Voi hyvin

Voiko surusta selvitä?

2


Voiko surusta selvitä?

Voiko surua lievittää? Onko sanoja, jotka lohduttavat? Luovuusvalmentaja Krista Launonen kertoo.
Teksti Minna Hujanen
Kuvat Pia Inberg

Luovuusvalmentaja Krista Launonen menetti sisarensa vajaa kaksi vuotta sitten. Hän vajosi syvälle suruun, kuin joen pohjaan. Alkoi tutkimustyö, joka nosti Kristan takaisin elämään.

Rakkaan sisaren kuolema oli Krista Launoselle sokki. Sisko sairastui ja menehtyi jouluna 2016.

Muutama päivä siskoni kuoleman jälkeen menin tyhjiöön, jossa en tuntenut mitään. Olin aivan varma, että minusta tuli psykopaatti enkä enää koskaan tunne mitään.

Krista säikähti omaa turtumustaan. Avomies lohdutti ja sanoi, että se oli vain kehon ja mielen keino suojella järkytykseltä. Niin kuin olikin. Parin päivän päästä turtumus väistyi, ja tilalle astui valtava tuska. Se oli sekä henkistä että fyysistä kipua.

Sielunkumppani on poissa

Isosisko oli ollut Kristalle kaikkein läheisin ihminen, sielunkumppani.

– Meillä oli kaksi kehoa ja yksi mieli. Ymmärsimme toisiamme jo yhdestä sanasta, joskus riitti yksi katse. Siskokset tunsivat toisensa läpikotaisin. Yhdessä oli jaettu lapsuus, nuoruus ja aikuisuus. Sellaista suhdetta ei voi saada enää kenenkään toisen kanssa.

Se oli poikkeuksellista rakkautta. Siihen liittyi tunne, että minä riitän täysin toiselle ihmiselle. Sellaista en ole kokenut muiden kanssa. Milloinkaan ei tarvinnut pelätä, että tulen jätetyksi tai petetyksi.

Krista ei koskaan kuvitellut menettävänsä siskoaan. Hän uskoi, että he vanhenesivat yhdessä.

– Ajattelin, että sitten kun kaikki muut ovat lähteneet, niin me olemme kahdestaan ja meillä on tosi hauskaa. Olimme kovia nauramaan. Meidät on kasvatettu nauramaan ja nauramalla. Me hirnuimme aina.

Nauru katosi elämästä

Menetyksen myötä Krista kadotti naurun. Oma identiteetti mureni palasiksi. Hän joutui miettimään, kuka hän itse on, kun läheisintä ihmistä ei enää ollut. Turvallisuuden tunne järkkyi.

Alkoi raskas prosessi, joka jatkuu loppuelämän, sillä suru ei lopu. Se ei ole Kristan mielestä vaiheittain etenevä suoritus, joka päättyisi jonain päivänä.

Suru muuttaa muotoaan, mutta ei se lähde minusta pois. Se on tatuoitu minun joka ikiseen soluuni loppuelämäkseni. Mutta voin oppia elämään sen kanssa.

Kristalla ja hänen siskollaan oli ollut suunnitteilla kirjoittaa yhdessä kirja siitä, kuinka henkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen. Sitä teosta ei ehditty koskaan kirjoittaa, mutta Kristalle jäi tunne, että hänen täytyisi jatkaa projektia sisarensa vuoksi.

Kirjoittamista hän suosittelee usein myös omille taideterapia-asiakkailleen. Se tutkitusti auttaa erilaisten tunteiden käsittelyssä. Mutta nyt hän huomasi, ettei itse pystynyt kirjoittamaan sanaakaan.

Krista oli lähes työkyvytön yhdeksän kuukauden ajan. Ennalta sovitut pakolliset työasiat hän hoiti, mutta mihinkään muuhun ei ollut voimavaroja. Keskittymiskyky oli olematon.

– Siskoni kuoleman jälkeen minulla oli puoli vuotta masennusoireita. Täydellistä välinpitämättömyyden ja merkityksettömyyden tunnetta.

Krista painottaa, että suremiseen liittyy kaikenlaisia tunteita. Ne kaikki ovat aivan normaaleja reaktioita. Ei tarvitse pelätä, että on tullut hulluksi tai sairaaksi.

Masennuskin kuuluu suruun

– Oli hetkiä, jolloin minusta tuntui, että olen syvällä joen pohjassa. Sitten kuulin jostain pinnan yläpuolelta ’Äiti!’ ja koirien haukkumista. Silloin oli pakko tulla pintaan ja takaisin tähän elämään.

