Koko Hubara romuttaa stereotypioita

Ensivaikutelma Koko Hubarasta on miellyttävä. Hän on hyväntuulinen ja helposti lähestyttävä. Keskustelun edetessä hän on vaativa ja kriittinen. Kahvilassa Koko ei erotu muista asiakkaista. Paksut tummat hiukset, ruskeat silmät lasien takana. Hiuksia on tosin näpelöity ilman lupaa. Niitä on verrattu hevosen jouhiin ja paimenkoiran turkkiin. Pikkutyttönä Koko rukoili, että saisi siniset silmät ja pääsisi eroon silmälaseista.

Hubara perusti suositun Ruskeat Tytöt -bloginsa keväällä 2015. Blogista kasvoi media, jolla on jo nettikauppakin. Ensimmäisen postauksensa hän kirjoitti krapulassa, hetken mielijohteesta. Ja miksi krapula tässä nyt mainitaan? Koska Koko haluaa horjuttaa kaikkia stereotypioita. Ruskea suomalainenkin voi olla humalassa, huonotuulinen ja hukassa. Ruskeiksi tai rodullistetuiksi Hubara määrittelee kaikki ei-valkoiset, jotka nähdään etnisinä, eksoottisina ja erilaisina muuhun väestöön verrattuna.

Hubara ymmärsi vasta aikuisena, mitä hänelle todella tapahtui vantaalaisen marketin kassajonossa. Oivallus oli käänne hänen elämässään. Hubara kirjoittaa tapahtumasta Ruskeat Tytöt -kirjassaan. Vallankäytön tunnistamisesta ja näkyväksi tekemisestä on tullut hänen elämäntehtävänsä.

Kokon lapsuus loppui karmivalla tavalla 12-vuotiaana, kun hän oli ostamassa äidilleen suklaarasiaa. Viisikymppinen valkoinen mies huusi selvin päin ”n-tytön” varastaneen makeiset. Sitten hän nappasi lapsen taskusta lompakon ja repi sen auki. Kolikot, kaverikuvat ja kirjastokortit lensivät pitkin poikin. Kun mies ei löytänyt todistusaineistoa, hän tunki rahapussin takaisin takataskuun ja livautti samalla toisen kätensä tytön housuihin. Kouraisi paljasta pyllyä takaapäin. Kukaan ei sanonut mitään.

– Hiljaisuus on pahinta. Hiljaisuus ei tarkoita sitä, ettei jotakin asiaa olisi olemassa tai sitä ei tapahtuisi.

Koko palaa tuohon kassajonoon vain painajaisissaan. Herätessä iskevät kipu ja kuvotus. Feministinä Koko on kirjoittanut ja puhunut paljon ruskeiden tyttöjen ja naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Sitä on paljon eikä se aina ole näin avointa.

– Vasta aikuisina monet ystävistä ovat alkaneet pohtia näitä harmaita alueita. Olemme keskustelleet kokemuksista.

Kokon vanhemmat haastoivat miehen oikeuteen. Hän sai sakot. Muuttuiko mikään? Kokon mielestä kaikki ovat vastuussa rasismista, olkoon se sitten päivänselvää tai rakenteellista. Rakenteellista rasismia on esimerkiksi se, että ulkomaalaistaustaisten tai -nimisten suomalaisten on vaikea työllistyä.

– Tai sitten meitä pusketaan lähihoitajiksi. Ja kaikki opetus vaikkapa yliopistossa on hyvin eurosentristä.

Oikeussalissa tytärtä hävetti isän puhuma suomen kieli. Järkyttynyt isä, aba, teki alkeellisia kielioppivirheitä. Hän on Israelista Suomeen muuttanut jemeninjuutalainen. Äiti on valkoinen suomalainen. Hubaroiden kolme tytärtä kasvoivat avoimessa, kannustavassa ilmapiirissä ja saivat vapaasti valita uskontonsa.

Lue myös: Kirjailija ja ohjaaja Elina Hirvonen taistelee vihaa vastaan

– Olen sekä juutalainen että kristitty. Isän kanssa puhun hepreaa ja äidille suomea. Äidin puoleinen mummini oli harras kristitty. Hän piti meille lapsille aamuhartauksia ja pyhäkoulua.

Koko ei ole koskaan epäillyt Jumalan olemassaoloa, vaikka rukoukseen ei lapsena vastattu. Hän ei päässyt eroon silmälaseista, vaikka toivoi.

– Voisi tietysti ajatella, että haloo, kuinka tyhmää. Olenhan yliopistot käynyt järkevä ihminen. Mutta kun on epävarma olo, pohdin asioita tämän sisälläni olevan, korkeamman tyypin kanssa.

