Claes Andersson: Haave ikuisesta elämästä puistattaa
Claes Andersson on mies, jolla ei mene luu kurkkuun, kun pyydetään puhumaan lääkärin elämästä ja kuolemasta tai kirjoittamaan elämän tarkoituksesta.
Puhuisitko aiheesta ”lääkärin elämä ja kuolema”? Kirjoita meille teksti elämän tarkoituksesta. Moniko (lääkäri) kakistelisi, jos tulisi tällainen pyyntö. Claes Anderssonilla ei mene luu kurkkuun.
Psykiatri, kirjailija, muusikko, poliitikko Claes Anderssonin aiheeksi Pohjolan Lääkäripäivillä 2016 oli annettu ”lääkärin elämä ja kuolema”. Hän toi päiville pisaran runoutta ja luki esityksessään useita tekstejään.
Tulevasta elämästäni ruohomattona
voin kertoa seuraavaa:
Onpa mukavan tasainen olo!
Lopultakin minut on kynitty sileäksi (sitä hän aina toivoi)
Sadetta minä rakastan, kuten ennenkin
Jalkapallosta ei ole tarvinnut luopua
Lasten paljaat päkiät kutittavat hauskasti niskaani
Nukun paljon (kello minulta jäi sille puolen)
Kun joku haluaa lopettaa oman elämänsä
Yksi kammottavimpia ajatuksia on Anderssonin mielestä se, ettemme kuolisi lainkaan. Köpöttelisimme 200-vuotiaina rollaattorien kanssa menemään emmekä tekisi tilaa jälkipolville. Amerikkalaissävytteiset haaveet ikuisesta elämästä ja oman itsensä syväjäädyttämisestä puistattavat.
Psykiatrina työskennellessään Andersson kohtasi myös heitä, jotka halusivat lopettaa oman elämänsä ja myös tekivät sen.
– Olen paljon miettinyt sitä, miten minä lääkärinä pystyn kestämään sen, ettei potilaani reagoi, kuten minä toivoisin ja haluaisin. Jos hän ei halua parantua, muuttua, saada apua.
– Tällaisessa tilanteessa on mielestäni suuri vaara siihen, että hoitava lääkäri joko väsyy tai kokee narsistista raivoa tai ainakin pettymystä. Ehkä jopa rupeaa tiedostamattomasti toimimaan tuhoisasti, julmasti, aggressiivisesti potilasta kohtaan. Näistä asioista olisi hyvä puhua enemmänkin kuin nykyään puhutaan. Hoitamisessa ja auttamisessa on mukana syvä ambivalenssi.
”Ehkä inhimillisen elämän mieltäminen on jäänyt vähän paitsioon”
Lääkäriksi kasvamiseen kuuluu myös kuoleman prosessoiminen, ajattelee Andersson. Hän näkee, että lääkärien tapa ajatella ihmisten auttamista muuttuu ja on muuttunut:
– Lääketiede on niin hirveän nopeasti teknistynyt ja mekanisoitunut, että ehkä siinä on jäänyt vähän paitsioon inhimillisempi elämän mieltäminen ja tajuaminen, humanistinen puoli.
– Tämä koskee erityisesti psykiatriaa, jossa nykyään moni elää siinä käsityksessä, että kun synapsitason tapahtumista löydetään oikea substanssi, niin ongelmat ratkeavat. Sehän ei ole totta. Silloin unohdetaan suuri määrä arvokasta tietoa ihmisten kommunikaatiosta, tavasta olla keskenään, perheitten dynamiikasta ja yhteiskunnan vaikutuksesta.
Runot auttoivat enemmän kuin diapam
Andersson kertoo myös omakohtaisia tarinoita kuolemaan liittyen. Hän oli lapsena vähällä hukkua, ja kokemus hapen ja elämän loppumisesta seurasi häntä myöhemmin ja purkautui paniikkikohtauksina.
Myöhemmässä elämässään hän on monta kertaa ajatellut, että tästä en selviä: mielellä oli tekemistä, kun Anderssonille jouduttiin tekemään sarja ohitusleikkauksia ja pallolaajennuksia.
– Silloin sain erittäin paljon apua (Eeva-Liisa) Mannerin runoista. Ne auttoivat minua enemmän kuin montakaan diapamia.
Käydessään tapaamassa läheistään Terhokodissa Andersson vaikuttui paikan lämpimästä ilmapiiristä.
– Hoitaja tuli vastaan ja halasi. Halaamista pitäisi tehdä enemmän meidän sairaaloissamme ja hoitopaikoissamme.
Miksi juuri hän, miksei joku toinen?
Vaikka kuolema kuuluu elämään, on raskasta elää sen jälkeen, kun läheltä kuolee lapsi:
Miksi juuri hän, miksei joku toinen, miksen minä?
Nämä kysymykset joka sekunti ja minuutti viikko ja vuosi toisensa jälkeen.
Nukahtamaan ei pysty eikä jaksa olla hereillä.
(ote Anderssonin julkaisemattomasta runosta)
“En ole valmis kuolemaan”
– Vaikka tässä iässä on jo kaikenlaisia kremppoja, en ole valmis kuolemaan, sanoo Andersson.
Hän ajatteli aiemmin, että on huulenheittoa puhua siitä, että kremppojen myötä totuttaudutaan olemaan kuolleita. Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että ajatuksessa on suuri viisaus: jos emme kanna mukanamme omaa kuolemaamme ja ajatuksia, tunteita ja fantasioita siitä, rajoitamme samalla elämänkokemuksiamme vaikealla tavalla.
– On sanottu, ettei kuolevia potilaita pysty auttamaan, jos ei ole itse käynyt läpi näitä tuntoja ja tunteita. Uskon kaikessa terapiassa siihen, että täytyy tunnistaa jotain liki samanlaista itsessään, mitä yrittää potilaassa ymmärtää. Luulen että sama koskee myös kuolemaa.
Millaista apua kuolemaa lähestyvälle pitäisi tarjota?
– Että on joku, joka on läsnä. Ei välttämättä tarvitse tapahtua mitään niin paljon sanallista, mutta on tärkeää, että joku ihminen on läsnä.
Lähteet:
Anderssonin puheenvuoro Pohjolan Lääkäripäivillä 2016
Anderssonin haastattelu Pohjolan Lääkäripäivillä 2016
Lue myös:
