Emmi Oksasen, 33, vatsa ei toipunut toisesta raskaudesta. Vatsalihasten erkauma aiheutti kipua ja esti urheilemisen. Erkauman voi kuntouttaa, mutta se voi vaatia vuosien työn.

"Tällä kropalla en voi käyttää bikineitä, ajattelin, kun katsoin itseäni peilistä. Olin kolmekymppinen ja saanut toisen lapseni jokin aika sitten.

Vein bikinit myyntiin kirpputorille ja ostin kauniin kokouikkarin.

25-vuotiaana minulla oli upea litteä vatsa. Nyt tilalla oli paljon ryppyistä ihoa ja raskausarpia. Se harmitti. Kurjempia uutisia oli kuitenkin tulossa.

– Sinun vatsasi ei tunnu normaalilta, osteopaatti sanoi.

Olin tullut vastaanotolle kovien selkäkipujen takia. En ollut saanut aikaa terveyskeskuksesta nopeasti.

– Vatsasi ei ole toipunut vielä raskaudesta, hän jatkoi ja kehotti lopettamaan juoksemisen, tanssin ja muunkin liikunnan.

Oli syyskuu 2015. Toisen lapseni syntymästä oli kulunut seitsemän kuukautta.

Vatsani oli löllöä

Olin ällikällä lyöty, vaikka olin ihmetellyt ja harmitellut pehmeää pömppömahaani. Raskauskilot olivat lähteneet ja olin hoikka, mutta vatsani oli löllöä.

Olin alkanut juosta, kun synnytyksestä oli neljä kuukautta. Varsinkin ylämäet tuntuivat raskailta. Ajattelin, että kuntoni on huono.

Nykytanssiharrastus sujui ensimmäiset viikot, mutta pian alaselkäni tuli kipeäksi. Sitä sattui varsinkin öisin. Kun nostin vauvan pinnasängystä yösyöttöä varten, kipu toi kyyneleet silmiin. Se myös säteili molempiin jalkoihini.

Olin tottunut urheilemaan 4–5 kertaa viikossa. Nyt en pystynyt treenaamaan.

Liikunta oli aina ollut minulle suuri mielihyvän lähde ja keino purkaa stressiä. Liikkuessani tunsin itseni vahvaksi ja viehättäväksi. Pelkäsin, ettei vatsani tule enää kuntoon. Se itketti.

Vatsalihakset olivat erillään

Aloin etsiä apua. Löysin netistä fysioterapeutti Mari Camut’n, joka on perehtynyt suorien vatsalihasten erkauman hoitoon.

Vastaanotolla hän pyysi minua jännittämään lantiopohjan ja vatsan lihaksia ja tutki ultraäänellä, miten se onnistui. Sitten hän mittasi suorien vatsalihasten välin. Se oli navan kohdalta 5,5 senttiä, selvä vatsalihasten erkauma.

Vatsani linea alba -kalvo, joka pitää suoria vatsalihaksia yhdessä, oli venynyt pahasti. Lihakset eivät olleet palanneet raskauden jälkeen vierekkäin vaan jääneet kauaksi toisistaan. Ne eivät tukeneet keskivartaloa.

Selkälihakset yrittivät tehdä vatsalihasten töitä. Se oli syy kipuihini.

Ennen.

Jälkeen.

Olinko pilannut mahani?

Erkauma oli kova isku. Olinko itse pilannut mahani tekemällä liian paljon liian pian synnytyksen jälkeen?

Kuopus oli ensimmäiset kuukaudet tyytymätön vauva, joka viihtyi parhaiten kantorepussa. Kuljetin esikoista päiväkotiin pyöräkärryllä jo kuukauden kuluttua synnytyksestä. Molemmat rasittivat vatsaani varmasti liikaa.

Lisäksi raskausvatsani oli ollut iso. Se sojotti suoraan eteenpäin, ja suurimmillaan kohdunpohjan korkeus oli 43 senttiä. Yleensä se on noin 34 senttiä. Tämä oli kai huonoa tuuria. Uusien tutkimustulosten mukaan selkeitä syitä erkaumaan ei kuitenkaan tiedetä.

Lääkäri ei tuntenut vaivaa

Aloin kuntouttaa vatsaa Mari Camut’n ohjeilla. Treenasin viitenä päivänä viikossa lantionpohjanlihaksia ja vähitellen myös poikittaista vatsalihasta. Välillä tein liikkeet kuntosalilla. Katsoin katkerana, kun muut nostivat painoja.

