Kauneus & Terveys

Viivi, 30: "Diagnoosi oli samalla helpotus ja järkytys"


Oululainen Viivi Virranniemi on sairastanut viisi vuotta alopecia areataa. Se vei häneltä ison osan hiuksista.
Kuvat Maiju Torvinen, Silvi Kaarakainen, Kirsi Tuura

”Kun huomasin kaljuja läikkiä ohimoillani, luulin niiden johtuvan käyttämistäni hiustenpidennyksistä. Hetken mielijohteesta leikkasin hiukset siiliksi, sillä odotin niiden kasvavan takaisin. Niin ei käynyt. Siskoni epäili­ alopeciaa. Itse en ollut kuullutkaan sellaisesta.

Ihotautilääkäri teki diagnoosin heti. Se oli samalla helpotus ja järkytys. Hoitoa alopeciaan ei ole, ja sen syy on tuntematon.

Olen onnellinen, että ripseni ja kulmani säilyivät. Osa alopeciaan sairastuneista menettää kaikki karvansa. En tiedä, saanko koskaan hiuksiani takaisin sellaisina kuin ne olivat.

Annan sairauden rajoittaa elämääni ehkä liikaakin. Pelkään, että muut huomaavat peruukkini. Mietin asiaa paljon.

Jos menen huvipuistoon tai ulkona tuulee kovaa, pohdin, pysyykö peruukki päässä. Entä jos menen naimisiin, millainen on kampaukseni? Hikoillessani mietin, irtoavatko peruukin teipit tai alkaako se haista.

En tunne oloani mukavaksi ilman peruukkia. Joskus saatan ulkoiluttaa koiraa ilman sitä, mutta silloin piiloudun syvälle huppuuni.

Peruukki vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Vain kerran olen kertonut siitä tapailemalleni miehelle. Psyykkasin itseäni kauan, kunnes sain sanottua asiasta. Mies sanoi, ettei sairauteni muuta mitään, mutta lopetti pian yhteydenpidon. Minusta alkoi tuntua, etteivät muut hyväksy virhettä minussa.

- Ennen minulla oli aina pitkät hiukset ja usein hiustenpidennykset.

Olin todella yksin alopecian kanssa, kunnes löysin netistä vertaistukiryhmän. Ryhmässä heitämme ronskiakin juttua. Toivon kuitenkin muilta hienovaraisuutta. Peruukista voi kysyä suoraan, mutta selän takana puhuminen loukkaa. 

Tuntuu inhottavalta, kun joku vähättelee, että miksi stressaan tukkaa. Näin ulkonäkökeskeisessä maailmassa hiukset ovat minullekin iso juttu. Kompensoin tilannetta vahvalla meikillä, tekorusketuksella ja kauniilla vaatteilla.

Vuoden alussa päätin alkaa suhtautua sairauteeni terveemmin, vaikka se on yhä vaikea asia. Laitoin sosiaaliseen mediaan kuvakollaasin, jossa olin ilman peruukkia ja peruukin kanssa. Ne kaverit, joiden odotin kommentoivan, pysyivät hiljaa. Sain onneksi myös hyvää palautetta, joka auttoi minua sairauden hyväksymisessä. 

Peruukki ei tee minusta huonompaa tai vaikeasti lähestyttävämpää. Pyrin ajattelemaan, että jos en kelpaa sellaisena kuin olen, se ei ole minun murheeni.”

Lue myös:

Judith, 26: "Onnettomuus toi kuoppia kasvoihin"

Näin selvisin melanoomasta

"En tiedä, paranenko borrelioosista koskaan"

Julkaistu: 12.11.2015