Otso Kautolla on parantajan taipumuksia. Niin on luonnontieteilijä-isälläkin.

– Hänellä on käsissään peikkovoimaa, jolla voi poistaa säryn. Äitini taas näkee välähdyksiä tulevista tapahtumista, jotka jostain syystä usein toteutuvat.

Perhe kuului kirkkoon, mutta ei ollut uskonnollinen. Selittämättömiin ja kummiin ilmiöihin suhtauduttiin ennakkoluulottomasti.

Utelias luonne, rohkeus tutkia outoja asioita ja tinkimätön suhde työhön ovat johdattaeet 56-vuotiaan Otso Kauton samoilemaan taiteen ja tieteen välille. Lapsena Otson lempipaikka oli perunakuoppaan raahatun ruuhen nokassa, jonne valo osui tietyllä tavalla. Poika poltti karhunputkipiipussa kuivia koivunlehtiä, aivan kuten isä tai intiaanit piippujaan.

– Köllöttelin, tupruttelin savua ja saavutin kuvitteluun vaadittavan mielentilan. Pari tuntia myöhemmin havahduin ihmetellen, missä olinkaan käynyt.

Toinen merkittävä paikka oli oma sänky. Otso nakersi keksejä peiton alla, pelasti prinsessoja ja murjoi ikäviä tyyppejä.

Pojalla oli myös taiteellista kunnianhimoa. Hän katseli Keltaisen kirjaston takakansista kirjailijoiden kuvia ja kuvitteli, kuinka mahtavaa olisi olla kirjailija.

– Kirjailijaksi tuleminen oli yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Minun on ollut nuoruudesta lähtien vaikeaa tehdä mitään ilman, että siitä tulee minuuden jatke, egotrippi.

Vesimiehen aika alkoi 1980-luvun puolivälissä. New age innosti ihmisiä henkiseen etsintään materialististen arvojen sijaan. Parikymppinen teatteriopiskelija Otso oli innoissaan uudesta aatteesta. Kodin avoin asenne maagisiin ilmiöihin ja lapsesta asti viljelty mielikuvitus saivat uuden väylän. Otso oli valmis laittamaan itsensä likoon.

– Tuntui siltä, että kaikki mitä teen, on kosketuksissa salaiseen, nimettömään maailmaa ohjaavaan pohjavirtaan. Etenkin shamanismi vietteli.

Otso oli lapsena piiskannut pilviä taivaalta ja saanut auringon esiin. Hän halusi aikuisenakin tehdä samaa. Nuorukainen rakastui mahdin mahdollisuuteen. Otso osallistui istuntoihin, joissa loitsittiin ja tanssittiin. Kriittinen järki esti kuitenkin tietoisuuden laajentumisen.

– Olin huono valaistunut. En langennut loveen, vaikka sain muovitonkkaa hakkaamalla muut kaikenlaisille matkoille. Tässäkin yhteisössä tehtäväni oli olla ohjaaja.

Vähitellen hänelle tuli myös epämukava olo.

– En halunnut leikkiä voimalla, johon en ollut vihkiytynyt ja jota en hallinnut. Aistin ihmisistä, että he halusivat osallistua seremoniaan mennäkseen sekaisin ja kokeakseen jotain hurjaa. En halunnut ottaa vastuuta siitä, mitä toiset kokivat.

1980-luvun lopulla oman salaisen tien löytämisestä tuli lopulta valtavirtaa ja bisnestä.

– Kaipuuni olla yhtä luonnonvoimien kanssa oli aito, mutta siihen liittyi romantisointia, halua olla erityinen. Kun new agesta tuli tavallista, mietin, onko minua höynäytetty. Olisiko sittenkin pitänyt opiskella ja tienata rahaa sen sijaan, että etsin sisäistä totuutta.

Primitiivisten kulttuurien ihailu muuttuu Otson mukaan herkästi tirkistelyksi ja parhaiden puolien eksoottiseksi keräilyksi. Länsimaisena, kristillistaustaisena miehenä hänen keinonsa jäsentää maailmaa olivat taide ja tiede.

– Shamaanin tärkeät tehtävät, tietäminen, parantaminen, tarinointi ja viihdyttäminen, on modernissa yhteiskunnassa siirretty tieteentekijöille, filosofeille ja taiteilijoille. Parantamiseen olisi voinut olla taipumuksia, mutta siihen vaadittavaa nöyryyttä ei ollut riittävästi.

– Päätin, että new age ei ole minun reittini, Otso kertoo.

