Olen 42-vuotias 17-vuotiaan pojan äiti. Eli pahin murrosikä ja äidistä irrottaumisen aika pojallani. Taustalla, ennen viime vuoden kevättä -09 siis on tapahtunut: lapsen isästä ero syksyllä, aivokasvain leikkaus syksyllä, isäni jota olin luullut isäksi paljastuikin että ei ole isäni ja myyräkuume -syksyllä. Olen vain mennyt suorittanut ja ollut vahva. Kunnes tapasin 5 vuotta sitten kumppanin jonka kanssa oli tarkoitus avioitua ja uskoin tulleeni jo parisuhteen seesteiseen satamaan. Vaan suhde päättyi viime keväänä eroon. Kumppani löysi uuden. Ei tullut rehellisesti ilmi. Ja uskon että tasan tarkalleen tasan vuosi sitten romahdin. Ennen kun kumppanini uskottomuus valkeni minulle olimme kokeneet edellisenä syksynä keskenmenon. Eli historiani vuoksi olin saanut aivokasvain leikkauksen jälkeen “diagnoosin” että lapseni on tehty. Mutta kuin ihme olin tullut luonnollisesti raskaaksi ja raskaus eteni vkolle 16 kunnes ei enää kuulunut sydän ääniä. Hakeuduimme yksityiselle klinikalle hoitoon ja mitään ongelmaa hankkitutua uudelleen raskaaksi ei olisikaan…ainoastaan ikäni. Kuomppani ilmeisesti säikähti sitä, ollessan itse neljän lapsen isä. Eli viime syksynä tunsin että positiivisuus ei enää riitä…olin aloittanut opiskelut keväällä myös yht aikaa eroni myötä jotka veivät…Yritin saada apua terapeuteilta mutta ajat joulukuulle asti varattuja ja yritin ryhmään “vaikean lapsuuden kokeneet”. Kävin haastattelussa mutta en tullut valituksi. Sekä kävin yksityisellä joka kaatui taloudelliseen vaikeuteeni. Opiskelijan tulot…yritin yliopiston masennus ryhmään mutta en tullut siihenkään valituksi. Kävin ryhmäterapiassa, draamamenetelmin josta taloudellinen katastrofi perssäni ja eroseminaarin. Niistä katsoin olevan jotain apua. Mutta nyt uusi syksy. Olen jatkanut opintojani mutta tosi hitaalla liekillä. Jäänyt rästiin liuta etätöitä. En vaan saa aikaseksi. En juuri mitään. En tunne kuuluvani minnekkään. Eikä juurikaan innosta mikään. En jaksa suunnitella elämääni.Johon vaikuttaa taloudellinen lamani. Nyt olen opintojeni lopuvaiheessa, 3 kk:ta jäljellä ja tuntuu että olen valinnut aivan väärän suuntautumisvaihtoehdonkin. En ole ollenkaan tyytyväinen,vaikka ei mikään muukaan kuin lapset, tuntunut alusta alkaenkaan kiinnotavan. Mutta siihen suuntautumisvaihtoehtoon ei riittänyt tarpeeksi hakijoita. Jotenka jouduin valitsemaan toisin! Tehtävistä ja tutkintosuorituksista olen saanut kiitettäviä. Sekä näytöistä. Olo on voimaton ja taloudelllinen hätä vie resursseja. Ja kun on ollut vahva, “kiltti tyttö” taustalla on prosessi työskentelyä myös niin että olen joko läheisteni hylkääämä tai minun on tarvinnut tehdä sitä itse! Kipua on ollut!
Lääkityksenä minulla on aivolisäkkeen vajaatoimintaan sekä munuaislamaan Hydrocortison 1,5 mg aamulla ja 0,5 mg iltapäivällä. Stressitiloissa annosta lisäten. Kilpirauhasen vajaatoimintaan thyroxin 0,1 mg aamulla. Atacand plus 16mg yksi aamulla(joka ollut toukokuusta asti 128/228 )ja Simvastatin 20mg yksi iltaisin. En tupakoi. En käytä alkoholia.Olen normaali painoinen, pitkä 172cm. Syön ja liikun ja nukun riittävästi. Unen tarpeeni on uskomaton. Olen tk;n hoidossa jossa käyn kerran tai kaksi vuodessa. Astman takia käyn astmapolilla jossa kontroloitiin verenpaineeni korkeaksi. Tähän koulutus käytäntöön ei ole ollut lomia viime keväästä koska 3v peruskoulutus on aikuiskoulutksena vedetty tiukasti kestämään 1,8 v kokeineen, näyttöineen, etätehtävineen, työharjoitteluineen jne…Mitä minun tulisi tehdä? Mistä saisin apua? Rakkaudettomuus uuvuttaa ympärilläni ja että tiedän voivani olla heikko vain siellä missä ihmisyyttä kunnioitetaan. Olen herkkä joka vaikuttanut että törmään tähän itse hoitoalaa opiskellessani että ei se sielläkään aina toimi… Toivoisin saavani apua koska en tiedä mistä sitä hakisin koska olen yrittänyt niin monesta ja mun vahvan maski on niin vahvassa että mua ei kasvoihin katsomalla uskota…olen eri näköinen mitä puhun. Saman koin aivkasvain epäilyni kanssa…itkin tammikuusta asti pääsyä mangneettiputkeen koska tunsin että se ei ole mielessä vaan syvemmällä…silloin meni masennuksen, väsymyksen yms. piikkiin kunnes teeskentelin elokuussa pyörtyväni ja niin löydös oli jo kananmunan kokoinen.
Kiitos vastauksestasi
“Kyllä mä jaksan vaikeuksistani huolimatta. Vielä on sadonkorjuun aika”
Elämäntarinassasi on tosi paljon raskaita kokemuksia, jos sitä vertaa tavanomaiseen ihmiselämän kulkuun. Silloin se tarkoittaa, että vahvapsyykkeinenkin ihminen noissa sinun tilanteissasi on tiukoilla. Herkempi haavoittuu enemmän. Minulle tulee tosi vahva tunne siitä, että tarvisit ja hyötyisit luotettavasta terapiasuhteesta. Kun terapia on yksityisellä kallista, sitä voi oman TK-lääkärin kautta anoa myös siten, että KELA korvaisi terapiakäynnit. Harkitse sitä vakavasti. Lisäksi,asia numero kaksi, nykyiset oireesi ovat jo sitä luokkaa, että voit kärsiä masennuksesta. Masennuksen käypähoitoon kuuluu nykytietämyksen mukaan terapiakäyntien lisäksi lääkehoito. Harkitse sitäkin vakavasti ja puhu asiasta omalääkärisi kanssa. Masennuslääkkeen valinnassa tulee ottaa huomioon kortisonihoito ja kilpirauhaslääke yhteensopivuuden suhteen. Lisäksi, kilpirauhasarvojen tasapaino on tärkeä, koska mielialaoireita voi liittyä sekä vajaa- että ylitoimintaan.
