Voi hyvin

Älä ole ikävuosiesi vanki - Näin löydät ikäsi viisauden

Älä ole ikävuosiesi vanki - Näin löydät ikäsi viisauden
Oletko ikävuosiesi vanki vai sankari? Elät elämäsi parasta aikaa aina, jos tartut sen tarjoamiin kasvutehtäviin. Pysy joustavana, varo jäykistymistä.

Mitä jos voisi kuolla vanhana tyynesti hymy huulilla? Elämästä kylläisenä ja viisaana. Olisi vain kiitollinen kaikesta. Tämä on teoriassa mahdollista, jos on suostunut kasvamaan, niin psyykkisesti kuin henkisesti.

Psykologiassa puhutaan eri ikäkausien kasvutehtävistä. Mitä perusteellisemmin kuhunkin tehtävään paneutuu, sitä vankemmiksi psyykkiset rakenteet kehittyvät. Uusi elämänvaihe rakentuu aina edellisen päälle. Et siis aloita mitään täysin puhtaalta pöydältä. Jos edellisen vaiheen yrittää vain unohtaa, se hiertää elämää helposti tiedostamattomana kitkana.

Elämää seitsemän tai kymmenen vuoden sykleissä

Psykiatri C. G. Jung jakoi ihmisen elinkaaren seitsemän vuoden jaksoihin kuten jo aikoinaan antiikin Kreikan lääkäri Hippokrates. Elämää hahmotetaan myös kymmenen vuoden sykleissä. Puhutaan 30, 40 ja 50 vuoden kriiseistä. Psykologi ja perheneuvoja Helena Toppari sanoo, että nykyään tällaiset aikamääreet tuntuvat vanhanaikaisilta. Elämä on paljon monimuotoisempaa ja vaihtoehtoja on enemmän kuin ennen. Ei voi enää sanoa, mitä ihmisen elämään esimerkiksi nelikymppisenä kuuluu. Joku voi olla juuri perustamassa perhettä ja toinen taas eroamassa pitkästä liitosta lasten muutettua pois kotoa.

Psykoterapeutti ja perheneuvonnan kouluttaja Anne Anttonen on samaa mieltä.

– Silti tietyt kehitystehtävät tulevat väistämättä jokaisen eteen. Nykyään se tapahtuu enemmän elämäntilanteiden kuin ikävuosien kautta. Nuoruuden kehitystehtävä on esimerkiksi irtautua lapsuudenkodista ja saavuttaa tietty itsenäisyyden taso.

Myös työelämä on isossa murroksessa. Harva tekee pitkän uran samassa työpaikassa. Elinkaarensa aikana ihminen voi vaihtaa alaa, ammattia ja työpaikkaa moneen kertaan.

– Minulla on 30-vuotiaita kollegoita, jotka jäävät eläkkeelle 70-vuotiaina. Eikä heitä tuolloin voi pitää vanhuksina. Myös elinikä pitenee, Toppari lisää.

Hän hahmottaa ihmisen elämän soutumatkana, jossa edetään jokaisella aironvedolla hitaasti aitoa minuutta kohti. On hyvin sanottu, että elämä on omaksi itseksi tulemista. Hyvä elämä on aidosti koettu ja eletty, Anttonen määrittelee.

Pohja elämälle valetaan lapsuudessa

Elämän kasvutehtävät kylvetään ihmismieleen varhain. Anttosen mukaan nämä peruspilarit pysyvät mukana läpi elämän. Lapsen on ensinnäkin eriydyttävä äidistä tai lähimmästä huoltajasta ja ymmärrettävä, ettei toista voi hallita.

– Tämä on iso kriisi. Myöhemmin myös oivalletaan, että jos en ilmaise itseäni sanallisesti, tuo toinen ei ymmärrä minua. Riippuvuus toisesta on pelottavaa mutta välttämätöntä. Jos lapsen tarpeisiin vastataan riittävästi, syntyy perusluottamus. Maailma on hyvä paikka, Anttonen kuvailee.

Jos lapsuudenperheessä ei ole voinut ilmaista riittävästi vihaa ja kiukkua, se alkaa purkautua parisuhteessa.

Toinen keskeinen kasvun paikka tulee, kun lapsi havahtuu, että lähipiiriin kuuluu muitakin: isä, toinen huoltaja tai sisarus. Ihminen oppii sietämään sivussa olemista. Se on tärkeä taito aikuisuudessa.

Sekä Toppari että Anttonen tekevät töitä Kirkon perheneuvonnassa pariterapeutteina. Varhaisten kiintymyssuhteiden kehitystehtävät näkyvät molempien vastaanotoilla. Raakileiksi jääneet psyykkiset rakenteet alkavat helposti oireilla parisuhteissa. Tämä ei ole huono asia. Ihminen voi eheytyä juuri parisuhteessa, koska se nostaa esiin kiintymisen ja eriytymisen teemat.

– Jos lapsuudenperheessä ei ole esimerkiksi voinut ilmaista riittävästi vihaa ja kiukkua, se alkaa purkautua parisuhteessa. Puolisosta tulee ikään kuin se vanhempi, jota vastaan käydään. Jotain on jäänyt kesken lapsuudessa, Anttonen kuvailee.

Jos taas eriytyminen on jäänyt vajaaksi, voi olla tyrmistys huomata, ettei puoliso annakaan minulle kaikkea sitä, mitä tarvitsen. Tilanne sanoitetaan helposti niin, että toinen on ”liian erilainen”.

Parisuhteessa voidaan käydä Anttosen mukaan isoja juttuja läpi. Rähistään ja tulistutaan. Ja hyvä niin.

– Joku ominaisuus toisessa resonoi omien kesken jääneiden asioiden kanssa. On hienoa, jos silloin oivaltaa, että tuon toisen kanssa voin vihdoin kasvaa kokonaiseksi.

Tilanne saattaa päätyä myös eroon, jolloin edessä on usein uusi psyykkinen työmaa. Kehitystehtäviä kun voi paeta. Ne saattavat seurata hautaan saakka.

– Ihminen voi vielä 80-vuotiaanakin kokea, että jotain on jäänyt kesken. Jokin puoli minuudessa ei ole saanut kasvaa täyteen mittaansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä eheytyä omaksi itsekseen, Toppari lisää.

Hän suosittelee terapiaa erityisesti vanhoille ihmisille, koska siitä hyötyy myös lähipiiri. Asiat selkiytyvät ja sovinto menneisyyden kanssa on mahdollinen. Tämä edellyttää usein suostumista suruun. On isoja menetyksiä tai unelmia, jotka eivät koskaan toteutuneet. Pariterapiaan tullaan monesti, kun lapset menevät kouluun tai itsenäistyvät. Nämä ovat kynnyksiä, jotka aktivoivat omia kasvutehtäviä. Sen sijaan että ärsyyntyy nuoren käytöksestä, tulisi miettiä omaa tarinaa.

– Olisi hyvä pohtia, miten minä olen voinut itsenäistyä. Ovatko vanhemmat osanneet päästää irti? Kun pääsee tunteidensa ja reaktioidensa jäljille, kaikki tulee ymmärrettävämmäksi, Helena Toppari kannustaa.

Nuoruutta ihannoidaan voimakkaasti. Juuri kukaan ei haluaisi keski-ikäistyä.

Hän korostaa mentalisaatiota. Omien ja toisten mielenliikkeiden tutkimista ja ymmärtämistä. Pitäisi pysähtyä ja kysyä itseltään, miksi reagoin näin?

Lapsuuden peruskuvioista ei pääse lopullisesti koskaan eroon, sillä minuus rakentuu niiden varaan. Anne Anttosen mukaan vanhemmat, sisarukset ja muut tärkeät ihmissuhteet jäävät hahmoiksi psyykeen. Näiden hahmojen kanssa käydään vuoropuhelua myös aikuisena. Parhaimmillaan keskustelu syvenee ja paranee ajan mittaan. Näkemys omista vanhemmista kehittyy. Kaksikymppisellä on äidistään hyvin erilainen kuva kuin kuusikymppisellä.

Ihannoitko nuoruutta heikkouden pelossa?

Ikävaiheista tai elämäntilanteista toisiin siirryttäessä ylitetään aina kynnyksiä. Astutaan uuteen ja tuntemattomaan. Psykoterapeutti Pirkko Siltalan mukaan siirtymävaihe on intensiivinen sisäisen prosessoinnin tila. Siihen liittyy voimakkaita tunteita: surua, odotusta, toivoa, pelkoa ja ahdistusta. Uskallanko mennä eteenpäin vai peräännynkö? Onko maailma ystävällinen vai vihamielinen?

Nykyisin nuoruutta ja varhaisaikuisuutta ihannoidaan voimakkaasti. Kukaan ei juuri haluaisi vanheta tai keski-ikäistyä. Siis mennä eteenpäin ja kehittyä.

– Ihailemme nuoruuden itsevarmuutta ja vapautta. Treenattu, hyvinvoiva keho kertoo tästä ulkoisesti. Tämä vaihe voi jäädä päälle. Pelätään heikkoutta ja riippuvuutta toisista, Anne Anttonen sanoo.

Hän ei kritisoi nykyistä vimmaa treenata ja huolehtia ulkonäöstä mutta kannustaa pohtimaan sen syitä.

– On eri asia urheilla liikkumisen ilosta kuin vanhenemisen pelosta. Ei vanhenemista ja kuolemaa voi juosta karkuun. Ne ovat läsnä itse asiassa kaikissa elämänvaiheissa.

Aikuisuuden valinnat

Aikuisuuden keskeistä vaihetta eletään 30–40-vuotiaina. Anttosen mukaan se on unelmien ja itsensä toteuttamisen aikaa.

– Tuossa vaiheessa ajatellaan, että asiat menevät kuin suunnitellaan. Mutta eiväthän ne mene. Kasvutehtävä on suostua keskeneräiseksi ja rajalliseksi.

Tätä ikää leimaa tietynlainen illuusio. Jos syön, liikun ja elän oikein, saavutan ”kuolemattomuuden”. Elämää ei kuitenkaan voi hallita. Se tuo väistämättä eteen myös ikäviä yllätyksiä.

Toppari muistelee hymyillen erästä julkkiksta, joka halusi hautakiveensä tekstin: ”Häneltä ei jäänyt mitään kokematta.”

– Elämässä pitää tehdä valintoja. Et saa koskaan kaikkea. Osa toiveista toteutuu ja suurin osa ei.

Toppari pohtii muutenkin jatkuvaa tohinaa ja toimintaa. Arvostamme, kun asiat etenevät vauhdikkaasti. Sekin on yksi illuusio. Elämä voi olla syvällistä, vaikka siinä ei ulkoisesti tapahtuisi mitään. Todellinen, sisäinen muutostarve voi kanavoitua touhuamiseen.

Molemmat naiset miettivät myös nykyisten kolmikymppisten halua venyttää vapaan nuoruuden vaihetta. Juuret johtavat osittain 1980-luvun nousukauteen ja sitä seuranneeseen lamaan. Ihminen elää ikävaiheitaan aina myös yhteiskunnan sanelemissa reunaehdoissa.

– Jos vanhemmat puursivat vain töissä ja rahan perässä, vakiintuminen voi tuntua ankealta vaihtoehdolta. Elämältä halutaankin muita arvoja. Lama osoitti, että voit menettää kaiken nopeasti. Ei siis kannata sitoutua liian tiukasti mihinkään, Anttonen arvioi.

Keski-iän kypsyys vai katkeruus

Kuka on keski-ikäinen? Helena Toppari ei haluaisi määritellä rajoja, mutta sanoo keski-iän alkavan noin 45-vuotiaana. Keski-iän tärkein kasvutehtävä on narsismista luopuminen. Tämäkin juontaa juurensa varhaislapsuuteen. En olekaan kaiken keskipiste. Maailma jatkaa mainiosti kulkuaan myös ilman minua. Tässä vaiheessa ihminen joutuu hyväksymään rajallisuutensa lopullisesti. Se taas auttaa vakavasti pohtimaan, elänkö juuri sitä elämää, jota haluan.

Keski-ikäinen saa myös olla vihainen. Ei tarvitse olla hillitty ja hallittu.

Keski-ikäinen miettii ammatinvalintaansa. Henkiset asiat alkavat kiinnostaa. Mikä todella on kaiken tarkoitus ja merkitys?

– Parhaimmillaan keski-iässä herää kiitollisuus elämää kohtaan. Voi olla iloinen siitä, mitä on saanut kokea. Pystyy kannustamaan nuorempia kollegoita ja nauttimaan heidän innostuksestaan. Osaa siirtyä sivuun parrasvaloista, Anttonen sanoo.

Nyt mitataan kypsyyttä. Keski-ikäinen voi muuttua katkeraksi tai kateelliseksi nuorempia kohtaan. Näitä tunteita tulisi kuulostella tarkasti. Keskeisiä kysymyksiä ovat: Olenko saanut kokea rakkautta? Pystynkö suremaan menetyksiä vai juutunko niihin katkerasti?

Keski-ikäinen saa myös olla vihainen. Ei tarvitse olla hillitty ja hallittu. Jos huomaa 60-vuotiaana, että koko elämä on mennyt muiden passaamisessa, on syytäkin tulistua.

– Se on rankka mutta äärimmäisen vapauttava kokemus. Itsensä kadottanut löytää voimansa ja alkaa tehdä valintojaan muista riippumatta, Anttonen sanoo.

Miesten ja naisten siirtymisessä keski-ikään on eroja. Biologia auttaa naisia. Se asettaa rajan esimerkiksi lasten hankkimiselle. Kynnyksellään empivä mies sen sijaan saattaakin perääntyä. Hän löytää nuoremman puolison ja perustaa uuden perheen.

– Tai hankkii moottoripyörän. Näissä valinnoissa ei ole mitään vikaa, mutta motiivejaan kannattaa miettiä, Anne Anttonen sanoo.

Vanhuudessa raskaatkin vaiheet voivat näyttää tärkeiltä kokonaisuuden kannalta.

Entä jos vain haikailee mennyttä? Joku ikävaihe tuntuu kadotetulta onnelalta. Tässä auttaa, jos elämänkaaren näkeekin spiraalina. Mikään ei katoa vaan syvenee.

– Hyvät asiat jäävät sisälle mieleen. Ne säilyvät kauniina, elävinä muistoina, jotka kannattelevat eteenpäin. Muistot ja tietyt omalle elämälle keskeiset teemat voivat aktivoitua aina uudestaan eri muodoissa, Anttonen lohduttaa.

Vanhuuden perusvoima on viisaus

Ihmisen elinkaaren loppupäässä odottaa vanhuus. Vanheneminen ja kuolema ovat vaikeita asioita, joita kierretään. Emme halua puhua vanhuksista vaan ikääntyvistä tai senioreista. Haluamme nähdä elinvoimaisia ikäihmisiä, reippaita tervaskantoja. Anne Anttonen käyttää perinteisiä termejä. Meistä tulee vanhuksia, jotka lopulta kuolevat. Helpottavia kehitystehtäviä kuitenkin riittää.

Pirkko Siltala pitää vanhuuden perusvoimana viisautta. Se on kykyä eheyttää elämän onnelliset ja vaikeat kokemukset kokonaisuudeksi. Raskaatkin vaiheet näyttävät tärkeiltä kokonaisuuden kannalta.

– Elämällä on silloin ollut merkitys ja tarkoitus. Meistä jää jälki läheisten mieliin. Jätämme jälkiä myös tekemällämme työllä, Anttonen sanoo.

Äiti Teresa on sanonut viisaasti, että tekomme ovat kuin vesipisaroita. Ne voivat tuntua täysin turhilta ja merkityksettömiltä. Mutta ilman näitä pisaroita meri olisi pienempi.

Julkaistu: 18.9.2018
Kommentoi »