Taiteilija Otsosta lopulta tulikin. 1990-luku oli nuorelle ohjaajalle menestyksekäs. Hän johti Teatteri Pientä Suomea ja ohjasi Angels In America -merkkiteoksen Kansallisteatteriin. Hän oli myös ollut perustamassa kiertävää Quo vadis -teatteria 1985. Otso oli vasta 32-vuotias, mutta tunsi saavuttaneensa kaiken. Hän oli kolmen tyttären isä, ja neljäs lapsi oli syntymässä. Otso ehdotti puolisolleen Marianna Kautolle muuttoa Ranskaan. Pian talo Pyreneiden vuoristosta oli vuokrattu.

– En voinut Suomessa hyvin. Talvi oli totta ja kesä ohimenevää. Suomi oli tympeä maa, jossa minulla ei ollut tulevaisuutta ja jossa onnistumisesta ei palkittu.

Hän tavoitteli vaihtoehtoista, parempaa tapaa elää. Elely pienessä kylässä vuoristossa oli yksinkertaista, luonnonläheistä ja kiireetöntä. Otsolla oli aikaa kirjoittaa. Välillä hän kävi Suomessa ohjaamassa, mutta suurimman osan ajasta perhe vietti yhdessä. Se oli lapsiperheelle luksusta.

Rohkeus irtiottoon kannatti. Otso oli onnellinen Pyreneillä. Hän uskalsi toteuttaa suuret unelmansa. Jo lapsena hän rakasti retkiä jättömaille tai pistoraiteille. Hän vierasti pysyviä asumuksia. Liikkeellä olo tuntui hyvältä.

– Halusin olla nomadi, kulkuri. Asuin pakettiautossa Atlantin rannoilla pari vuotta. Retkikeitin ja makuupussi riittivät. Välillä perheenjäseniä oli mukanani, suurimman osan ajasta olin yksin. Kirjoitin ja surffasin.

– Kävely kytkee meidät solutasolla tiedostamattomaan. Keho tietää tekevänsä jotain, mihin se on suunniteltu, Otso kertoo metsälenkillä Tampereen Pyynikillä.

Atlantin rannalla Otso oli kuullut keski-ikäisten miesten surffatessaan kiljuvan ilosta kuin pikkupojat. Hän ei ollut kuullut missään sellaista aikuisen miehen riemua. Oli pakko itsekin kokeilla.

Otso treenasi ja ajeli rannoilla etsien sopivia aaltoja. Surffaus on raskasta ja ankaraa, mutta hän nautti kamppailusta.

– Menestyksen takana on kärsimystä ja loputonta harjoittelua. Ei riitä, että on mahtava tyyppi.

Kun Otso vihdoin sai aallon voiman alleen, hänkin huusi. Hän koki hallitsematonta riemua, kun lensi painottomana veden päällä. Myös kulkureiden yhteisö oli tärkeä. Kun kumipuvut oli laitettu kuivumaan ja laudat riviin, yhteys oli helppo saavuttaa.

– Sukelsimme keskusteluun vilpittömästi ja helposti. Loin ystävyyssuhteita, jotka kestivät tunnista joihinkin päiviin.

Nomadivuosinaan Otso toteutti toisen unelmansa. Esikoisromaani Matka Mundakaan kertoo nelikymppisestä miehestä, joka vaeltaa Atlantin rannoilla.

– Kirjailijuus oli niin iso juttu, että sitä koloa en teatterilla voinut täyttää. Haave tärveli ilon kaikesta muusta, ja onnistumiset teatterin saralla tuntuivat vähäpätöisiltä. Unelma oli pakko lunastaa.

– Jos valaistun vaelluksella, se tulee pyytämättä. Tietoisesti en sitä hae.

Vapaus, josta ei voi luopua, on kamalin vankila, kirjoittaa Otso romaanissaan. Kulkurielämän loppua konkretisoi sateinen päivä. Otso ajoi tyhjää parkkipaikkaa ympäri tuulettimet huutaen, jotta paperi kuivuisi sen verran, ettei kynä puhkaisisi sitä.

– Vimmattu vapauden etsintä rampautti minut. Pyörin ympyrää Euroopan rannoilla jahtaamassa elämän mielekkyyttä, Otso huokaa.

Vapauden menettämisen pelossa hän ei uskaltanut tehdä enää valintoja. Mies tarvitsi työtä ja vastuunkantamista.

– Ehkä aloin aikuistua.

Pitkien Ranskan-vuosien jälkeen Otso osasi olla taas kotonaan kaikkialla, myös Suomessa.

– Ihmiset ymmärsivät kieltäni, minulla oli täällä historiaa, sukua ja ystäviä. Ei ole mitätön juttu, että on ammatti, jota saan ja haluan tehdä.

Otso jatkoi ohjaamista ja kirjoittamista Suomessa. Kaipuu, joka nuorukaisena kohdistui mystiikkaan, suuntautuu nyt viisikymppisenä rituaalien tutkimiseen. Väitöskirjaansa varten Otso on kolunnut eri uskontojen tärkeitä paikkoja ja pyhiinvaellusreittejä Ranskassa, Espanjassa ja Meksikossa.