Usein ehdin tehdä harjoitukseni vasta puoli yhdeksältä illalla, kun lapset olivat nukkumassa.

Kaikenlaista ponnistelua piti välttää. En nostanut 2,5-vuotiasta esikoista, ellei ollut pakko. Välillä tuntui kurjalta sanoa hänelle, ettei äidin kanssa voi tehdä hyppyhaleja. Minun oli pakko työntää lastenrattaita, mutta mies otti hoitaakseen kauppareissut.

Parin kuukauden jälkeen vatsa kesti arkea jo hieman paremmin. En arvannut, miten pitkä tie minulla olisi edessä.

Fysioterapeuttini kehotti, että kävisin terveyskeskuksessa tarkistuttamassa, onko minulla napatyrä. Samalla voisin pyytää lähetteen fysioterapiaan. Näin saisin siitä Kela-korvausta.

Lääkäri oli nuori mies. Hän myönsi heti, ettei tiedä vaivastani mitään. Hänen mielestään minulla ei ollut tyrää.

Leikkauspelko pyörrytti

Jatkoin harjoittelua sitkeästi. Vatsani vahvistui pikkuhiljaa. Muutaman kuukauden jälkeen pystyin juoksemaan 10–15 minuutin rauhallisia lenkkejä ilman kipua. Juoksin kuulokkeet korvissa ja ilon kyyneleet silmissä. Olin kaivannut liikuntaa todella paljon.

Itse erkauma ei ollut kaventunut. Varasin uuden ajan terveyskeskuksesta.

Nyt lääkäri oli kuusikymppinen nainen. Hän sanoi heti, ettei vatsani ole normaali. Sain lähetteen kirurgian poliklinikalle.

Kun menin sinne, minulla oli mukana fysioterapeuttini lausunto 8,5 kuukautta kestäneestä harjoittelusta.

Kirurgi totesi, että minulla on erkauma ja napatyrä. Voisin päästä korjausleikkaukseen julkiselle puolelle. Hän kysyi myös, olenko varma, etten toivo lisää lapsia.

Ajatus leikkauksesta ahdisti niin, että pyörryin. Veri, pistäminen ja erilaiset hoitotoimet ovat ahdistaneet minua lapsesta asti.

Sovin, että jatkan fysioterapiaa ja mietin asiaa. Sekin tuntui rankalta. Synnytyksestä oli jo yli vuosi, mutta kehoni oli yhä rikki enkä voinut liikkua kunnolla.

Miten sietää pelkoa?

Kanadassa on perehdytty erkauman hoitoon Suomea enemmän. Siellä suositellaan leikkausta, jos tuloksia ei tule vuoden fysioterapialla ja linea alba -kalvo on niin venynyt, ettei se siirrä voimaa lihasten välillä.

Kun olin yrittänyt vahvistaa vatsaani 10 kuukautta, pyysin kirurgia lisäämään minut leikkausjonoon.

Tuleva toimenpide pelotti melkoisesti. Tajusin, että minun pitää tehdä pelolleni jotain.

Tein psykologiystäväni kanssa mielikuvaharjoituksia. Luin netistä lääkäreiden kirjoituksia arpien hoidosta lause kerrallaan. Kun alkoi pyörryttää, menin lattialle makaamaan, puristin käsiä nyrkkiin ja hengitin nopeasti sisään ja ulos. Se helpotti ahdistusta.

Tammikuussa tapasin plastiikkakirurgin ja vatsaelinkirurgin. He suosittelivat tekniikkaa, jossa vatsaan jää ristinmuotoinen arpi navan ympärille. Arpi olisi näkyvämpi kuin perinteinen, pitkä bikinirajaviilto. Leikkaushaavasta tulisi kuitenkin pienempi.

Olin pohtinut jo kuukausia sitä, ettei vatsastani tule enää kovin kauniin tai luonnollisen näköistä. Arpi ei tuntunut isolta jutulta.

Kirurgit tenttasivat minua vielä siitä, että ymmärrän leikkausriskit, arven näkyvyyden ja pitkän toipumisajan. Jos jokin menisi pieleen, voisin esimerkiksi menettää paljon verta.

Emmi Oksanen

Pitkä sairausloma

Pelkäsin, tulenko koskaan kuntoon. Välillä menin optimistisesti salille tekemään kulmasoutuja ja pystypunnerruksia. Seuraavana päivänä selkää särki. Se masensi.

