Ihan nappiin ei mennyt ensimmäinen luento, jonka Marja-Liisa Karjula piti nuorena lääkärinä, joskus vuoden 1989 tietämissä. Hänelle oli varattu aikaa kaksi tuntia – mutta kas kummaa, kun hän sai asiansa selvitettyä 20 minuutissa.
Sen jälkeen tuli hiljaisuus.
- Yleisö katsoi anovasti, ja minä seisoin siinä ilman mitään sanottavaa. Eihän minulla silloin ollut vielä mitään tarinoitakaan kerrottavana niin kuin nyt enkä osannut jutella yleisön kanssa. Häpesin nolosti ja sanoin, että eiköhän lähdetä kotiin.
Oikeastaan nämä kommentit, jotka tässä kirjoitettuna tekstinä tulevat Karjulan suusta, valehtelevat hiukan. Sitaatit on nimittäin yleiskielistetty. Todellisuudessa Karjula puhuu leviää Raahen murretta. Ei hän kuulemma muuta suomea osaakaan.
Tämä on se kieli, jota hän käyttää myös luennoillaan. Ja se kieli, jota hän väittää häpeävänsä, kun menee Etelä-Suomeen puhumaan.
Mutta ei kukaan kyllä ole valittanut. Päinvastoin: saattaa olla, että aidon murteen puhumisessa voi olla osasyynsä siihen, miksi Karjula on niin pidetty luennoitsija.
Vuoden luennoitsija
Karjula sai juuri vuoden 2012 parhaan lääkäriluennoitsijan palkinnon Professiolta. Palkinto annettiin luentoyleisön palautteen perusteella. Heiltä Karjula sai lähes täydet pisteet: 4,91. Asteikkona oli 1–5. Luennoitsijoita Profession koulutuksissa oli vuoden aikana kaikkiaan 750.
Karjula on tehnyt lääkärintyötä kohta 26 vuotta. Hän työskentelee geriatrian ylilääkärinä ja konservatiivisen osaston yksikönjohtajana Raahen seudun hyvinvointikuntayhtymässä. Hänet on valittu vuoden geriatriksi 2011.
Usein tulee luennointipyyntöjä, ja Karjula suostuu niihin mielellään silloin, kun pystyy irrottautumaan päätyöstään.
Palkinto yllätti hänet. Hän arvioi, että eniten yleisöpalautetta tuli Helsingissä pidetystä Muistisairaudet-koulutuksesta, jossa hän puhui muistisairaan elämänkaaresta: riskitekijöistä muistisairauteen ja hautaan asti. Värikkäästi Karjula kuvailee, ettei tullut tilaisuuteen ehkä parhaalla mielellä. Tukkakin oli sekaisin ja ”vaatteet rumat”.
- Mutta porukka oli niin hyvä ja tilaisuuden puheenjohtaja Vappu Taipale niin erinomainen, että minä pääsin oikein hyvään vauhtiin. Ei ole yksin luennoitsijan ansiota, että luennosta tulee onnistunut. Hyvä yleisö on suuri tekijä.
”Mahtava aistia fiilis porukassa”
Paras luento syntyy Karjulan sanoin silloin, kun yleisö saa kuulla, mitä on halunnut tulla kuulemaan ja luennoitsija puhuu siitä, mistä halutaan kuulla.
Jollain tapaa luennoimista voi ajatella myös lääkärintyöhön kuuluvana velvoitteena, mutta Karjulan mukaan on selvää, että osalle luennointi sopii paremmin. Hänelle se sattuu sopimaan.
- Tykkään myös perehdyttää ja kouluttaa uusia työntekijöitä silloin, kun heitä tulee meille. Luennointi ja perehdyttäminen ovat samantapaisia tehtäviä. Toiset tykkäävät niistä enemmän, toiset vähemmän.
Yleisö on suuri syy siihen, miksi Karjula luennoi mielellään.
- On mahtava aistia fiilis porukassa. Vaikka puhuu ja keskittyy puheeseen, pystyy samalla aika paljon katsomaan yleisöäkin ja näkee, kuka nukkuu siellä ja kuka leikkii kännykällä.
Hankalin on haavoittuvin
Pääsanoma ja punainen lanka oikeastaan kaikilla Karjulan muistisairauksia koskevilla luennoilla on samantapainen:
- Että ihmiset ymmärtäisivät, miltä tuntuu muistisairaista potilaista, jotta he osaisivat kohdella näitä haavoittuvia, hankalia ihmisiä oikein.
Äskettäin Rantalakeus-lehden jutussa toimittaja löysi Karjulan mielestä osuvat sanat sanoman kiteyttämiseen: hankalin on haavoittuvin.
Juttu oli tehty Hailuodosta, pieneltä saarelta Oulun läheltä, jossa Karjula kävi puhumassa vastikään arvokkaasta ikääntymisestä. Luennon alkuun hän kertoi, että hänestä yksi kuudestoistaosa on kotoisin Luovolta.
Tämä on tullut tavaksi: keksiä luennon alkuun jotain, joka nappaa yleisön huomion.
”Et puhu liian hienoja”
Usein Karjula puhuu usein tilaisuuksissa, joissa on yleisönä sekä terveydenhuollon ammattilaisia että tavallisia ihmisiä. Tällaisia ovat esimerkiksi Alzheimer-potilaiden ensitietoillat.
Hän pitää sekayleisölle esiintymisestä. Ylipäänsä häntä kiehtoo se, että saa puhua ymmärrettävästi – eikähän hän oikein vaikeasti kuulemma osaisikaan selvittää. Kieltä ei tarvitse kääntää lääkärivaihteelta Raahen murteelle, jos yleisönä on kaikenlaisia kansalaisia, sillä Karjulan kieli on aina sama.
- En osaa pitää erilaista luentoa sen mukaan, mikä on yleisö. Mieheni sanoo, että sun brändi on se, että et puhu liian hienoja: ettet puhu niin, ettei ymmärrä.
- Minun vahvuuteni on käytännön esimerkeissä ja käytännöllisyydessä: siinä, mitä elämä potilaitten ja omaisten kanssa on minulle opettanut.
Ehkä hyvässä luennossa pitää olla myös jotain, joka koskettaa, arvioi Karjula.
- Totta kai ihmisten pitää oppia myös uutta. Mutta ehkä asioiden pitäisi vissiin myös kouraista tuolta vähän syvempää. Liikauttaa vähän ihmisiä niin, että jää mieleen.
Puhe tuntuu kiertyvän luennoista puhuttaessa aina jotenkin yleisöön. Joskus sieltä saa palautetta, joka koskettaa. Esimerkiksi käytösoireisten potilaitten omaisilta saattaa tulla kommentteja, että Karjulan kertoma on kuin heidän elämästään.
- Silloin tuntuu, etten ole puhunut kirjaviisautta vaan elävästä elämästä.
Joskus käy niin, että jäyhä yleisö purskahtaa luennon jälkeen spontaaneihin taputuksiin.
- Silloin tuntuu, että nyt meni perille.
Kuva: Karjulan oma albumi
Lue myös:
Punainen lanka puuttuu – lääkärien vuorovaikutuskoulutus sykkyrällä