Hän ei ole antropologi eikä uskontotieteilijä, vaan taiteilijatutkija. Otso muokkaa henkilökohtaisia kokemuksia sekä taiteeksi että tiedoksi.

Syyt lähteä pyhiinvaellukselle ovat Otson mukaan aina henkilökohtaisia. Uskova ihminen kutsuu vaelluksellaan Jumalaa, kun taas ei-uskova kutsuu ehkä kokemusta. Joku haluaa muuttua tai saada varmuuden siitä, että on elämässään oikealla polulla. Toiset kunnioittavat pyhiinvaelluksen perinnettä, jotkut taas ovat retkellä uteliaisuudesta: miltä pitkä vaellus tuntuu, kokisinko ihmeen?

– Useimmat tekevät monta vaellusta. Toki se koukuttaa. Jokin meissä sanoo, että pyhiinvaellus on reitti syvään ja hämmästyttävään. Vaikka ei olisi uskossa, jotain jumalallista voi silti tapahtua. Tämä jännite piinaa myös minua. Tavallaan uskon ja tavallaan en.

Luonnossa Otson on aina ollut hyvä olla. Katsellessaan veden ylitse saaria, hän tuntee liukenevansa ympäristöön eikä koe enää rajaa itsensä tai näkemänsä välillä.

Joskus Otso saavuttaa saman mielentilan vaelluksilla. Esimerkiksi Pyreneillä on reittejä, joita hän kulkee aina uudelleen. Kokemuksia on vaikea kuvailla.

– Sanat eivät tavoita sitä. Kutsun jotain puoleeni. Päämäärä ja itse kulkeminen sulautuvat toisiinsa. Kun kävelen 20 kilometriä ylämäkeä repun hiertäessä ja jalkojen särkiessä, mielentilaani koetellaan. Vaellusreitti itsessään työstää kulkijaansa.

Joskus hän tuntee ”elämän kunnioituksen hyökyjä”.

– Se on voimakas tulvahdus, jolloin aistin jonkin suuremman kokonaisuuden läsnäolon. Tai sitten se on aivoverenkierron häiriö, Otso hymyilee.

Hänelle pyhiinvaelluksissa ei ole kyse paremmaksi tulemisen kilvoittelusta. Aiemmin hän halusi osansa mahdin kosketuksesta. Nyt hän tekee retket pyhiin paikkoihin ”kylmäverisesti”.

– En tietoisesti pyri oivaltamaan mitään.

Olivatko kulkurivuodet Ranskassa hänen suurin pyhiinvaelluksensa?

– Väitin itsekin joskus niin, koska se oli minulle tärkeää aikaa. Ajoin tuhansia kilometrejä ja poltin autossani muinaismetsää fossiilisen polttoaineen muodossa, joten tekisin pilkkaa pyhiinvaelluksista ja tekemästäni matkasta, jos vertaisin niitä toisiinsa.

Kaikki, mitä mies oppi matkoillaan, muutti häntä.

– Kokemukseni ovat se, mikä nyt olen. Mutta miten tämä kaikki näkyy minussa? Sitä en osaa purkaa osiin.

Henkiset pyrkimykset eivät enää ohjaa Otson ajatuksia niin kuin ennen. Hän keskittyy konkreettisiin asioihin: Mitä pitäisi tehdä tai oppia, jotta olisi parempi ohjaaja ja kirjoittaja. Tai sitten siihen, mitä rakkaat ihmiset tarvitsevat.

– Enää teoistani ja kiinnostuksen kohteistani ei tule identiteetin jatkeita. Olen mieluummin hyvä taiteilija kuin hyvä shamaani tai elämäntapakulkuri.

Otso Kautto aloittaa tammikuussa Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Vaelluksiin tulee tauko. Teatterin tarkoitus on kirkastunut vuosien varrella. Sen on vedottava ihmisen merkityksentajuun, aivan niin kuin se vetoaa huumorin- tai draamantajuun.

– Olen ehkä vanhanaikainen, mutta uskon, että asioilla on arvoa ja merkitystä, ja siksi on pyrittävä hyvää kohti. Teatteri on keinoni tehdä niin.

Otso Kautto, 56, on teatteriohjaaja ja kirjailija.

Perheeseen kuuluu puoliso, neljä tytärtä ja kaksi lastenlasta.

Kirjoittanut ja kääntänyt lukuisia näytelmiä.

Valmistelee väitöskirjaa rituaaleista.

Johtanut Tampereen Työväen Teatteria 1.1.2019 alkaen.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 9/2018.