Vastuu 7-vuotiaasta pojasta ja kahdesta koirasta piti Kristan hengissä. Lapselle piti tehdä ruokaa ja koiria ulkoiluttaa. Niiden vuoksi hän nousi aamuisin ylös sängystä.

Pahimpina aikoina Krista kävi terapiassa, mutta myös mies ja ystävät auttoivat selviämään. Hän ei toivonut läheisiltään mitään muuta kuin läsnäoloa ja kuuntelemista. Kristan mielestä kliseiset lausahdukset kuten ”Tällä kaikella on tarkoituksensa”, ”Voimia” tai ”Mutta hyvät muistot jäävät”, voitaisiin unohtaa.

Hyväksi tarkoitetut sanat voivat vain ärsyttää silloin, kun sureva on vereslihalla. Sellaisia sanoja ei ole, joilla toisen tuskan voisi pyyhkiä pois. Ei myöskään kannata vertailla, että tietää, miltä toisesta tuntuu, jos on itse menettänyt läheisensä. Ei sureva jaksa olla kiinnostunut muusta kuin omasta jaksamisestaan.

Kristalle sanottiin usein, että hyvät muistot jäävät, mutta hän ei surunsa keskellä ymmärtänyt lainkaan, mistä ihmiset puhuivat. Hänelle ei tullut mieleen yhtään hyvää muistoa siskostaan. Tuska peitti kaiken alleen.

Perheen koirat tuovat hyvää mieltä myös silloin kun suru on lähellä.

Toipuminen alkaa

Vasta vuoden päästä ensimmäinen hauska muisto siskosta pulpahti mieleen. Sitten toinen. Aluksi niitä tuli pikkuhiljaa ripotellen. Nyt niitä tulvii.

Parasta, mitä toinen voi tehdä, on auttaa surevaa olemaan surussaan. Sieltä ei tarvitse yrittää raivokkaasti ja nopeasti pois. Riittää, että sanoo olevansa läsnä ja valmis kuuntelemaan.

Mutta juuri se on vaikeaa. Kuinka kestää surun äärelle pysähtymistä? Kuinka kestää toisen tuskaa? Kuinka kestää hiljaisuutta, jos sureva ei jaksa puhua?

Mieheni kuunteli minua yökaudet tuputtamatta kivoja tsemppauslauseita. Hän vain istui hiljaa vieressäni. Ja minä näin, että hän oli läsnä. Joskus hän vähän silitti kättäni kannustavasti.

Kuuntelija voi välillä kysyä, että keitänkö kahvit. Silläkin hän osoittaa, että ei ole kiire mihinkään.

Krista itse on joutunut oman surunsa lisäksi kohtaamaan muiden siskolleen läheisten ihmisten surun. Kaikkein raskainta on ollut kohdata oman äidin suru.

– Toisen ihmisen syvän surun katsominen on rankkaa, varsinkin kun se on oma äiti, joka on menettänyt lapsensa. On sietämätöntä nähdä, kun toinen on niin lohduton ja samalla näen itseni, että niinhän minäkin olen.

Kyyneleet nousevat nytkin silmiin, kun Krista ajattelee äitiään.

Samaan hengenvetoon hän haluaa painottaa, että surua ei saa koskaan arvottaa. Yhden suru ei ole toista painavampaa. Se on aina henkilökohtaista.

Kuolevan rinnalla

Kuoleman lähestyessä ihmiset ovat kovin erilaisia. Joku ei halua puhua hautajaisista ja kuolemasta, vaikka tajuaa tilanteen viimeisinä elinpäivinään, koska uskoo kuitenkin parantuvansa.

Toiset taas haluavat puhua lähestyvästä kuolemasta. He haluavat valmistautua siihen sekä myös varautua aikaan, kun heitä ei enää ole.

He voivat antaa läheisilleen ohjeita sekä esittää toiveita liittyen omiin hautajaisiinsa tai muihin tulevaisuuteen liittyviin järjestelyihin.

Krista Launonen sanoo, että jos hän nyt tietäisi jonkun läheisensä kuolevan pian, hän olisi varmasti parempi tuki. Hän osaisi kuunnella paremmin, mikä on tärkeää. Surua läsnäolon taito ei kuitenkaan poistaisi tai laimentaisi.

– Kenellekään ei saa mennä sanomaan, että ei sinun satavuotiaassa mummossasi ole mitään surtavaa. Olen myös kuullut, että kohtuun kuolleen lapsen äidille on sanottu, että mitä sitä suremaan, kun se ei edes syntynyt. Suru ei ole arvotettava asia.