Koska Kokon äiti on vitivalkoinen, ulkopuoliset kyselivät usein perhesuhteista. Onko hän todella äitisi? Oletko sinä hänen tyttärensä? Äitiä ja tytärtä yhdistävät monet asiat, kuten unettomuus, ”Tolosten vaiva”. Toloset ovat sukua äidin puolelta, kotoisin Lapista. Mummi taas on Karjalan evakkoja.

– Äidin suvussa kaikki valvovat ja haahuilevat öisin. Sitten kun vihdoin nukutaan, kerrotaan aamulla oudoista unista.

Koko nukkuu yleensä ensin 2–3 tuntia. Sitten hän herää, puuhastelee, lukee tai kirjoittaa ja palaa nukkumaan herätäkseen viiden maissa varhain aamulla.

Koko kertoo kirjassaan hankkineensa nettihuutokaupasta parikymppisenä merkkilaukun. Hän oli toipumassa selkäleikkauksesta eikä lääketokkurassa huomannut huutaneensa juuri Chanelin vuoden 1991 mustan lammasnahkaisen kassin. Käsilaukku maksoi maltaita, mutta Koko ei perunut kauppaa. Se oli ensimmäinen askel uuteen elämään. Hubara siis otti Chanelinsa ja muutti Pariisiin. Hän meni hoitamaan varakkaan mizrahijuutalaisperheen vauvaa, jolla oli myös Chanelia yllään.

Hetki oli hyvä irtiotolle. Sosiaalityön yliopisto-opinnot jäivät tauolle. Vanhemmat erosivat. Samoin Koko silloisesta poikaystävästään. Hän tarvitsi etäisyyttä kaikkeen. Ranska edusti nuorelle naiselle henkistä hyvinvointia: sarkastista älyä, korkeakulttuuria ja eurooppalaista sivistystä.

Koko on aina ahminut kirjoja, vaikka hän ei tule akateemisista piireistä. Hubaran duunariperheessä on tehty töitä kaupan kassalla, taksikuskina ja lastenhoitajana.

– Mutta meillä on myös luettu paljon, käyty näyttelyissä ja keskusteltu yhteiskunnasta, kolonialismista ja juurista. Tämä on tärkeää. Älä piirrä mitään stereotypiaa, jota ei ole olemassa, Hubara napauttaa.

Pariisissa Koko tunsi olevansa täysin vapaa. Se oli uusi, hieno kokemus. Hän pystyi liikkumaan monenlaisissa piireissä.

– Afrikan maista kotoisin olevat kysyvät, olenko afrikkalainen, brasilialaiset arvelevat minun olevan brasilialainen ja intialaiset taas intialainen. Pystyn liikkumaan erilaisissa paikoissa ainakin niin kauan kun pidän suuni kiinni.

Pariisissa Koko näki myös enneunen, järeän toloslaisen version. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö tuli vastaan kädet ojennettuina. Ota syliin!

– Tiesin heti, että tämä on tuleva tyttäreni. Kerroin uutisen myös yhdelle ystävälle.

Tytär syntyi, mutta Koko on eronnut lapsen isästä. Koko määrittelee itsensä yksinhuoltajaksi. Äidiksi tuleminen oli elämän suurin käänne.

– Lapsi tuli minusta mutta on silti aivan eri ihminen kuin minä. Hänellä on oma elämänsä. Minun tärkein tehtäväni on pitää hänet hengissä.

Äiti kirjoittaa tyttärestään kauniisti: ”Sinä olet ihmeellinen, koska sinä olet sinä. Tämä juuri on elämän ihme: samalla kun olet sinä, ainutlaatuinen, erilainen kuin kukaan ennen tai jälkeesi, asetut sukumme naisiin saumatta.”

– Oman elämän rajallisuus tuli lapsen kautta vahvasti esiin. Synnytyssalissa elämä ja kuolema ovat niin vahvasti läsnä. Mitä tahansa voi sattua.

Tytär syntyi ruskeasilmäisenä ja -hiuksisena, mutta iholtaan hän oli valkoinen. Koko oli leijonaemona valmistautunut puolustamaan tytärtään juuri tässä: ihonvärissä. Ja nyt varustautuminen olikin turhaa. Äiti olisi halunnut liittolaisen, sparrattavan valkoisessa kuplassa. Tytär muistuttaa mummuaan, vehnäsämpylää.

– Kun pötkötimme taannoin sängyllä, hän kysyi, miksi ihoni on niin tumma. Kerroin koko tarinan. Nyt lentokentillä kysytään, onko hän tosiaan tyttäresi.

