät häpeä ja sen aiheuttamat syyllisyyden tunteet. Niiden vuoksi ihminen vetäytyy, Ståhlberg kertoo.

Myös psykologi Eila Saarinen Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöstä painottaa, ettei yksinäisyys ole kenenkään vika, eikä pidä ajatella niin, ettei kelpaa kenellekään. Ihminen tarvitsee yhteyden toisiin. Kun sitä ei ole, tuntuu pahalta ja hävettää.

– Häpeän kokemus on vaikea, syvä, fyysisesti rankka ja lamaannuttava, Saarinen sanoo. Ihmisen tunne-elämässä on primaarit, ensisijaiset ja aktivoivat tunteet, jotka ajavat meitä hakemaan yhteyttä toisiin. Häpeä toimii päinvastoin, se estää yhteyden hakemista.

Taustalla vaikuttaa myös ihmisen kasvuhistoria. Voiko hän luottaa siihen, että kun kääntyy toisen puoleen, tulee kohdatuksi ja hyväksytyksi? Vai tuleeko kiusatuksi ja mitätöidyksi ja joutuu kokemaan, ettei ole turvallista lähestyä muita? Jos tulee toistuvasti torjutuksi, tulkinta helposti on, että vika on omassa itsessä.

Mitä useammin käy niin, että ihmistä ei nähdä eikä kuulla omana itsenään eikä hänen tarpeisiinsa vastata, sitä enemmän hän vetäytyy. Samalla vahvistuu ajatus, etten minä kelpaa kenellekään.

Jokainen meistä kasvaa ja kehittyy vain suhteessa toiseen ihmiseen. Olennaista on, millaiseksi suhde muotoutuu, miten toinen meidät näkee ja kokee.

Moni on jäänyt lapsena vaille äidin, isän tai muun tärkeän läheisen huomiota. Jos lapsi ei saa tuntea olevansa tärkeä, hän kokee tulevansa hylätyksi. Kun hylkäämiskokemuksia on paljon, kiintymyssuhde alkaa vaurioitua, ja lapsi kadottaa uskon itseensä. Se voi tietää nuoruudessa ja aikuisuudessa vaikeuksia niin oman itsen kanssa kuin ihmissuhteissakin.

Se, ettei ole lapsena tullut kohdatuksi, ei kuitenkaan ole mikään kohtalo.

– Aina voi rakentaa toisenlaisia, aiempaa parempia ja korvaavia kiintymyssuhteita. Tämä on mahdollista niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee. Eikä se, että on lapsuudessa tullut kaltoin kohdelluksi, automaattisesti johda aikuisena ongelmiin tai psyykkiseen sairastumiseen, Ståhlberg sanoo. Entä jos ei saa korvaavia kokemuksia?

– Nuorissa tämä näkyy nyt niin, että vetäydytään kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle vain pelit ja nettiyhteys seurana.

Nähdyksi tulemisen kokemusta haetaan sosiaalisessa mediassa tykkäysten määrällä. Näin tekevät sekä aikuiset että nuoret.

– Peukutetaan sitä, joka peukutti minua. Jos toinen ei peukuta minua, niin en minäkään sitten sitä. Se on kaupan käyntiä ja lapsellista käytöstä, mutta kertoo vain siitä, että ihmisellä on voimakas tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, Ståhlberg sanoo.

Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen sanoo olevansa yksinäinen. Osalla nuorista yksinäisyyteen liittyy huonommuuden tunne. Myös sosiaalinen media ja selfie-kulttuuri aiheuttavat alemmuuden tunteita ja ulkonäköpaineita.

Ståhlberg sanoo, että vanhusten yksinäisyys on erilaista. He kokevat kuoleman lähestymisen, monet ikätoverit ja ystävät ovat jo lähteneet rinnalta. Tulee suruviestejä ja sairauksia. Tämä kaikki synnyttää tarpeettomuuden tunteita.

Moni kokee yksinäisyyttä, vaikka elämän perusasiat olisivat kunnossa. Yksinäiseltä voi tuntua työpaikalla, opiskeluporukassa tai parisuhteessa. Kun tuntemuksistaan kertoo läheisille, heidän reaktionsa voivat yllättää.

– He saattavat sanoa, että miten niin olet yksinäinen, sinullahan on puoliso ja kavereita. Ei nähdä, että siitä huolimatta voi kokea yksinäisyyttä, Ståhlberg sanoo.

Mikä yksinäisyydessä hävettää, ja miksi siitä on niin vaikea puhua?

Ståhlbergin mukaan häpeän ydinkokemus on siinä, että kun ihminen yrittää ojentaa kättä ja kertoo tarpeestaan, siihen ei vastata. Viesti vastapuolelta ruokkii lisää omaa yksinäisyyttä. Ihminen vetäytyy kuoreensa ja päättää, ettei enää puhu asiasta, kun muut eivät kuuntele tai ymmärrä.

