Anna Perho ja kylmä suhde kehonkoostumusmittariin

“Puren alahuulta. Kiukuttaa, vaikka mikään ei tule yllätyksenä. Kehonkoostumusmittari kertoo, että olen vaarallisen lähellä paino­indeksin pimeää puolta. Kropassani on liian vähän lihaksia suhteessa laardiin, ja sisäiset rasvani ovat tasolla, joka saa Pohjois-Karjala-projektin tädit ja sedät itkemään.Seuraavaksi itken minä. Kaikki tämä vaiva ja minkä takia? Että saisin pahan mielen?Rauhoituttuani tajusin seisovani risteyksessä, jossa kaksi valtatietä kohtaavat.Toisen tien päässä on kangastus. Siellä on ihanneminä, joka on hoikka ja kiinteä kuin raaka mango. Se minä rakastaa raejuustoa ja parsakaalia. Se minä jumppaa ja juoksee, puntaroi ja venyttelee. Ja kieltäytyy, kieltäytyy, kieltäytyy lähes kaikesta mielihyvästä.Toisella tiellä seisoo todellinen minä. Se, joka sanoo asioille useimmiten kyllä. Kaupungin parhaita falafeli-pitaleipiä kaikilla lisätäytteillä? Ehdottomasti! Otetaanko pullo viiniä? Varmasti. Ehkä myös pikkusikari.

Jatkuvaa taistelua 

Olen seissyt tässä koko aikuisikäni. Silloin tällöin lähden rivakasti marssimaan kohti ihanneminää, kuin lapsi, joka ilmoittaa karkaavansa kotoa. Mutta jossain kohtaa iskee aina ikävä ja palaan takaisin kotiin.Haastattelin kerran painonhallintakonsulttia (!), joka vertasi ikuista viiden kilon laihduttajaa ihmiseen, joka vetää meren kanssa köyttä. Kun aallot vetäytyvät taakse, meri on voitolla. Kun ne työntyvät rantaan, minä olen hetken niskan päällä.Taistelu ei lopu koskaan.Olisi mukavaa, jos voisin nyt kirjoittaa, että risteyksessä tepastellessani pääsin sovintoon itseni kanssa. Että aloin suhtautua rakastavasti ruumiiseeni ja heitin kaapissani murjottavat tavoitefarkut vuodelta 2003 tuleen.Ikävä kyllä näin ei käynyt. Kävi jotain muuta.Kehonkoostumusinkvisition jälkeen marssin kiukuissani palaveriin. Oli joulukuun alku, pimeää ja viimaista.

Asennemuutos 

Panin miehen merkille jo kaukaa. Laitapuolen kulkijaksi hänessä oli jotain toisin. Hän pysäytti minut ja pyysi erittäin kohteliaasti muutamaa kolikkoa, “että pääsisi kahville”.Olin hyvin lähellä tiuskaista, että ei minulle tarvitse valehdella. Osta minun puolestani niin paljon viinaa kuin tahdot.Hillitsin kuitenkin itseni ja kaivoin taskustani viisieuroisen, josta mies kiitti lämpimästi.Palaveri pidettiin upeassa toimistossa. Tarjolla oli suklaakonvehteja, glögiä, hedelmiä, keksejä ja pieniä lohileipäsiä. Söin niitä kaikkia painotaulukoita halveksuen.Kun kokous päättyi, kävelin takaisin katua, jossa olin tavannut kulkurin.Katseeni osui kahvilan ikkunaan, jonka lämmössä mies istui. Hänen edessään oli iso kahvikuppi ja sämpylän kääreet. Mies tuijotti ei minnekään.Silmäilin miestä mutten tavoittanut hänen katsettaan. Tein lupauksen: en enää koskaan pahoittaisi mieltäni siitä, että olen saanut hiukan liikaa ruokaa syödäkseni."