Sairaalapappi ja joogaohjaaja Heli Harjunpää: ”Jooga paransi selkäkivut”

Seison espoolaisen rivitalon ulko-ovella ja painan summeria. Oven avaa pitsipuseroon pukeutunut nainen, joka hymyilee ja halaa minua kuin vanhaa tuttua. Emme kuitenkaan ole tavanneet aiemmin. Sitten nainen esittäytyy: ”Heli Harjunpää”. Olen oikeassa paikassa.

Heli on kirjoittanut kirjan Kiitollisuuden jooga, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa joogan harjoittajana ja ohjaajana. Jooga on Helille tärkeää. Hänelle se ei ole jumppaa, akrobatiaa tai ulkonäkötyötä vaan ennen kaikkea sisäisen hiljentymisen tie.

Tänä aamuna Heli on juuri ja juuri ehtinyt tehdä aurinkotervehdyksen, koska piti siivota ja vähän laittautua kuvausta varten.

– Jos on paljon aikaa aamulla, joogaan puoli tuntia tai enemmän olohuoneessa. Jos aikaa on vähän, teen 5–10 minuutin joogaharjoituksen makuuhuoneessa. Minulle hetki, jossa yön jälkeen otan vastaan uuden päivän, on tärkeä. Mieli saattaa olla heräämisen hetkellä levoton, mutta joogamatolla mieli ja keho rauhoittuvat.

Helillä on aikaisemmin ollut tapana takertua menneisyyteen tai olla huolissaan siitä, mitä hänen lapsilleen tapahtuu tai mihin maailma on menossa. Kirjaansa kirjoittaessaan hän alkoi juurtua yhä vahvemmin läsnäoloon ja nykyhetkeen ja nähdä koko elämänkaarensa valoisana.

Heli purjehti lapsuuden kesinään paljon isän, äidin ja pikkusiskon kanssa. Helin isä työskenteli diplomi­-insinöörinä ja äiti sisustusarkkitehtina. Heli oli arka ja herkkä lapsi. Kerran hän yllätti vanhempansa myrskysäällä ja vei ankkurin kahlaamalla paikoilleen, vaikka oli jo ilta, ja meri kuohui vaahtopäinä ympärillä.

Vanhemmat laittoivat Helin ja tämän siskon Helsingin Rudolf Steiner -kouluun.

– Saimme olla siskon kanssa tosi vapaasti lapsina. Toki meillä oli myös turvalliset rajat. Äiti laittoi minut usein kuvataideleireille, ja meillä oli paljon luovaa toimintaa. Harkitsin jopa kuvataideopintoja.

Lapsuudenperhe asui Helin nykyisen kotitalon naapurissa Espoossa.

– Tunsin lapsena kelpaavani sellaisena kuin olin. Emme ikinä vertailleet toisiamme koulussa. Siellä ei alku­vuosina edes annettu arvosanoja vaan kerrottiin, mitä kukin on oppinut ja missä voi vähän parantaa.

Eurytmia oli Helistä, kaunosielusta, koulussa ihanaa. Se on liikettä ja tanssia, jossa ”ruumis, henki ja sielu työskentelevät harmoniassa”.

Hän oli muutenkin liikunnallinen lapsi, harrasti telinevoimistelua, klassista balettia ja ratsastusta.

Eläimet olivat hänelle siskoja ja veljiä. Heli muistaa, kun hän kolmevuotiaana kohtasi ison emakon setänsä sikalassa. Emakko katsoi Heliä suoraan silmiin ja heidän katseensa kohtasivat. Heti löytyi yhteys, ja sika tuntui ystävältä.

– Kun kotiapulaisemme vuotta myöhemmin laittoi ruokaa, kysyin, mitä hän tekee. Apulainen vastasi: paistan sianlihaa. Silloin minulla napsahti päässä. Tajusin lapsen tavalla, mitä liha on, ja että ystäväni on kuollut. Olen siitä asti karttanut lihaa. Piilottelin lihaa lapsena ja kävin vessassa salaa sylkäisemässä lihapalat pönttöön. Nuorena ryhdyin kasvissyöjäksi.

Murrosikä toi mukanaan kriisin. Se ei näkynyt päällepäin, mutta sisäinen myllerrys oli voimakas.

Jälkeenpäin Heli on tajunnut, että hän oli masentunut lapsuuden päättymisestä. Hän leikki barbeilla vielä 14-vuotiaana ja kaipasi takaisin lapsuuden viattomuutta ja iloa. Maailman pahuus masensi häntä.

Heli alkoi käydä kirkossa ja lukea virsikirjaa kuin runokirjaa. Niinä vuosina Heli löysi sellaisen suhteen Jumalaan, joka on kantanut tähän päivään saakka.