– Vaikka tätä asiaa kuinka pyörittäisi, aina palataan perustarpeeseen tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Missään seurassa kenenkään ei pitäisi joutua muuttamaan käytöstään ja laskelmoimaan ollakseen pidetty. Häpeän ydin on, että kokee, ettei kelpaa. Kun kokemus toistuu, kierre kasvaa. Asia voi paisua valtavaksi, Ståhlberg sanoo.

Kun haluaa avautua läheiselle yksinäisyydestään, saattaa se osua kuulijassa johonkin kipupisteeseen. Silloin ei pystytä vastaanottamaan toisen ongelmia, kun ei osata kohdata omiakaan.

– Ikään kuin pelkäisi, että ongelma tarttuu. Vastaavanlainen reaktio syntyy helposti silloin, kun toinen kertoo vakavasta sairaudestaan. Kuulija alkaa heti kertoa, että minullakin on yksi tuttu, jolla on sama tauti, ja kyllä sinä tuosta selviät.

Etsitään heti ratkaisua, vaikka pitäisi rauhoittua ja pysähtyä asian äärelle kuuntelemaan. Ratkaisujen aika tulee myöhemmin.

Kun uskoutuu tärkeästä henkilökohtaisesta asiasta, pitäisi saada tuntea, että nyt minua kuunnellaan Häpeästä voi päästä irti ja samalla löytää yhteyden muihin.

Eila Saarisen mukaan häpeän, kuten minkä tahansa muunkin vaikean tunteen, jakaminen toisten kanssa auttaa. Silloin voi huomata, että muilla on samanlaisia kokemuksia. Vertaistuki voimaannuttaa, vahvistaa tunnetta, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kuulun joukkoon.

– Häpeäänsä voi toki tarkastella yksinkin. Olennaista on, että uskaltaa tutustua siihen. Miltä se tuntuu ja mitkä tilanteet laukaisevat sen, Saarinen sanoo.

Kun huomaa, millaisessa tilanteessa häpeä aktivoituu, voi tutkia tapahtumaketjua. Oliko tilanteessa jotakin, mikä muistutti jostakin menneisyyden tapahtumasta, joka on satuttanut, esimerkiksi lapsena koetusta kiusaamisesta? Näiden muistojen vuoksi ihminen saattaa vuosienkin päästä lamaantua, tunne on ikään kuin lukkiutunut.

Jos ei itse pääse selville, mikä häpeän laukaisee, voi keskustelu asiantuntijan kanssa auttaa. Psykologin tai psykoterapeutin kanssa voi miettiä myös, mitä kaikkea muuta häpeän lisänä on.

– Jos tuntee ahdistusta, alavireyttä tai masennusta, terapia voi olla paikallaan. Silloin ihmisellä on isompi psyykkinen prosessi käynnissä, eikä omia voimavaroja saa käyttöön, Saarinen huomauttaa.

Terapia on kuitenkin kallista. Kaikki eivät saa siihen Kelan tukea, vaikka tahtoisivatkin. Köyhyys, häpeä ja yksinäisyys kulkevat tutkimusten mukaan käsi kädessä. Outi Ståhlberg ajattelee, että yksikin luotettava ihminen, jolle puhua, voi auttaa meitä korjaamaan lapsuuden traumojamme. Joskus saattaa riittää, että tekee jotakin sellaista, mikä tuottaa korvaavia kokemuksia.

– Lue kirjoja, katsele elokuvia ja juttele saman kokeneen kanssa. Näin saat vertaistukea, huomaat, ettet ole yksin tämän asian ja tunteesi kanssa. Jos traumat ovat vaikeita, psykoterapia on yksi hyvä vaihtoehto päästä eteenpäin, Ståhlberg sanoo.

Terapiassa voi kohdata kaikki tunteensa turvallisessa ympäristössä, kun ammattilainen ottaa ne vastaan. Näin voi vapautua menneisyydestä juontavasta syyllisyydestä ja saada kokemuksen siitä, että kelpaa ja on tärkeä. Ihminen tulee kuulluksi ja nähdyksi

Mukana vai ulkopuolella?

Yksinäisyyttä on kahdenlaista: sosiaalista ja emotionaalista. Sosiaalisessa yksinäisyydessä on kyse siitä, ettei ihminen kuulu ryhmiin tai verkostoihin. Hän voi myös kokea, ettei kuulu joukkoon, vaikka olisikin ryhmän jäsen. Emotionaalisesta yksinäisyydestä kärsivältä ihmiseltä puuttuvat läheiset ystävät, joiden kanssa jakaa asioita.

Mistä apua?

Potilasjärjestöt ja kriisipuhelimet tarjoavat maksutonta keskusteluapua. Esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskuksen tai kirkon perheasiain neuvottelukeskuksen kautta on mahdollista saada ilmaista lyhytkestoista terapiaa. Jonot tosin voivat olla pitkiä. Myös useissa terveyskeskuksissa on psykiatrinen sairaanhoitaja sekä depressiokouluja tueksi ja avuksi.

Julkaistu: 5.2.2019