Koko pitää mukana lapsensa syntymätodistusta. Kyllä vain. Hän on minun tyttäreni.

Koko arvelee sairastuneensa syömishäiriön ituun jo 8–10-vuotiaana. Hän kehittyi varhain ja sai kuukautiset ennen muita jemeniläisten geeniensä ansiosta. Lähi-idässä tämä on tyttöjen normaali kasvutahti, mutta sitä ei varhaisteinille kukaan kertonut.

– Tunsin itseni isoksi ja rumaksi. Olen aina vihannut kehoani. Itseinho alkoi lapsena.

Tyttö laihdutti ja liikkui. Hoikkaa olemusta kehuttiin. Hän hakeutui hoitoon jo 15-vuotiaana. Asuessaan yksin Koko osti eri kaupoista kasseittain ruokaa ja ahmi ne kotona. Ruokaöverit helpottivat kalvavaa ahdistusta. Sitten seurasi syyllisyys.

Hän saattoi myös heittää kymmenien eurojen edestä ruokaa roskiin matkalla kaupasta kotiin, koska pelkäsi ahmimista. Koko kävi monella terapeutilla.

– Yksi asia nousi aina esiin. Ankaruus itseä kohtaan. Terapeutit kysyivät, kenen ääni se on. Kuka vaatii? Vastasin, ettei minua patistettu hyviin suorituksiin. Ei se ole isän tai äidin ääni.

Koko ei tullut terveeksi eikä selvinnyt syömishäiriöstä lopullisesti, mutta se ei enää hallitse arkea.

– Jätin syömishäiriön takia niin paljon tekemättä ja elämättä. Kivoja bileitä ja tärkeitä haaveita, kuten kirjan kirjoittamisen. Nykyään voin joskus halutessani ahmia ja seuraavana päivänä jatkan elämääni.

– Lapsen takia en voi enää vajota syvälle. Opettelen elämään ja nauttimaan elämästä kaikesta huolimatta. Tässäkin asiassa Koko haluaa romuttaa stereotypiat. ”Kipeäkin tyyppi” voi olla fiksu, lahjakas ja ihan tavallinen. Ihmisen mieli voi olla sekä heikko että vahva. Syömishäiriöiden syyt ovat monimutkaisia.

Koko ei käy uimahallissa, koska hän on hävennyt kehoaan. Tämäkin ehkä muuttuu. Tytär haluaa äidin kanssa uimaan. Ehkä he pulahtavat mereen.

Kokon ensimmäinen blogikirjoitus keräsi yli 20 000 tykkäystä. Hänestä tuli julkisuuden henkilö ja yhteiskunnallinen keskustelija. Kirjassaan hän puhuu valkoisesta raivosta. Pakko kysyä, mitä se on? Hubara antaa esimerkin. Hän istui ravintolassa pari viikkoa sitten. Viereinen pariskunta aloitti keskustelun tarjoilijan kanssa.

– He päivittelivät sitä, miten maahanmuuttajilla on tapana ”puhua sitä mölinäkieltään”.

Koko tunsi sokaistuvansa, vaikka hän ei ole maahanmuuttaja. Aivan kuin hän astuisi kirkkaaseen, häikäisevään valoon eikä voisi suojella silmiään.

– Pystyn kuvittelemaan mekanismin, jonka seurauksena nuoret miehet radikalisoituvat. Jos ei kuulu joukkoon ja on yhteiskunnassa aina näkymätön, sisälle kertyy raivoa.

Ravintolassa Koko otti asian esiin laskua maksaessaan. Hän koki olevansa se, jota ivattiin.

– Puhun ”mölinäkieltä” puhelimeen. Siitä on huomautettu. Ja lapsena nolotti, kun isä huuteli sillä kielellä jossain kauppakeskuksessa perääni.

Ravintola pyysi anteeksi ja lupasi kouluttaa tarjoilijoitaan, ettei vastaavaa enää sattuisi.

Hubara myöntää, että olisi ihanaa olla vain uhri, mutta ei hän ole. Hän on koulutettu, hyvin toimeentuleva suomalainen. Israelissa hän kuuluu myös vallanpitäjiin, jotka kohtelevat kovin ottein palestiinalaisia. Maailma on monimutkainen paikka. Hubara ei enää halua puhua rasismista eikä esiintyä jutuissa stereotyyppisenä haastateltavana, ”joka selvisi rasismista kirjoittamalla kirjan”.

– En tunnista tätä tarinaa ollenkaan. Minusta kertovissa jutuissa on vedetty mutkia suoriksi, vaikka pointtini on ollut kuvata ihmisenä olemisen kerroksellisuutta ja monimutkaisuutta.