– Minulla oli murrosikäisenä huono itsetunto, ja olin itsekriittinen. Koin vajavuuden tunnetta, joka onneksi helpotti iän myötä.

Heli pääsi ylioppilaskirjoitusten jälkeen Helsingin teologiseen tiedekuntaan, mutta itsenäistyminen ja oman identiteetin löytäminen oli vaikeaa.

Heli ei suunnitellut papin uraa. Ensimmäiset naispapit vihittiin vuonna 1988, jolloin Heli jo opiskeli täyttä päätä teologiaa. Häntä kiinnosti koulutuksen syvällisyys ja sivistävyys. Jo ensimmäisenä vuonna opintoihin kuului etiikkaa, filosofiaa, psykologiaa, kirkko- ja maailmanhistoriaa sekä myöhemmin latinaa, kreikkaa ja hepreaa ja muuta mielenkiintoista.

Heli teki gradunsa lähimmäispalvelutyöstä, työskenteli muutaman vuoden oppilaitospastorina ja hakeutui sitten sairaalapapin työhön.

Nyt Heli työskentele sairaalapappina Kustaankartanon palvelukeskuksessa Helsingissä. Hänen työhönsä kuuluu saattohoitoon osallistuminen ja vanhusten, heidän omaistensa ja henkilökunnan tukeminen.

Sairaalapapin työ on kärsimyksen ja kuoleman kohtaamista, mutta muistisairaiden vanhusten yksikössä kuolema ei ole dramaattinen eikä riepova vaan yleensä rauhallinen ja luonnollinen.

Toista oli akuuttipuolen sairaaloissa, joissa Heli on työskennellyt pitkään, muun muassa Husin Lasten­klinikalla ja kirurgisessa sairaalassa Helsingissä.

– Muistan syöpätautien klinikalta kolmekymppisen yksinhuoltajaäidin, jolla oli 10-vuotias poika. Naisella oli iso kasvain keuhkoissa, ja hän kuoli pian keskustelumme jälkeen. Naisen ympärillä oli suuri yksinäisyys. Tunsin silloin riittämättömyyttä enkä tiennyt, mitä sanoa. En voinut muuta kuin olla läsnä, jakaa hänen yksinäisyytensä ja pitää häntä kädestä.

Naisen kuolinvuoteen äärellä Heli muisti opettajansa Martti Lindqvistin sanat: ”Sairaalapapin tärkeä tehtävä on se, että kestää oman riittämättömyyden tunteensa eikä juokse ja pakene pois.”

Heli tutustui tulevaan mieheensä Olarin kirkon pihalla. Nuorisotyönohjaaja Mikko Harjunpää tuli pyytämään Heliä ja tämän ystävätärtä kotiinsa kirkkokahville.

– Rakastuin Mikkoon, sillä hän on hyvin valoisa. Tykkäsin hänen vauhdikkuudestaan ja dynaamisuudestaan. Itse olen tasaisempi. Mikko pani minuun vauhtia. Hän taas piti minusta rauhallisuuteni ja syvällisyyteni takia.

Heli oli jo aloittanut opintonsa, kun nuoripari tutustui. He menivät kihloihin vuosi ensitapaamisen jälkeen ja naimisiin vuonna 1986. Viime marraskuussa heillä oli 31-vuotishääpäivä.

– Avioliittomme on ollut kahden erilaisen persoonallisuuden liitto. Vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta joskus on vaikea ymmärtää toista juuri sen takia.

Heli sanoo heidän käyneen läpi kasvukoulunsa. Mikko työskentelee nykyisin erään yrityksen yhteyspäällikkönä. Kun mies tulee töistä kotiin perjantaina, hän kysyy heti, mihin lähdetään. Heli taas haluaisi usein viettää perjantai-illan kotisohvalla keskustellen.

Kun Helin opinnot olivat lopuillaan, pariskunta alkoi toivoa lasta. Esikoistytär syntyi vuonna 1991, ja seuraavat lapset 1994 ja 1997. Vanhemmilla ja aikuistuneilla lapsilla on läheiset välit, nuorin asuukin vielä kotona.

Heli piti täydet äitiyslomat ja otti useaan otteeseen vuorotteluvapaita. Perhe asui silloin Kirkkonummelle rakentamassaan omakotitalossa. Lapset saivat mennä viilettää vapaasti naapurustossa. Myöhemmin perhe muutti Helin vanhempien naapuriin Espooseen.

– Lapset ovat kasvattaneet minua paljon. Yksi on ollut hyvin tarkka ja rauhallinen, toinen ponnekas ja vauhdikas ja kolmas järkevä ja tunnollinen. Jokainen on nostanut minussa esiin erilaisia puolia.