Pääsin leikkaukseen kymmenen kuukauden jonottamisen jälkeen kesäkuussa 2017. Vatsastani poistettiin ylimääräistä ihoa ja sidekudosta. Erkauma ja tyräportti suljettiin.

Operaatio meni hyvin. Vatsaan tuli 15-senttinen leikkausviilto, mutta vaakasuuntaista viiltoa ei tarvinnutkaan tehdä.

Ensimmäisenä iltana ja yönä olin ahdistunut ja lääketokkurassa. Pyörryin sängyssä ja vessassa, mutta en onneksi loukannut itseäni. Muuten kolme sairaalapäivää sujuivat hyvin. Kun jomottava kipu yltyi, sain opiaattipohjaista vahvaa kipulääkettä.

Leikkauksesta tuli neljä viikkoa sairauslomaa. Ensimmäisen viikon olin väsynyt ja kipeä. Söin ibuprofeiinia, parasetamolia ja tarpeen mukaan vahvempaa lääkettä.

Mies jäi 1,5 viikoksi palkattomalle vapaalle, jotta voisi hoitaa minua ja lapsia.

Esikoinen kiukutteli, kun jouduin sanomaan monta kertaa päivässä, etten jaksa tai pysty tekemään jotain. Kuopus kiskoi taloyhtiön pihalta kukkia, kun huomasi, etten ehdi estää.

Kolmen viikon päästä aloin pärjätä ilman lääkkeitä. Kuukauden kuluttua pystyin kävelemään tavallista vauhtia. Aloin olla oma itseni. Kuuden viikon ajan pidin tukivyötä enkä nostanut 12 kiloa painavaa kuopusta.

Vihdoinkin timmi vatsa

Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen kokeilin jännittää suoria vatsalihaksia makuulla. Mahassa ei ollut enää tyhjää aukkoa. Tunsin lihakset turvotuksen alla. Se oli mahtavaa!

Fysioterapeutti antoi minulle luvan alkaa pyöräillä varovasti.

Turvotus lähti melkein kokonaan kolmessa lymfahoidossa. Arpea hieron edelleen päivittäin, jotta siitä tulisi joustava.

Leikkauksesta kuntoutuminen vie vuoden. Arven vaaleneminen kestää parikin vuotta.

Jatkan harjoittelua Mari Camut’n avulla. Muutaman kuukauden jälkeen vatsa on jo timmi. Selkäkivut ovat hävinneet. Tuntuu, että hengityskin kulkee eri tavalla kuin ennen.

Olen oppinut arvostamaan toimivaa kehoa paljon aiempaa enemmän. Tiedän, ettei raskaudesta ja synnytyksestä välttämättä toivu helposti. Urheilemaan ei kannata lähteä liian aikaisin.

Haluan elää täyttä elämää

Olen käyttänyt kuntoutumiseeni useita kymmeniä tunteja ja fysioterapiaan yli 1 000 euroa. Yrittäjänä menetin sairauslomalla vajaan kuukauden tulot. Lisäksi mies piti palkatonta vapaata leikkaukseni vuoksi.

Onneksi meillä on ollut tähän varaa.

Isovanhemmat ja kaverit auttoivat paljon, kun en voinut hoitaa lapsia yksin viiteen viikkoon leikkauksen jälkeen.

En ajatellut missään vaiheessa, ettei haittaa, jos en voi enää liikkua tai selkäkivut ovat pysyviä. Ihanat lapseni eivät ole vaihtokauppa tai hyvitys runnellusta kropasta. Olen vasta kolmekymppinen ja haluan elää täyttä elämää.

Muutkaan eivät ole onneksi vähätelleet vaivojani. Mies lohdutti, kun kärsin selkäkivusta, ja tsemppasi, kun pelkäsin leikkausta. Hän ei missään vaiheessa valittanut, että käytän liikaa rahaa kuntoutukseen.

Mahani ulkonäköä en ole vielä miettinyt, sillä toipuminen on kesken. Ihailen kyllä muiden vatsoja. Olen vähän kateellinen, etten näytä samalta lasten jälkeen.

En saa 25-vuotiasta kehoani takaisin, mutta mahdun taas lempihameeseeni, joka odotti kaapissa kolme vuotta.

Nyt uskon, että minusta tulee vielä vahva."