Syömishäiriö osoitti ensimerkkejä jo lapsena

"Istuin veljeni autossa mökkireissun päätteeksi. Viikonlopun aikana oli tullut juhlittua kakulla ja samppanjalla. Vannoin itselleni koko kotimatkan ajan, etten jatkaisi herkuttelua kotona.

Toisin kävi. Menin heti kauppaan ja ostin keksejä ja jäätelöä. Kun pääsin kotiin, revin paketit auki eteisessä. Sulloin herkkuja pakonomaisesti suuhuni. Olin silloin 29-vuotias.

Suhde ruokaan ja kehooni vinoutui lapsena. Tykkäsin makeasta ja söin paljon herkkuja aina, kun niitä oli tarjolla. Päiväkirjaani kirjoitin olevani läski, vaikka olin aivan normaali, peräti hoikka.

Laihdutin yhdeksänvuotiaana ensimmäisen kerran. Jätin tarjotut pullat syömättä, tarkkailin vartaloani ja lenkkeilin.

Läheiseni eivät huolestuneet, koska käytökseni vaikutti viattomalta. Naiset nyt laihduttavat aina.

Syömishäiriöstä puhuttiin nuoruudessani eri tavalla kuin nyt. Tunnettiin vain anoreksia ja bulimia. Ne olivat langanlaihojen tyttöjen kuolemanvakavia tauteja. En samaistunut heihin.

Varsinainen syömishäiriö alkoi 14–15-vuotiaana. Aloin syödä yhä vähemmän oikeaa ruokaa. Korvasin menetettyä energiaa makealla. Ahmin herkkuja, kunnes tuli huono olo.

Saatoin lukittautua huoneeseeni koulun jälkeen ja syödä kerralla kokonaisen keksipaketin. En kuitenkaan koskaan oksentanut ahmimisen jälkeen.

Tunsin itseinhoa ja häpeää. En ymmärtänyt, mistä pakonomainen tarve ahmia johtui. Tuntui, kuin joku ohjaisi toimintaani ulkoa päin.

Välillä ahminta rauhoittui, mutta palasi taas. Huomasin, etten pääse tavasta irti.

Ongelmaani vaikeutti se, etten kertonut siitä muille. Luulin olevani ainoa, joka ei osannut hallita syömistään.

Ulospäin näytin täysin normaalilta. Olin koulussa kympin tyttö, jolla oli kavereita. En kuitenkaan kyennyt jakamaan synkintä salaisuuttani ystävilleni. Tunsin olevani ulkopuolinen ja aivan yksin.

Piilottelin ongelmaani myös seurustelusuhteissani. Urheilin, etten olisi lihonut.

Mökkireissun jälkeinen kohtaus eteisessä muutti elämäni. Keksi- ja jätskipakettien keskellä ymmärsin olevani riippuvainen. Tajusin, että tarvitsin apua. Vietin seuraavan yön netissä, ja löysin vertaistukiryhmän. Aloin käydä siellä viikoittain. Sanoin ryhmässä ensimmäistä kertaa ääneen, etten kykene hillitsemään syömistäni. Muut ymmärsivät, mistä puhuin. Se oli niin vapauttavaa, että itkin.

Vertaisteni parissa ymmärsin ­nopeasti, että minun oli muutettava elämääni ja ajattelutapaani. ­Minun oli pakko myöntää, että ­syömiseni oli muuttunut hallit­semattomaksi. Se avasi portin ­toipumiselle.

Ymmärsin, että syömishäiriöni takana oli tiukassa istuva uskomus siitä, millainen minun tulisi olla.

En hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Tukahdutin vaikeita tunteita syömällä. Kävin vuosia vertaistukiryhmässä. Se oli ratkaiseva asia toipumisen kannalta. ­Oivalsin, että monet silloiset toimintatavat ja -mallit eivät olleet terveitä ja minun oli tarpeen opetella uusia, jos halusin pysyä terveenä.

Tärkeintä on, että elän omien arvojeni mukaista elämää. Se edellyttää kykyä vetää rajoja. Jos aina miellyttää muita, kadottaa lopulta itsensä.

Voin jo sanoa olevani kiitollinen syömishäiriöstäni. Siitä toipuminen pakotti minut kohtaamaan omat haavani.

Löysin itseäni kohtaan rakkautta ja myötätuntoa. Silloin sitä voi myös antaa muille. Kun on sinut itsensä kanssa, pystyy olemaan aidosti läsnä.”