Heli muistaa haikeuden tunteen, kun kuopuksella alkoi äänenmurros. Perheen vanha villakoirauros Laku kuoli samoihin aikoihin. Silloin Heli tajusi, ettei hänellä enää koskaan tule olemaan niitä kahta pikkupoikaa, jotka seurasivat häntä joka paikkaan vuosien ajan.

Heli selaili keittiön pöydän ääressä Kirkkonummen kansalaisopiston ohjelmaa syksyllä 1993 ja mietti, ­mitä liikuntaa alkaisi harrastaa. Hän on jumpannut ja voimistellut koko ikänsä. Heli päätti ilmoittautua joogakurssille, vaikka ei tiennyt joogasta mitään.

– Ensimmäisellä tunnilla tein harjoitukset puulattialla ohuet jumppavaatteet päälläni, sillä minulla ei ollut joogamattoa. Palelin koko tunnin. Päätin silti jatkaa hathajoogakurssia.

Heli huomasi muutaman joogatunnin jälkeen, että hänen selkäkipunsa oli kadonnut ja hengitys kulki vapaammin. Pian hän sai opettajakseen Ulla-Maija Röngän, jonka oppilaana Heli on jatkanut näihin päiviin saakka.

– Huomasin jo alkuvaiheessa, että jooga on muutakin kuin liikuntaa. Ulla-Maija on sielukas opettaja, joka puhuu tunneilla aika vähän ohjauksen lisäksi. Tunnin lopuksi hän saattaa sanoa jotain arvokasta, kuten kun kätesi lakkaavat ottamasta, voivat todelliset rikkaudet laskeutua niille.

Jooga on ollut Helille tärkeää vastapainoa sairaalapapin työlle. Hän opiskeli myös iyengarjoogaa ja valmistui joogaopettajaksi vuonna 2015.

Heli on ohjannut vuosia joogaa Helsingin kaupungin työntekijöille ja ohjaa nyt kristillistä joogaa seurakunnissa ja Helsingin Tuomasyhteisössä.

– Jooga on minusta yleiskäsite monenlaiselle toiminnalle, johon jokainen voi liittää oman maailmankatsomuksensa. Sitä voi verrata musiikkiin. Musiikkia, kuten joogaa, on monenlaista, raskaasta rockista klassiseen ja hengelliseen musiikkiin.

Jooga sopii Helin mielestä kaikille. Hänelle siinä on tärkeää avarakatseisuus ja hyväksyntä.

Helin kehittämä tuolijooga sopii taukojumpaksi kotiin ja työpaikalle. Se sopii hyvin myös liikuntarajoitteisille. Liikkeet tehdään tuolilla istuen tai tuolia apuna käyttäen.

– Kun olen ohjannut ryhmiä, olen huomannut, että monet ovat vieraantuneet kehostaan tai pitävät sitä vääränlaisena. Toivon, että jokainen voisi joogatessa löytää armollisuuden, lempeyden ja hyväksyvyyden itseään kohtaan, erityisesti rajoituksiaaan kohtaan.

Mindfulness ja moniin perinteisiin uskontoihin kuuluvat meditaatioharjoitukset ovat Helistä samaa juurta kuin kristillinen rukousmietiskely. Keskeistä on hiljentyminen, vastaanottavainen oleminen ja lepääminen.

– Hiljaisuuden retriitissä voin virittyä Jumalan taajuudelle maailmasta, jonka ääni peittää niin helposti alleen sisäisen äänen.

Helille jooga-asanat eivät ole pelkkiä asentoja. Kun hän liittää kätensä yhteen sydämen edessä ja tuntee hengityksensä virtaavan, hän kiittää samalla siitä, että on elossa.

Kun hän venyttää kehoaan ylöspäin, hän avautuu kohti valoa ja Jumalaa. Kun hän kumartuu, hän kunnioittaa koko luomakuntaa.

– Kiitollisuus on lahja, jota ei voi pakottaa, kuten ei iloakaan. En liitä sitä tiettyihin asioihin tai elämän­tilanteeseen vaan se on elämän pohjavire. Se voi nousta pintaan hyvinkin yllättävissä tilanteissa, esimerkiksi silloin, kun myöhästyn bussista ja huomaan samalla sinisen taivaan yläpuolellani. Luotan, että elämä kantaa.

Helin uusimman kirjan, Kiitollisuuden jooga, nimeen liittyy kohtaaminen korkeaan ikään ehtineen, hauraan vanhan rouvan kanssa.

Sairaalavuoteessa makaava rouva sanoi Helille: ”Elämä ei ole vain alaspäin laskeutuva käyrä. Matkan varrelle on laitettu yllätyksiä, joita ei voi etukäteen arvata. Ne ovat siellä lahjoina. Kaikki on loppujen lopuksi kiitosta, kiitoksella vastaanotettavaa."