Kumpikaan sisaruksista ei kuulunut kirkkoon, eikä kristillisillä rituaaleilla ole Kristalle merkitystä. Hän kyllä ymmärtää, kuinka hautajaiset voivat joillekin olla tärkeä tapa jättää hyvästit, mutta itse hän koki tilaisuuden lähinnä piinaavana.

Hautajaisten jälkeen Kristalle tuli tarve kirjoittaa läheisilleen yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten toimia, kun hän kuolee. Piirongin laatikosta löytyy sinetöity kirjekuori, jossa on kolme sivua ohjeita.

Haluan säästää omaisiani, että heidän ei tarvitse miettiä, millaiset kukat hankitaan tai mitä syödään. Haluan luoda omannäköiseni monttubileet läheisilleni. Siellä ei juoda piimää, vaan hyvää chileläistä punaviiniä.

Kristaa naurattaa nyt, mutta kirjoittaessa nauru oli kaukana. Samalla hän työsti omaa kuolevaisuuttaan. Se oli terapeuttista.

Kristalle muodostui omat rituaalit, joilla hän muisti siskoaan. Koska hän oli tismalleen samankokoinen kuin siskonsa, hän sai tämän korut ja vaatteet. Yhtenä iltana hän puki siskonsa verkkarit ja paidan päälleen.

– Minulle tuli sellainen olo, että siskoni halasi minua. Vaatteet tuoksuivat häneltä, hänen hajuvedeltään, hänen iholtaan. Se oli mieletön tunne, hän oli minussa.

Krista alkoi käyttää vain siskonsa vaatteita. Hän leikkasi hiuksensa samalla tavalla. Hän kuunteli tämän levyjä ja luki tämän kirjoja. Katsoi valokuvia. Luki vanhoja sähköposteja ja muita viestejä. Pienillä asioilla hän piti siskon lähellään.

Vielä vuosi kuoleman jälkeen Krista oli lähettämässä sähköpostia siskolleen. Usein hän myös aikoi soittaa tälle. Toisen lopullista poissaoloa oli niin vaikea käsittää.

– Ei minulla ollut maailmaa ilman häntä. Aivot eivät pystyneet ymmärtämään sitä. Nyt en enää puoleen vuoteen ole yrittänyt ottaa häneen yhteyttä.

Suruprosessin vaiheet

1960-Luvun lopulla sveitsiläis-amerikkalainen psykiatri Elisabeth Kübler-Ross erotteli suruprosessista viisi eri vaihetta: kieltämisen, vihan, ”kaupankäynnin”, masennuksen ja hyväksymisen.

Krista kertoo, että hän tunnisti omasta surustaan kaikki vaiheet, viimeistä lukuunottamatta. Samalla hän kuitenkin kyseenalaistaa vaiheteorian niin kuin nykypäivän surututkijatkin.

Surulla on alku, mutta sillä ei ole loppua. Ei kannata liikaa ajatella, että minulla on nyt tämä vaihe ja kohta tämä loppuu. Mitä sitten kun se ei lopukaan? Olenko huono ja epäonnistunut?

Kristan mielestä surussa ei voi mennä eteenpäin. Hänestä suru on kokonaisvaltainen ja yksilöllinen kokemus. Suru ei ole työtä eikä sitä tarvitse kantaa urheasti.

– Meidän kulttuurissamme on vielä jäljellä talvisodan henkeä, että ei voi näyttää heikkouttaan. Se on todella omituista, koska me kaikki olemme välillä heikkoja ja herkkiä, ja niin meidän pitää ollakin. Se on ihmisyyttä.

Anna surun olla

Kun Krista keskusteli erään surututkijan kanssa, hän huomasi, että oli laittanut oman surunsa henkiseen Excel-taulukkoon. Se oli hänelle suorittamista. Hän ymmärsi lopettaa suorittamisen ja antoi surulle vain luvan olla.

– Saman tien pahin tuskakin loppui. Päästin irti suorittamisesta, ja samalla hetkellä oloni keveni.

Irti päästämistä Krista pitää yhtenä suurimmista oivalluksistaan. Elämä ei ole taistelua, ei taistelua sairautta vastaan eikä taistelua surua vastaan.

Taistelun vastakohta on irti päästäminen. Sillä ei ole mitään tekemistä periksi antamisen kanssa.

Irti päästäminen on kokonaisvaltainen mielen ja kehon kokemus, sitä voisi kuvata flow-tilana tai rentouden tilana. Tasan vuosi sitten Krista antoi periksi myös ajatukselle, että hänen pitäisi kirjoittaa. Kun sanoja ei tullut, niin ei sitten.

Eräänä aamuna Krista työskenteli taidehistoriaan liittyvän projektinsa kanssa. Silloin netin kuvavirrasta silmiin sattui brittiläisen 1800-luvun taiteilijan John Everett Millais’n maalaus Ofelia.

John Everett Millais - Ofelia

– Yhtäkkiä kaikki oli täysin selvää: tässä se on. Näin taulussa itseni ja oman suruni. Vihdoin suruni oli saanut konkreettisen muodon.

Samantien Krista tiesi, että hän tulisi kirjoittamaan kirjan surusta Ofelia-maalauksen kautta. Viimeisen vuoden ajan Krista on tehnyt tutkimustyötä, haastatellut erilaisia surun asiantuntijoita ja kirjoittanut.

– Minua kannattelivat ystävät ja perhe, mutta työ vei takaisin elämään. Työ on lääke. Kirjan kirjoittaminen on ollut tutkimusmatka suruun monesta näkökulmasta. Yllätyksenä tuli se, kuinka vahvasti sureminen on sidoksissa ympäröivään kulttuuriin ja aikaan. Sureminen on muuttunut suuresti viimeisen sadan vuoden aikana.

Viktoriaanisen ajan Englannissa, silloin kun Ofelia maalaus valmistui, kuolema ja sureminen olivat vahvasti läsnä ihmisten arjessa. Surua näytettiin esimerkiksi suruasuilla. Kuningatar Viktoria käytti miehensä kuoleman jälkeen suruasua 40 vuotta, omaan kuolemaansa saakka.

Länsimaissa tapahtui suuri muutos toisen maailmansodan jälkeen. Menetys piti urheasti sietää ja suru kätkeä, sillä olihan isä, puoliso tai veli annettu isänmaalle. Kaupungistumisen myötä kuolema laitostui ja se siivottiin pois ihmisten arjesta. Enää ei itse pesty vainajaa ja pidetty ruumiinvalvojaisia.

Nyt elämme jälleen muutosten aikaa. Suru on alkanut näkyä sosiaalisessa mediassa. Jotkut ihmiset jakavat tiedon läheisen kuolemasta ja saavat myötätuntoa suruunsa. Kristan mielestä se on vain hyvä asia, että surevat voidaan tunnistaa.

Elämä on kokeilu

Viimeisen kahden vuoden aikana hänen asenteensa elämään on muuttunut. Krista välttää suorittamasta enää mitään. Hän suhtautuu elämään nyt paljon keveämmin kuin ennen.

– Suurin oivallukseni on ollut, että elämä on kokeilu. Minulle on annettu tämä hauras keho ja vajavainen mieli, joka on täynnä kysymyksiä. Minulla on mahdollisuus leikkiä ja kokeilla, mitä on olla ihminen.

Krista Launonen on maalannut surustaan tauluja.

– En käyttänyt ennen mustaa väriä, mutta nyt käytän. Aiheeni ovat kuolemaa, surua ja menetystä. Aiemmin maalasin elämäniloisia tauluja. Muutos on suuri. John Everett Millais’n maalaus Ofelia sysäsi Kristan kirjoitusprosessin liikkeelle. Krista sanoo, että perheen koirat tuovat hyvää mieltä, myös silloin kun suru on lähellä.

Tämän opin elämän lopusta

Kuolemaa ei tarvitse pelätä, Krista Launonen kertoo oppineensa. Mitä ikinä tapahtuukaan, se on joka tapauksessa erilaista kuin tässä maailmassa. Todennäköisesti emme voi valita kuolemamme aikaa ja paikkaa. Elämä on hauras ja sattumanvarainen, mikä on ihan hyvä asia.

Olin ajatellut, että suoritan surun pois. Kulttuurimme on hyvin suorituskeskeinen. Suru ei ole prosessi, vaan kokemus, joka jatkuu.

Surussa tieto ei lisää tuskaa, vaan helpottaa sitä. Olisin halunnut tietää, että on normaalia, ettei mieleeni noussut mitään kaunista muistoa siskostani. Surevalle voisi sanoa, että kaikki mitä koet, on normaalia. Vaikka sinulla olisi hetkittäin itsemurha-ajatuksia ja masentuisit, niin se kuuluu suremiseen,

Ihmiset pelkäävät, etteivät tiedä, mitä sanoa surevalle. Ei tarvitse sanoa mitään, vaan olla läsnä. Ei ole olemassa sanoja, jotka veisivät surun pois, joten miksi yrittää etsiä niitä.

Kuolevaisuuden hyväksyminen ja siitä muistuttaminen on hyvä asia. Ymmärtämällä, että kuolee jonakin päivänä, osaa nauttia elämästä enemmän ja elää tämän hetken mahdollisimman hyvin.

Julkaistu: 14.11.2018